2003-02-07

Nomadisen vastarinnan lyhyt oppimäärä
Filosofi Rosi Braidotti ja ihmisenä olemiseen kohdistuvan vallankäytön kritiikki

Markus Termonen, Miikka Pyykkönen, Tom Kettunen

Subjektin käsitteesi ottaa lähtökohdakseen ruumiillisuuden, joka tarkoittaa ruumiin ymmärtämistä fyysisen ja symbolisen leikkauskohtana ja voimien virtojen tilana. Tässä kontekstissa nomadismi ei välttämättä tarkoita fyysistä liikettä. Sen sijaan se on enemmänkin ontologinen tila. Mitä tämä näkökulma tarkoittaa sinulle? Onko se enemmänkin keino ymmärtää "todellisuutta" vai keino tuottaa haluttavia vaikutuksia "todellisuudesta"?

Jälleen vaikea, mutta hyvin fokusoitu kysymys. Ruumiillistuminen ja ruumis ovat keskeisiä feministisessä käytännössä ja teoriassa. Me lähdemme liikkeelle ruumiista. Pidän itseäni todella poliittisena, kun kysymys on naisliikkeestä - ajateltaessa ruumista henkilökohtainen on poliittista. Seksuaalinen vapautuminen ja miesten harjoittaman väkivallan kritiikki ovat osa sitä politiikkaa, jonka kanssa olen kasvanut, ja jota kohtaan minulla on voimakkaita tunteita, koska ne ovat molemmat hyvin konkreettisia asioita. Ne ovat lisäksi hyvin, hyvin yleisiä, elleivät peräti globaaleja asioita. On olemassa keino, jolla koko tilannetta voidaan nykyään tarkastella ympäri maailmaa. Voimme esimerkiksi katsoa Amerikan ja Afganistanin vastakkaisuutta sukupuolten välisten suhteiden ja naisten aseman valossa. Näiden järjestelmien välisessä konfliktissa kaksi erilaista fundamentalismia - kristillinen ja islamilainen - vastustavat toinen toisiaan. Itse asiassa, naisten aseman kohdalla nämä järjestelmät ovat jopa hyvin samankaltaisia. Mielenkiintoisinta on se tapa, jolla Bush käyttää feminismiä propagoidessaan Afganistania vastaan. Hän on abortin vastustaja ja vastustaa naisten oikeuksia, mutta hän sanoo, että "länsi on naisten puolella ja Afganistan naisia vastaan". Milloin Bush on itse sanonut jotain naismyönteistä? Kaiken tämän valossa on hyvin mielenkiintoista, kuinka feminismiä käytetään manipulatiivisena välineenä tällaisissa kansainvälisissä suhteissa.

Minun lähtökohtani ruumiin politiikkaan tulee siis naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja seksuaalisesta vapautumisesta. Siirryin filosofiseen tapaan käsitellä asiaa, koska sain luvan kantaa kiinnostustani ruumiiseen feministisen teorian mukana. Lisäksi yksi asiaan vaikuttanut seikka on se, että minun sukupolveeni iski feminismin, psykoanalyysin ja poststrukturalismin teoreettinen liitto. Mielestäni psykoanalyysi on hyvin tärkeä ponnahduslauta, koska näen psykoanalyysin olevan halun poliittista teoriaa. Minä luen sitä "lacanilaisittain" ja ranskalaisittain, en niinkään 1800-luvun freudilaisesta näkökulmasta. Nykyinen psykoanalyysi osoittaa, kuinka se, mitä me kutsumme vallaksi, toimii sellaisissa paikoissa, joita emme tienneet itsellämme edes olevan. Lisäksi se osoittaa, kuinka kuulumisemme järjestelmään ja kulttuurinen koodautumisemme on niin syvää ja läheistä, että ne toimivat sellaisilla tavoilla, joita vähiten odotamme tai tulemme ajatelleeksi. Olemme sosiaalistettuja kulttuurisia olentoja, jotka ovat läpeensä valtasuhteiden kyllästämiä.

Mikäli todellakin on niin, että ruumiimme rakenteet, fyysisyytemme, halumme ja minäkuvamme ovat kytköksissä laajassa mittakaavassa kulttuurisiin koodeihin, niin mitä se merkitsee muutoksen kannalta? Kuinka muutos voidaan saavuttaa? Minä olen kirjoittanut aina uudestaan ja uudestaan siitä, kuinka sukupolveni oli kärsimätön. Me todellakin luulimme, että voimme heittää menemään monia asioita, kuten feminiinisyyden ja maskuliinisuuden, ja muuttaa niitä. Olemme oppineet, enimmäkseen tuhoisien kokemusten kautta, että muutokset eivät ole niin yksinkertaisia. Syvät muutokset ovat tuskallisia ja vaarallisia. Ne on ajoitettava hyvin huolellisesti. Minusta tärkein anti psykoanalyysissa on sen sisältämä muutoksen etiikka. Psykoanalyysi suhtautuu kunnioituksella muutoksiin. Mitä enemmän muutoksiin liittyy vaikeuksia, sitä enemmän kunnioitusta psykoanalyysi niille vaatii. Tätä ei yksikään poliittinen liike pysty tarjoamaan.

Mitä meidän sukupolvemme teki - ja mitä me vannoimme, ettemme koskaan tee - oli se, että halusimme muuttaa ihmisluonnetta. Miljoonia ihmistä tapettiin uuden ihmisen "synnyttämiseksi". Tämän perusteella voi sanoa, että marxilaiseen unelmaan oli sisällytetty eräänlainen sosiaalis-tekninen tiede, jota nykyinen sukupolvi ei voi edes kuvitella. Kiinan vallankumouksessa tapettiin kaikki vanhat sukupolvet ja tilalle kohotettiin uusi, joka oli varustettu uudella hengellä. Tämä tabula rasan ja kaiken alusta aloittamisen idea on se, mistä myös feminismi on perinyt jotain. Emme tietenkään olleet yhtä tyhmiä, mutta idea todellisuuden tai todellisen muutoksen ja transformaation saavuttamisesta sisältyi osittain myös feminismin ajatuksiin. Tuohon olemisen muutokseen sisältyy aina vähintään episteemistä, ellei peräti fyysistä, väkivaltaa. Muuttuakseen todella on heitettävä vanha elämäsi menemään. Tämän vuoksi ihmiset tekivät paljon ja esimerkiksi perheitä hajosi. Seksuaalivallankumous ei ollut todellakaan mikään piknikki. Se oli kipeä ja vaikea prosessi, joka satutti monia sellaisia ihmisiä, jotka olivat siinä mukana (eikä tässä ole sinällään mitään tuomittavaa). Meidän olisi pitänyt ymmärtää, että se ei ollut niin yksinkertaista kuin luulimme. Psykoanalytiikan etiikan avulla voimme ymmärtää, että tuon kaltaiset muutokset täytyy harkita ja ajoittaa hyvin huolella. Me emme voi tarjota yhtä mallia kaikille, koska tällöin suuri osa naisista ja miehistä varmasti sanoo, että "ei kiitos, me jatkamme mieluummin kuten aiemminkin". Ainoa mitä voimme tehdä on se, että konstruoimme sosiaalisia kontakteja, jotka voisivat toimia "resepteinä" uudenlaiselle perheelle, elämäntavoille, uusille maskuliinisuuden tyypeille tai uudelle isyydelle.

Ruumiin ja liikkeen, tunteen ja liikkuvuuden ideoiden kautta pysymme absoluuttisesti liikkeellä. Ehkä me emme voi pitää yllä samaa nopeutta ja tahtia muutoksessa kuin mihin ennen pyrittiin. Ehkä meidän pitäisi ennemminkin vain luoda tilanteita, jotka mahdollistavat ihmisten oman annostelun. Annostelun ideasta: kuinka paljon ja pitkälle kuljet niin, että samalla annat mahdollisuuden tulevaisuuden sukupolville kulkea nopeammin ja eteenpäin siten, että et odota mitään massaliikettä? En tiedä liittyykö tämä siihen, mitä olitte kysymyksessä ajatelleet, mutta minulle sisäinen nomadismi on jatkuvaa liikkeellä oloa ja paikalleen asettumisen välttämistä. Tässäkin pitää tosin noudattaa kohtuullisuutta. Minä itse toteutan sitä jatkuvuuden etiikan ajatuksen kautta. Pyrin löytämään juuri sen verran muuttumattomuutta, että voin jälleen päästää itseni liikkeelle. Kokeiluissa ei pidä mennä äärimmäisyyksiin, eikä kokeiluja sinällään tule pitää päämäärinä sinänsä. Tärkeämpää on löytää selittämisen ja kääntämisen muotoja, joilla käännämme kokeilumme yhteiskunnalliseksi muutokseksi. Kääntämisellä tarkoitan niiden tekemistä ymmärrettäviksi suurelle ihmismäärälle. Luulen, että perheisiin ja lastenhoitoon kohdistuvat uudelleenjärjestelyt ovat tästä niin hyvä esimerkki kuin mahdollista. Mielestäni miesten väkivalta ja seksuaalinen väkivalta ovat erittäin tärkeitä ongelmia, joihin meidän on puututtava yhä enemmän. Se on hyvin vaikeaa ja kivuliasta, koska silloin leikimme tulella. Mutta sehän on juuri sitä, mitä feminismi tekeekin - leikkii tulella.

Tämä on ollut feminismissä hyvin tärkeä opetus: aloitimme sanomalla olevamme naisia, sorrettuja naisina. Hienoa. Sitten alkaa katsoa hieman tarkemmin. Ketkä naiset? Kuinka monta lajia niitä on? Onko korkeasti koulutettu nainen sama kuin nainen joka siivoaa ensinmainitun toimiston yliopistolla? Onko valkoinen nainen sama kuin musta siirtolainen, laillinen tai laiton? Onko lesbo sama kuin heteroseksuaalinen nainen? Meidän täytyi todella monimuotoistaa tätä kategoriaa sisältä käsin. Emme voineet vain sanoa "naiset" ja olla samaa mieltä. Jo se asia, että meidän täytyi aloittaa tästä, teki feministisestä nomadismista todella voimakkaan aseen, koska silloin "naisena puhumisesta" tuli tavallaan vitsi, kaikkihan tiesivät sen sisäiset jaottelut, etnisyyden, seksuaalisuuden, koulutuksen...

Nomadismi jatkuvana muutoksena on sisäinen tila, jossa ihminen ei koskaan pysähdy. Sen sijaan nomadit leiriytyvät ja he saattavat pysytellä leireissä kuukausiakin. Ihmiset siis tarvitsevat myös paikallaan pysymisen hetkensä, jolloin otetaan tukea ja varmistetaan, että kestetään nomadismia, ettei tapahdu loppuun palamista, ja että ihmiset ympärillä kestävät sen. Itse olen loppuun palaneiden, itsemurhan tehneiden ja yliannostusten saaneiden sukupolvea. Te nuoremmat olette AIDS-sukupolvea, teillä on toiset ongelmat, mutta tarkoitan, että meilläkin on kuolemaa koskevat intohimomme. Olen ajatellut paljon kuoleman toivetta ja äärimmäisen nomadismin hintaa. Guattari oli käytännöllisesti katsoen addikti, näillä ihmisillä oli paljon "kokeiluja". 1970-luvulla tuntui olevan valloillaan oletus, että kokeileminen on itsetarkoitus. En jaa tätä käsitystä. Minua viehättää tätä nykyä Spinoza ja jatkuvuuden etiikka. Tämä tarkoittaa nomadismia, johon on lisätty jatkuvuus. Siitä huolimatta viesti on yhä sama: älä ikinä ankkuroidu yhteenkään annettuun identiteettiin, älä tule tyytyväiseksi, pysy liikkeessä, koska se on keino saavuttaa jotain, joka on edes lähelläkään muutosta. Mutta kaiken tämän pitää perustua jollain tavalla kontrolloituun järjestelmään.

Nomadismissa tärkeää on se, että se ei ainoastaan kiistä kaksijakoisia vastapareja vaan myös pitää lähtökohtanaan sitä, että kukaan ei ole ykseys. Tämä pätee, pyrkii asiaa tarkastelemaan sitten kartesiolaisesti tai porvarillisen, liberaalin individualismin kautta. On kyse sosiaalisista tavoista, jotka täytyy saattaa toimimaan sisäisesti. On kyse myös kieliopillisista tavoista: täytyy sanoa "minä", jotta voi saada koko ymmärrettävyyden järjestelmän toimimaan. Silti tuon "minän" metafyysiseen ykseyteen uskominen on paha virhe, koska se antaa täysin väärän luennan kyseisen yksilön sijoittuneisuudesta. Tämän väitteeni tieteellisenä perustana ovat psykoanalyysi, antropologia, marxismi sekä monet sosiaalisen konstruktivismin alueet, jotka todistavat, että se mitä kutsumme "minäksi" on itse asiassa ristiriitaisten todisteiden joukko, jota pitävät yhdessä sellaiset tekijät kuten muisti, tapa, pysyvyys. Ego on vain narsistisuuden ja vainoharhan puhdistamisen talo. Se tarjoaa stabiliteettia ja itsekunnioitusta, asioita joita tarvitsemme. Se joka perustaa koko tunteensa identiteetistään näille asioille, häviää, koska silloin ei näe nenänkärkeään pidemmälle. Lähtöpisteenäni on pikemminkin hyvin hajautunut, avoin ja moninainen itseys, joka ei ole historian, tapojen, kulttuurin tai omien halujensa läpiampuma.

Vaikka olemmekin monimutkaisia, emme kuitenkaan ole äärettömiä. Monimutkaisuuksien lukumäärä on äärellinen. "Vaihdettavien akseleiden" kuten sukupuolen, luokan, rodun tai iän, lukumäärä voi olla viisi tai kuusi, ehkä vähemmän. Voisimme liittää joukkoon kasvisruokavalion, vasenkätisyyden tai sinisilmäisyyden, mutta niillä ei välttämättä ole jokapäiväistä merkitystä. Kyseessä on tosiasiallinen vankeus, "kehystäminen" sanoisi Deleuze, monimutkaisuuksien kehystäminen. Kukin voi asuttaa ja aktivoida niistä tietyn määrän, vaihtaa asemaa, katsoa asioita hieman toisesta kulmasta. Ei ole kyse relativistisuudesta, vaan liikkeestä kompleksiteettien välillä. Yksi nomadismin perusopetuksista on tässä: älä tähyile Oikeaa Strategiaa - on monia strategioita, mutta ei yhä kultaista tietä. Brian Masumi viittaa tähän työssään Deleuzesta.

Ristiriitoja ei tule pelätä. Nainen saattaa olla sorrettu naisena ja sortaja valkoisena, hän voi olla samanaikaisesti voimaton raiskattavana kehona, mutta voimakas yliopistoprofessorina. Jos näiden ristiriitojen kanssa voi elää, silloin niitä pitäisi pystyä myös ajattelemaan. Jos niitä ei voi ajatella, silloin täytyy olla jotain vialla niissä ajattelumalleissa, jotka sanovat ettei ristiriitaisesti saa ajatella. Jos historia on tehnyt olemassaolostani monimutkaisen, miksi ajattelumallini yksinkertaistavat sen typeryyden ja epärelevanssin tasolle? Jos olemassaoloni on monimutkainen, tarvitsen ajattelumalleja, jotka vastaavat ja kunnioittavat monimutkaisuuksia. Varmasti muistakin lähtökohdista kuin nomadismista voi olla tässä hyötyä. Joka tapauksessa postmarxilaiset eron filosofiat tarjoavat voimakkaan vastauksen. Miksi ristiriitojen tehtävänä tulisi olla niiden ratkaiseminen? Ehkä niiden funktio on se, että niitä on ajateltava, esitettävä ne adekvaatisti ristiriitoina.

Tässä nousee esiin itsereflektiivisyyden politiikan etu. Deleuze on kirjoittanut kauniisti asioista, jotka ovat sekä mustia että valkoisia, tai samoin jopa Lacan artikkelissaan, jossa kerrotaan varkaasta, joka uhkaa aseella ja sanoo: "rahat tai henki". Mikä valinta se sellainen on? Rahat tai henki? Rahat ja henki! Ei joko-tai vaan sekä-että. Nomadismi on niiden binaarisuuksien dekonstruointia, jotka rasittavat elämän sisäistä kompleksisuutta. Asioiden käytännöllisten yksityiskohtien dialektiikan purkamista. Samanaikaista voimattomuutta ja voimakkuutta. On koetettava elää tämän asian kanssa sen sijaan, että joko vaipuu melankoliaan, koska ei kykene kehittämään suurta kertomusta ristiriidan ratkaisemiseksi, tai syöksyy narsismiin sanoen "hienoa, ratkaisua ei ole, joten en voi tehdä mitään".

On kyse näiden asioiden ajattelemisesta sekä hyvin epämukavien valtakysymysten kohtaamisesta ilman että tulee murskatuksi, vaan yrittää etsiä pragmaattisia selviytymistapoja. Tämä on kriittisen älyllisyyden alku. Liikkeessä pysyminen ilman syyllisyyden tai ahdistuksen musertavuutta. Siten nomadismi on jotain nopeaa, jotain kepeää, jotain millä ohittaa melankolia. Melankolia on hegeliläistä, lacanilaista, se on läsnä myös esimerkiksi Zizekillä tai Butlerilla.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.