2003-08-28

Kiusanhenki materialisti

Paolo Virno

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

2. Vaikkakin epämuodikas, niin silti nykyäänkin kaikkein radikaalein ja lupaavin on materialismin "aistimellinen" juonne. Sen hallitseva teema on ruumiin ajatteluun heittämä varjo, rooli, joka aistimellisella on siitä eroon haluavassa abstraktiossa.

Materialistien syvällisyys on Adornon mukaan siinä, että he tekevät hyvin karkeasti tietoisuudelle läsnäolevaksi sen, minkä tietoisuus on pakotettu unohtamaan, myös aistihavainnoista erottamattomat nautinnon ja tuskan jäljet. Tällä karkealla mieleen palauttamisella on poleeminen arvonsa: kaikkia metafyysisiä kantanäkyjä vastaan materialisti turvautuu triviaaliin coup de sceneen tuoden yllättäen logiikan paikalle nauttivan ja kärsivän ruumiin mielikuvan. Hän hyödyntää näin aikaansaamaansa hämmennystä saadakseen loistamaan kiistämättömän asian: logoksen ja ethoksen (tai filosofian ja politiikan) välille ei ole käsitettävissä minkäänlaista suhdetta muuten kuin menemällä logoksen ja aisthesiksen (teorian ja aistimuksen) välisen suhteen juuriin. Vain ajattelun yhteydestä nautintoon (tai tuskaan) etiikka ja politiikka löytävät perusteen, joka ei ole naurettava.

Materialismi löytää erityisen arvonsa onnen radikaalisti kriittisenä instanssina, sen jatkuvana selvittämisenä ja provokatorisena kysymisenä. Sen sijaan heti, kun se yrittää pystyttää positiivisen systeemin, se näyttää tuomitulta mitä naurettavimpaan teoreettiseen köyhyyteen. Silloin sen johtoaiheet ovat tunnettuja: välittömän kokemuksen ylistäminen, nöyrtyminen induktiivisten metodien edessä, kömpelö "heijastusteoria", konformistinen sopeutuminen sensus communikseen. Tämäntyyppinen käsitteellinen aseistus jää modernin tieteen tehokkaasti raivaamien polkujen reunoille, koska tuon tieteen hypoteettis-deduktiivinen tyyli on joko ristiriidassa suoran aistihavainnon kanssa tai ei ainakaan pidä sitä arvossa. Mutta mikä tekee materialismista viattoman tietoteorian alueella? Onko näin suuressa avuttomuudessa kenties tunnistettavissa epämääräisen radikaalin instanssin puolustus?

Kyse ei ole Hegelin kamaripalvelijasta, joka vääntelee ovelasti ja epäuskoisesti nenäänsä, kun hänen isäntänsä murskaa "aistivarmuuden" kieltäen todellisen tiedon arvon väitteeltä "tässä ja nyt näen puun". Materialisti, joka ei ole kamaripalvelija, kehittelee vastaväitettään, ei keskustelemalla periaatteesta josko tässä ja nyt on tosiasiallista tietoa, vaan osoittamalla sitä miinoittavan sietämättömän vastaväitteen: puhuakseen todella aistimuksesta on sanottava, "tässä ja nyt minä nautin tai en nauti puun näkemisestä". Mutta tällä aistihavainnon kokonaisuuden ja kiinteyden palauttamisella ei, arvattavissa olevasta syystä, ole menestyksen mahdollisuuksia: se ei vie itse asiaa millään tavalla eteenpäin, sillä päästäkseen aistimuksen yli ja vakuuttuakseen universaalista tiedosta, täytyy nautinto ja tuska panna takautuvasti syrjään jo itse aistimuksessa. Ja silloin, mutta vain oman viattoman vaatimuksensa kumoutumisen pakottamana, materialisti takertuu tietoteorioihin, jotka näyttävät enemmän kuin muut jättävän hänelle avoimeksi joitain mahdollisuuksia esittää tuo vaatimuksensa uudelleen. Induktio, "heijastuminen" ja sensus communis eivät ole väistämättömiä optioita, vaan tukipisteitä, joita pidetään sopivina kertaamaan - vaikkakin naamioidusti ja epäsuorasti - ruumiillisen aistimisen pahoinpitelemätön diskurssi. "Aistivarmuuden" ottaminen tiedon vankaksi perustaksi on ainoastaan ovelasti omaksuttu väliaikainen veruke, jonka tarkoituksena on suojata aistimuksen instanssin täydellisyys. Lyhyesti: pienempi pahoista, vähäisempi virhe. Materialismin epistemologisen "viattomuuden" juurena on kaikkea muuta kuin viaton toive tehdä nautinto/tuska -pari päteväksi aina kaikkein hienosyisimmänkin teorian sisällä. Hienovarainen ja arvokas toive, jonka toteuttaminen kuitenkin aina lykkääntyy; myös aistimaterialisti, ja tämän coup de scène, jää marginaaliseksi hahmoksi.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.