2003-02-07

Nomadisen vastarinnan lyhyt oppimäärä
Filosofi Rosi Braidotti ja ihmisenä olemiseen kohdistuvan vallankäytön kritiikki

Markus Termonen, Miikka Pyykkönen, Tom Kettunen

Nomadismi voi olla myös urbaania - mitä (ala)kulttuureja pidät esimerkkeinä nykyisestä urbaanista nomadismista, "heimoista" jotka käyttävät "vastavaltaansa" "välitilojen" luomiseen uusille subjektiivisuuksille sekä muutoksien aiheuttamiseksi vallan kentissä?

Vastakulttuurien uusheimollisesta luonteesta on puhuttu paljon sosiologiassa. Mielestäni se on aivan totta, mutta en pidä tavasta, jolla keskustelua on yleensä käyty, koska tämä heimoisuus on esitetty taantumana, epäsosiaalisena käytöksenä. Olen lukenut mitä naurettavimpia juttuja tästä: yhdessäolosta, johon kuuluvat samat vaatteet, suurempi itsevarmuus ja pienempi yksinäisyys - kaikki nähtynä yksilön silmin. Itse sen sijaan pidän monien urbaanien kulttuurien uusheimoisuutta uutena sosiaalisuuden muotona, uutena ryhmien muodostuksen tapana. Näen sen sellaisten hyvin monitasoisten ihmisten yhteenkerääntymisenä, jotka eivät pidä itseään yksilöinä vaan ryhmän tai klaanin jäseninä, jonkin sellaisen osana, joka on täysin liberaalin individualismin kaavojen ulkopuolella.

Tämä on hyvin monimutkainen aihe, koska kehittynyt kapitalismi ja erityisesti kulttuuriteollisuus markkinoivat sitä. Niiden mukaan ihminen kulkee joko Nike- tai Adidas-ryhmässä. 1960-luvulta saakka populaarikulttuuri on ollut konsumerististen käyttäytymismallien merkittävimpiä ilmaisijoita. Mutta jos katsoo punkkareita tai talonvaltaajia tms. vaihtoehtoryhmiä, näkee että on myös epäkonsumeristisia heimoyhdistymisiä. Joten tosiaankin puollan heimoja, "vastavaltaa" ja "välitiloja". Manner-Euroopassa kyse on todella pitkästä historiasta, aina 60-luvun piraattiradioasemista ensimmäisiin rokkibändeihin, koko ideaan vastakulttuurista, johon kuuluu vain jos on samanlainen maku.

Kulttuurikulutuksen ja -tuotannon poliittinen koodaus on äärimmäistä, ja se on aina aallon harjalla, koska kapitalismi on aina läsnä hyväksikäyttäjänä. Samanaikaisesti kyse on kuitenkin vastarinnan muodosta. Hollanti on tästä hyvä esimerkki: talonvaltausliike, punk-liike, liikehdintä toisenlaisen globalisaation puolesta - nämä ovat tällä hetkellä paljolti rauhanliikkeen perusta, rauhanliikkeen johon syyskuun 11. päivän jälkeen jokainen on tietysti hypännyt mukaan. Nämä ovat kuin vastavallan ja vastarinnan taskuja, ja tuen niitä, tosin jonkinlaisin varauksin.

Väkivalta on vakava virhe niille, jotka siihen ryhtyvät, sekä niille jotka sitä uusintavat. Ainoa vastaus on väkivallattomuus. Mielestäni naisliike on osoittanut tämän asian perusteellisesti, selviydyimmehän 70-luvun terrorismin vuosista, jotka Italiassa ja Saksassa olivat hyvin dramaattisia. Valintamme ei ollut valtion eikä myöskään terroristien puolella. Mielestäni tämä on oikeastaan mainio vastakulttuuristen heimojen määritelmä: ei valtion eikä terroristien puolella. Nähdäkseni tämän sodan mukanaan tuoman poliisirepression vaikutus on se, että jokaista pientäkin ryhmää tullaan kontrolloimaan, asettamaan tarkkailtavaksi, kurittamaan ja rankaisemaan. Seuraavien vuosien aikana tässä ilmapiirissä monet ryhmät tullaan paljolti kriminalisoimaan, minkä seurauksena peruskansalaisoikeuksista tulee ratkaiseva kysymys ryhmien jatkon kannalta.

Joka tapauksessa sanoisin, että asia on aina näin: vastarinnan pesäkkeet ovat aina kapitalismin potentiaalisia uusia markkinoita. Se mitä punkille tapahtui, on hyvä esimerkki. Siitä tuli massiivinen teollisuus, mutta viiden minuutin ajan se oli todellakin vastarintaa. Nomadismi opettaa, että kaikkea rajoittaa aika. Voit olla kapinallinen jonkin aikaa, liiku jos vain voit pysyä liikkeessä. Jos sinut pysäytetään, olet historiaa, tulet tuotteeksi ja hyödykkeeksi. Se tapahtui punkille, muut liikkeet nousivat esiin ja se jatkuu. Tärkeää on jatkaa juoksemista, siinä merkityksessä että ei jää kiinni, maailmassa josta tulee koko ajan pienempi ja valvotumpi.

Nomadinen subjektiivisuus on hyvin paljon kytköksissä karttojen piirtämiseen. Voisitko lyhyesti täsmentää, mitä tarkoitat tällä käsitteellä?

Kartografioillani on kaksi lähdettä: feministinen sijainnin politiikka, joka on peräisin sellaisesta tietoisuuden kasvattamisesta, jossa naiset istuivat pöydän ympärillä ja sanoivat: "minun elämässäni se meni tähän tapaan, sinun elämässäsi tuohon tapaan". Muistiinpanojen vertaaminen siitä, kuinka asiat menivät kunkin kannalta, mitä tulee rakkauteen, haluun, perheeseen, seksiin. Kyse on henkilökohtaisen, jopa intiimin, politisoinnista. Tämä on ensimmäinen lähde, ja se on ratkaisevan tärkeää, koska se on upottautumisen tai aseman löytämisen muoto, elintärkeä koko sen analyysin kannalta jota voimme tehdä raiskauksen pelosta, miesten väkivallasta, pakollisesta heteroseksuaalisuudesta, näistä kaikista asioista joita olemme analysoineet.

Toinen lähde on itse asiassa marxilainen epistemologia, nykyisyyden kartoittamisen merkityksessä, vaikka itse pidänkin parempana kartoituksia, jotka eivät liityyn suuriin kertomuksiin, ja jotka eivät liity päämäärään. Siispä pidän mielekkäämpänä Foucault'n kaavoja, ja sitä mitä Deleuze kaavoilla tekee, mikä on vielä monimutkaisempaa ja käsitteellisempää. Joka tapauksessa, lähteminen liikkeelle oman valta-asemansa selonteosta on kuin avioliitto foucault'laisten kaavojen ja feministisen sijainnin politiikan välillä.

Kartoitusten etu on oman aseman käsitteellistämisessä. Kartan täytyy olla muiden ymmärrettävissä, ja siksi se täytyy välttämättä tehdä yhdessä ja muistiinpanoja on vertailtava. Karttojen piirtämisessä on kyse reflektiivisestä sijoittumisesta, vaihdon välineestä, jostain mistä täytyy keskustella, jostain mikä sopii omiin käytäntöihin, ja se ei liity vapahtamisen suureen kertomukseen. Ei ole vapahdusta, ei ole suurta vallankumousta. Voimme vain pyrkiä ymmärtämään asemiamme ja luomaan vastarinnan pisteitä. Kartta toimii siis näin: se on navigoinnin väline, ja se antaa kunkin liikkua omiin käytäntöihinsä sopien. Se toimii vain jos toiset voivat tunnistaa itsensä siitä.

Vastarinnan pisteisiin taas kuuluu, minun instituutiossani joka on yliopisto, kirjoittaminen tavalla, joka laittaa ihmiset hypähtämään - kirjoittaminen joka sekä häiritsee että on hyväksyttyä, sillä jos kirjoittaisin aivan hullua tavaraa, kukaan ei lukisi sitä. Joten aina tasapainoittelu sekaannuksen aiheuttamisen ja sisällä pysymisen välillä, ja senttimetri senttimetriltä niiden asioiden työntäminen tieltään, joita pidetään objektiivisuutena, tietona, totuutena. Työntäminen toisenlaisten näkökulmien tuomiseksi esiin. Klassisessa mielessä tämä on reformistinen asema, mutta enpä tiedä millä muullakaan tavalla instituutioita voi laittaa liikkeelle. Toisaalta en haluaisi edes olla siellä ulkopuolella.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.