2003-02-07

Nomadisen vastarinnan lyhyt oppimäärä
Filosofi Rosi Braidotti ja ihmisenä olemiseen kohdistuvan vallankäytön kritiikki

Markus Termonen, Miikka Pyykkönen, Tom Kettunen

Nomadin käsitteesi voi yhdistää nykyiseen globalisaation paradoksaaliseen hahmoon, siirtolaiseen (vaikka näiden välillä toki onkin eroja, onhan ensinmainittu pikemminkin olemuksellinen tila), subjektina jonka liikkumista kontrolloidaan paljon ankarammin kuin pääomien ja tuotteiden, mutta jota käytetään halpatyövoimana, samalla usein antamatta täyttä kansalaisen statusta (muodollisesti tai epämuodollisesti). Tämä liittyy myös kysymykseen Euroopasta mantereena, joka on paikka lähtemiselle ja palaamiselle, ei ainoastaan elämiselle ja tuottamiselle. Millaisena pidät tilannetta poliittisesti, onko olemassa näkyviä hahmoja ja kuuluvia ääniä näiden nomadien aseman parantamiseksi, ja onko Eurooppa tulossa enemmän paikaksi, joka pitää nomadeja tervetulleina? Kuinka nomadisten projektien hahmottaminen voidaan ymmärtää, kun tarkastelemme sitä esimerkiksi siirtolaisten, pakolaisten ym. kollektiivisten identiteettien organisoituneiden muotojen valossa? Ja mitä nomadinen subjektiteoria tarjoaa niille kollektiivisille poliittisille projekteille (liikkeet, yhdistykset jne.), jotka uudelleenkirjoittavat sekä haastavat eurooppalaisen kansalaisuuden ja perinteisten eurooppalaisten identiteettien kertomusta?

Nomadien piirre kansallisia rajoja uhkaavina on huomattu myös filosofiassa. Syy miksi Nietzschestä saakka on puhuttu nomadiheimoista, valtiottomista ihmisistä, on ehdottomasti tapa kritisoida sekä kansallisen identiteetin ajatusta että keskustaisuutta, ykseyttä. Seuraava kirjani tulee käsittelemään Euroopan käsitettä, joten se on paljon ajatuksissani. Eurooppa, johon kuuluu klassinen identiteettikäsitys, on selvästikin antinomadinen. Romanit olivat mukana niiden ihmisryhmien joukossa, jotka natsit vangitsivat. Nomadiset ihmiset ovat aina olleet epätervetulleita Euroopassa, koska he uhkaavat kansallisvaltioiden kiinteyttä. Teillä on pohjoisessa hyviä esimerkkejä, kuten saamelaiset, tuo nomadinen väestö, joka on hyvin poikkikansallinen ja monimutkaisessa asemassa. Tahdon käyttää nomadista enkä paikallaan olevaa mallia, ja pidän romanien oikeuksia hyvänä esimerkkinä, ovathan nämä ihmiset yhä uskomattoman vainon kohde erityisesti itäisessä Euroopassa.

Kun puhun eurooppalaisesta kansalaisuudesta, minulla on mielessäni Euroopan Unioni. Vietin juuri kuusi kuukautta Firenzessä, Euroopan yliopistoinstituutissa, jossa tein muutaman artikkelin Euroopan Unionin käsitteestä, ja samalla havaitsin kuinka paljon kiinnostavaa tutkimusta tehdään Euroopan Unionista vastakohtana vanhalle ajatukselle Euroopasta. Tarkoitan uutta ja jännittävää tutkimusta siitä, mitä Euroopan Unioni tekee Euroopan käsitteelle, eurooppalaisuuden käytännöille ja sen kulttuuriselle identiteetille. Meillä on huomattavia ohjelmia, ei vain Firenzen Eurooppa-instituutissa, vaan myös Lontoon taloustieteellisessä korkeakoulussa sekä suurissa amerikkalaisissa yliopistoissa kuten Yale tai Harvard. Joten nyt minulla on tämä uusi tehtävä, saattaa kriittiset ajattelijat ja feministit tajuamaan, että Euroopan Unioni on kehys identiteettiä koskevien aiheiden ajattelemiselle.

Ollessani Firenzessä tein paljon historiallista tutkimusta. Jos tarkastelee Euroopan Unionin historiallista alkuperää, se liittyy täydellisesti antifasismiin. Euroopan Unioni lähtee projektina liikkeelle toisen maailmansodan raunioista. Fasismin rauniolta, tietyn historiallisen vaiheen raunioilta, josta voimme olla kaikkea muuta kuin ylpeitä. Euroopan Unioni on tavallaan rangaistus, joka Euroopan on maksettava toisesta maailmansodasta. Liittoutuneet ja USA olivat asettamassa sitä meille, ja perusteena oli: ei enää toista maailmansotaa, eurooppalaista sisällissotaa ja asevarustelua, tämän kaltaisia aggressioita. Jopa tänään Euroopan armeija on käytännössä NATO, ja olemme eläneet rauhanomaista teollistumisen ja taloudellisen kasvun aikaa.

Euroopan Unionin ideana oli mennä nationalismin tuolle puolen. Haluan käydä käsiksi näihin historiallisiin juuriin muistuttaakseni ihmisiä siitä, minkä puolesta meidän tulisi kamppailla - vastaan hypernationalistisen Linnake-Euroopan rakentamista, muulta maailmalta sulkeutumista, nationalistisen vastarinnan syntymistä, jäykkien kansallisten tai alueellisten identiteettien säilyttämistä. Euroopan Unionin oli tarkoitus olla poikkikansallinen, jälkinationalistinen yhteiskunnallinen tila. Se ettei sitä saada toimimaan johtuu kansallisvaltioiden ja nationalististen puolueiden vastarinnasta. Väestön yleisen apatian tilassa tämä poikkikansallinen ulottuvuus on alhaisella asteella. Haluan kirjoittaa kirjan eurooppalaisen tilan nomadisesta ihanteesta, sekamuotoisena, jälkinationalistisena, omaksuneena vastuullisuuden siitä mitä olemme tehneet maailmalle kolonialismin ja fasismin myötä. Se ettei tämä ole käytäntönä tänään, ei ole Brysselin vika, vaan se on niiden kansallisvaltioiden vika, jotka eivät tee mitään saattakseen sen toteen. Iso-Britannian asema on tässä suhteessa uskomaton - kaikki nämä hallitukset, jotka sanovat "voi, mitä Eurooppa on ikinä tehnyt meille?".

Siinä historiallisessa työssä jota tein, pääsin käsiksi siihen, kuinka vasemmisto on tietyllä tavalla boikotoinut Euroopan ideaa. Vasemmisto on alusta saakka vastustanut Euroopan Unionia, koska se yhä uskoo kansainväliseen solidaarisuuteen, yhdistyneisiin maailman työläisiin. Marxilaisten kansainvälinen uusuniversalismi piti heidän silmänsä maailman asioissa, mikä on sinänsä hienoa, mutta siihen liittyi Euroopan hylkääminen. Joissakin Euroopan maissa, kuten Ranskassa ja Italiassa, on äärivasemmistolaisia, jotka yhä unelmoivat maailmanvallankumouksesta, samalla kun Eurooppa joutaa roskiin. Se että oppositio Euroopan Unionia vastaan on nykyään peräisin äärinationalistisista oikeistopuolueista sekä unelmoivista, utopistisista äärivasemmistopuolueista, on oireellista. Tämä oppositio on kiihkeää, ja on mahdollista, että ilman kunnollista mobilisaatiota eurooppalaisen tilan puolesta, prosessi menee pieleen ja jäljelle jää vain se mitä meillä on nyt: välimuoto, joka ei ole poliittinen liitto, vaan vain minimalistinen, kaupallinen suuryritys talouden pyörittämiseksi.

Mielestäni eurooppalainen identiteetti voisi olla, ja sen tulisi olla, sellaista millä ei ole tekemistä perinteisen kansalaisuuden kanssa, vaan pikemminkin uuden kansalaisuuden, jossa on kyse valinnasta asua tässä "valtiossa". Joustava kansalaisuus tarkoittaa sitä, että kuka tahansa, joka tekee täällä töitä tai ylipäätään asuu täällä, on kansalainen. Ehkä vain sen viiden vuoden ajan, jonka jotkut ovat täällä siirtolaisina, minkä jälkeen he saattavat mennä takaisin. Miten vain. Sen ajan kun he ovat täällä, he ovat kansalaisia. Ei laittomia maahanmuuttajia, ei pakolaisia. He kaikki elävät tässä samassa sekoittuneessa, sekamuotoisessa yhteiskunnallisessa tilassa. Haluaisin että jokainen täällä asuva tunnustettaisiin joustavan kansalaisuuden mukaisesti, jotta meillä ei olisi suurta määrää turkkilaisia ja marokkolaisia, joiden asema on heikko ja määrittelemätön. He ovat olleet täällä kymmeniä vuosia ja silti he eivät ole kansalaisia, mitä heiltä voi enempää pyytää?

Olen hyvin vihainen siitä, ettei Euroopan Unioni toimi kunnolla, sillä en näe muita keinoja tehdä tästä keskuksesta jotain arvokasta ja kunnollista. Näen Euroopan Unionin muutoksen horisonttina, ja mielestäni ihmiset eivät ole ajatelleet tätä asiaa tarpeeksi. He lukevat siitä sanomalehdistä ja uskovat sitä roskaa mitä sanomalehdet siitä kirjoittavat. Monet tuntuvat kauhistelevan ajatusta kansallisvaltioiden purkamisesta, koska miksipä niitä purkamaan?! Suomi tosin näyttää melko rennolta, ja Hollanti ei välitä, mutta isot valtiot... luojan tähden. Ja kyse ei ole luopumisesta vaan etenemisestä, liikkumisesta. Tässä näkyy yhä ajatus kulttuurisen identiteetin ja kansalaisuuden kytköksestä: veri, maa ja kansalaisuus. Kansalaisuus tulisi erottaa verestä ja maasta. Kansalaisuudessa on kyse täällä elämisestä. Joustavan kansalaisuuden ajatus ikäänkuin häpäisee ajatusta pyhästä kulttuurisesta identiteetistä.

Jos puhuu kenen tahansa kanssa Brysselissä, huomaa kuinka edistyksellisiä byrokraatit siellä ovat. He ovat reilusti edellä kansallisvaltioita. Nämä ihmiset jotka tekevät siellä työtä, he tietävät mitä kohti ovat etenemässä. Sitten kun ottaa vertailukohdaksi paikallisen tason poliitikon, tämä on jotain aivan muuta. Joka tapauksessa poliittisen yhteisön ajatus on valtavan tärkeä. Joko saamme poliittisen yhteisön tai sitten olemme historiaa. Silloin olemme vain valkoisen, työttömän roskasakin periferia. Valinta on tuon ja sellaisen Euroopan Unionin välillä, joka voi oikeasti olla kriittinen keskus uudistumiselle.

Tähän eurooppalaisena olemiseen feminismi ja naisten oikeudet sopivat oikein hyvin. Toisaalta monet naisetkin vastustavat Euroopan Unionia, on paljon konservatismia ja euroskeptisyyttä. Skandinaviassa, pohjoisessa, se on älytöntä. Heillä on toki hyviä syitä, onhan heidän sosiaaliturvansa korkeammalla tasolla. Teemmekö liittouman vai lukkiudummeko kukin etuihimme? Toisaalta myös rotukysymys on asia jota täytyy tarkastella huolellisesti, ja se varmaankin saapuu myös maihin kuten Suomi, kun pakolaisia ja siirtolaisia tulee enemmän. Minun tuntumani on, että pohjoisessa rasismi tulee kuohahtelemaan vähän aikaa kunnes ihmiset ymmärtävät siirtyä eteenpäin.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.