Kiusanhenki materialisti

1. Materialistia lukuunottamatta jokainen voi kieltäytyä tutkimasta elämän ja filosofian välistä suhdetta. Materialistille sen sijaan on kunniakysymys osoittaa teorian ei-teoreettinen syntyperä. Materialismi ei, kaikki yhteen laskettuna, ole kuin elämän ja filosofian ykseyden filosofia. Mutta kuin jonkinlaisen kirouksen ajamana materialismi ei koskaan onnistu täyttämään tehtäväänsä. Se näyttää tuomitulta heilahtelemaan kahden yhtälailla marginaalisen roolin väliin: yhtäältä se on kauhukakara, enfant terrible, joka inhottaa aikuisia ja jonka moukkamaisuuden annetaan joskus lausua epämukavia totuuksia. Konna tai viaton, aina kuitenkin alaikäisen asemassa. Mitä enemmän oikeassa, sitä vähemmän vakuuttava. Miksi näin tyly umpikuja?

Materialisti esiintyy näyttämöllä pääasiallisesti kahdessa eri "luonnenaamiossa": ensimmäisessä hän, parodisen marxismin kaikuna, tekee tiedonsosiologiaa; toisessa ja arkaaisemmassa, hänelle luovutetaan sensualistin osa. Molemmat kavaltavat tietystä luonteen heikkoudesta.

Tiedonsosiologian tapauksessa tärkein tavoite on tuoda näkyviin abstraktin ajattelun historiallis-yhteiskunnalliset ehdot ja osoittaa näin perättömäksi ajattelun kuviteltu puhtaus. Hyvä aie, joka kuitenkin muuttuu nurinkuriseksi silloin, kun nimenomaan historiallis-yhteiskunnalliset suhteet vaativat empiirisen kokemuksen ja tiedon suoraa toisistaan erottamista. Kapitalistisessa moderniteetissa "teorian" ja "elämän" erottaminen ei ole enää teoreettinen ja turhamainen kuvitelma, vaan se muodostaa päinvastoin materiaalisten ehtojen materiaalisen lopputuloksen. Siksi ajattelun tosiasiallisen autonomian kieltäminen antaakin tilaisuuden häpeälliselle idealismille. Eikä ole mitään epähistoriallisempaa eikä tuonpuoleisempaa kuin etsiä kyökkihöyryjä teoreettisista kategoroista. Niin tekemällä alistutaan vain avuttomina teoreettisten kategorioiden murhaavan käytännölliselle voimalle, ja ollaan sitä aseettomampina mitä enemmän ollaan vakuuttuneita siitä, että "niistä tiedetään yhtä ja toista".

Tiedonsosiologi juoksee ironisen paradoksin vankina. Hän on väärässä siksi, että on oikeassa: teoriasta ei löydy välittömän elämänkäytännön jälkiä juuri siksi, että kapitalistisen tuotantotavan organisoimana tämä käytäntö on tehnyt teoriasta "itsenäisen" voiman. Sen sijaan, että materialistisosiologi pysähtyisi tämän itsenäisyyden hyvin maallisiin syihin, hän karkottaa ne inhoten. Mutta vieläkin pahempaa: hän ei menetä ainoastaan otettaan tiedon asemasta, vaan häneltä pääsee karkuun myös "yhteiskunta", jonka nimissä hän uskoo puhuvansa: hän ei huomaa yhteiskuntaa läpäiseviä ja sen kiinteäksi tekeviä abstrakteja sidoksia ("reaaliabstraktioita", sanoo Marx). Ne ottaa paljon todellisuudentajuisemmin, vaikkakin epäsuorasti, huomioon juuri tuo "puhdas" ajattelu, jonka paljastamisen sosiologi asetti tehtäväkseen. Kantilainen transsendentaalinen subjekti, jota ei voida koskaan palauttaa yksittäisiin empiirisiin subjekteihin, tiivistää vaihtosuhteiden persoonattoman totuuden paremmin kuin yksikään kenttätutkimus. Puhtaan järjen kritiikin aprioreissa kategorioissa on enemmän historiaa ja "elämää" kuin Voltairessa ja La Mettriessä. Suurin mahdollinen ero ei ole koskaan konkreettinen. Autonomisen intellektuellin järkkymättömässä hahmossa tavaran ja sen "teologisten oikkujen" aikakausi heijastuu loistolla, joka on sen vikkeläsormisesti tuntemaan kuvittelevalle käsittämätöntä.