2003-08-28

Kiusanhenki materialisti

Paolo Virno

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

3. Kaikkien aistielämän filosofisen puolustamisen kohtaamien vaikeuksien mittaamiseksi riittää viittaus Feuerbachiin, modernin materialismin pahoinpideltyyn osapuoleen. Hän kirjoittaa: "Filosofian ei tule siis alkaa itsestään, vaan antiteesistään ei-filosofiasta. Tämä meissä oleva ja ajattelulle erillinen periaate on sensualismin periaate". Elämä on kieliopillinen subjekti, ajattelu sen predikaatti, ei päinvastoin. Aistit kehittävät käsitteet: aistien kaikki kokemus ei koskaan siirry kokonaan käsitteisiin. Se, mikä kosketuksen hiljaisuudessa on havaittu, säilyy kielen spekulatiivisesta voimasta riippumattomana.

Mutta voidaanko "sensualismi" ottaa ilman epäilyksiä lähtökohdaksi? Feuerbachia lukiessa tulee outo vaikutelma, että hän on samanaikaisesti sekä oikeassa että väärässä. Väärässä, koska tämä autonomia on todellinen vain, jos se on ajattelun tuoma tai niin sanotusti legitimoima. Materialismin vastustajat ovat aiheellisesti tuoneet esiin sen, että ruumis, tai "elämä", voi ansaita oman sijansa ja lähteensä vain lähtemällä abstraktioista, ja myös niiden tekemänä.

Olihan Hegel Hengen fenomenologian ensimmäisillä ja erittäin tärkeillä sivuilla selvittänyt, että aistimellinen ei ole absoluuttisesti annettu, vaan edelleen ajatus: nimenomaan ajatus siitä, mikä ei ole ajatus. Ainoastaan niin, että Hegelillä, kuten koko metafysiikassa siitä tosiasiasta, että aistimellinen näyttäytyy ajatuksena, aistimellisesta seuraa, että ajattelu, kun sitä sovelletaan ruumiilliseen elämään, ei tee muuta kuin kohtaa itsensä samana. Juuri tämän materian hankautumisen ansiosta kokemus nousee ajattelusta, joka ajattelee itseään. Aistimellinen muodostaa nyt vain kovettajan, tai uhrattavan ainesosan itsereferentiaalisuuden uudistamiseksi. Vaikutelma on identtinen: samanaikaisesti väärässä ja oikeassa.

On kuitenkin olemassa vielä yksi näkökulma, josta ainakin hypoteettisesti koko kysymystä voidaan tarkastella. "Sensualismi", mikäli se otetaan vakavasti, on kokolailla vähemmän kuin välitön incipit, edellytys tai äänetön perusta. Sitä ei myöskään tarvitse pitää hengen itsereferentiaalisuuden epävarmana korkkina tai verukkeena. Se täytyy ymmärtää pikemminkin "väsyneiden käsitteiden" onnelliseksi päätepisteeksi, teorian huipuksi tai lopputulokseksi, kuin kompleksiseksi väliksi, jota kohden hyvin sofistikoidut intellektuaaliset suoritukset kulkevat. Feuerbachia muotoillen: filosofia ei voi päätyä itseensä, vaan antiteesiinsä, aistielämään, ja päätymällä sinne, sen täytyy panna se syrjään, uudelleen asettaa se itseensä ja vapauttaa se.

Gaston Bachelard on kirjoittanut: "aistimellinen oppiminen ei ole enää lähtökohta eikä edes yksinkertainen ohjenuora: se on päämäärä". Ranskalainen epistemologi, ehkä eräs kaikkein tarkimmista, viittaa laboratorioiden tieteelliseen käytäntöön. Hänen havaintonsa vetoaa kuitenkin nykyään myös yhteiseen kokemukseen, niihin muotoihin, joita tuo kokemus saa myöhäismodernissa, ja se voi ylipäätään tulla eräänlaiseksi tunnuslauseeksi tai epigraafiksi alaikäisestä tilastaan poistumaan halukkaalle materialismille, ja sitä kahdessa toisiaan seuraavassa profiilissa. Ennen muuta erään historiallisen tilanteen - meidän tilanteemme - rekisteröintinä, tilanteen, jossa elämän ja tiedon välinen suhde on radikaalisti muuttunut. Sitten metodisena periaatteena, jonka pohjalta voidaan uudelleen ajatella sensualismia, siis nautintoa ja tuskaa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.