2003-02-07

Nomadisen vastarinnan lyhyt oppimäärä
Filosofi Rosi Braidotti ja ihmisenä olemiseen kohdistuvan vallankäytön kritiikki

Markus Termonen, Miikka Pyykkönen, Tom Kettunen

Esimerkiksi Gaytari Chakravorty Spivak on argumentoinut, että akateemiset tutkijat ovat kovin innokkaita puhumaan toisten tai alistettujen ("subaltern") puolesta, kun he nostavat itsensä, akateemisina subjekteina, eksperttien asemaan akateemisten diskurssien sisällä. Kuinka vastaat tähän argumenttiin oman teoriasi näkökulmasta? Voiko Spivakin kritiikki uudistaa tutkijaa näkökulmaa pois marginaalien, alistettujen tai vähemmistöjen tutkimisesta essentiaalisen normaaliuden metafyysisistä aspekteista käsin? Toisin sanoen, kuinka akateemisen ja kriittisen kirjoittavan subjektin tulisi sijoittaa itsensä suhteessa "toisiin", joita hän puolustaa ja tutkii?

Mielestäni Gaytari Spivakin Can the subaltern speak? sisältää häpeällisiä syytöksiä. Deleuze ja Foucault eivät koskaan puhuneet marginalisoitujen puolesta. He eivät koskaan halunneet edustaa ketään. Jos sattuu olemaan keskustassa, mitä voi tehdä? Tappaa itsensä? Jos on valkoinen mies, onko hirttäydyttävä? Vai onko syytä tehdä jotain, mikä tukee hienoja vapaudellisia liikkeitä? Tämän viestin poliittisesti korrekti, tietämätön vastaaotto usein murskaa. Syyllisyys ei ainakaan ole tie ulos mistään. Tätä on vallan mikfofysiikka: taistella siitä käsin missä on. Pidän tätä hyvin voimakkaana viestinä, ja siinä ei ole kyse marginalisoitujen kannibalisoinnista. Sijoittuneisuutensa kautta voi liittyä marginaalin voimiin.

Toisaalta on selvää, että akateeminen tutkimus aina "kuluttanut" "toisia". Haluaisin kuitenkin asettaa kysymyksen hieman toisella tavalla kuin Spivak ja puhua siitä epäruumiillistuneesta luonteesta, joka suureen osaan naistutkimuksesta liittyy. Miksi yliopistoilla on antropologian laitokset, jotka ovat tutkivat "toista", kuluttavat sitä sekä tuottavat tietoa koloniaalisista, etnisistä toiseuksista? Miksi niillä ei ole vakavia genderohjelmia, jotka käsittelisivät eurosentrismiä ja maskuliinisuutta? Koska itsereflektiivisyys on paljon vaikeampaa kuin toisten tutkiminen. Sama vanha temppu. Yliopistoissa vallitsee yhä prototyyppinen 1800-lukulainen kolonialistinen tietorakennelma.

Kuitenkin paljon on tapahtunut sitten marxismin huippuvaiheen tai sitten 1960-luvun, jolloin kokonainen sukupolvi meni yliopistoihin käyttääkseen yliopistoa kriittisiin tarkoituksiin. Olen Spivakin kanssa samaa mieltä siitä, että marxismi on humanistisluontoinen filosofia, joka puhuu solidaarisuudesta sorrettujen kanssa. Tämä solidaarisuus voi olla holhoavaa, "surkeita sorrettuja" ojentavaa. Jälkistrukturalismin elintärkeys on siinä, että se kiinnittää huomion keskustaan ja neuvoo puhumaan siitä sijainnista, missä kukin on. Kuitenkaan Euroopassa Foucault'n, Deleuzen tai edes Derridan opetuksia ei ole juurikaan kuunneltu, jos katsotaan näiden teorioiden vastaanottoa, joiden radikaali panos on keskustan dekonstruointi, oman itsen kriittinen tarkastelu. Nämä teoriat ovat käytännöllisesti katsoen kadonneet. Vaikka olenkin usein riidoissa amerikkalaisten kanssa, heidän edukseen on sanottava, että he ovat luoneet amerikkalaista foucault'laisuutta, amerikkalaisten dekonstruktiota. Deleuzelaista ajattelua tuotetaan Minnesotassa enemmän kuin missään Euroopan alueella. Euroopassa suuntaus tuntuu olevan takaisin sosiaalidemokratiaan tai klassiseen universalistiseen humanismiin. Derrida opettaa yhä "kakkossarjan" yliopistossa Pariisissa. Hän ei koskaan ole saanut niitä oppituoleja, jotka olisivat kuuluneet hänelle. Minulla ei ole ongelmatonta suhtautumista häneen, mutta olen sitä mieltä, että hänen tulisi opettaa siellä missä Bourdieu ynnä muut eli College de Francessa. Deleuze ja Cixous taas opettivat "kolmossarjan" yliopistossa, joka oli ikäänkuin radikaalien koulutuskeskus.

Tässä olen eri mieltä Spivakin kanssa: hänen kritisoimansa teoriat ovat säilyneet radikaaleina teorioina. Kyseessä on hyvin tarkoitusperäinen artikkeli, sillä Euroopassa jälkistrukturalistit ovat niin radikaaleja ja marginaalisia, että kyseisistä teorioista ei ole paljonkaan jäljellä. Jälkistrukturalismiin kiinnittävät huomiota lähinnä vain naistutkimus, homotutkimus ja postkolonialistinen tutkimus. Itse asiassa jälkistrukturalisteja pyritään uudestaan ja uudestaan saattamaan huonoon huutoon. Mieleeni tulee esimerkiksi Alain Sokalin häpeällinen kirja Intellectual impostures, joka on aikamoinen hyökkäys jälkistrukturalismia kohtaan. Kyseisten teorioiden herättämä viha on hyvin merkillepantavaa. Mielestäni tämä viha johtuu siitä, että ne ovat todellakin vaarallisia ja kriittisiä teorioita. Ne todella kritisoivat läntisen tiedon perustaa, universaalisuuden ideaa sekä toiseuden kuluttamista. Se että niitä ei ole kunnolla kuunneltu tai huomioitu, että ne on haihdutettu muistista, kertoo siitä kuinka radikaaleja ne ovat. Spivak on hyvin epäreilu esittäessään nämä ihmiset Suurina Hahmoina, sillä he olivat marginaalisia vasemmistolaisia. Heidän uriinsa liittyi helvetillisiä vaiheita. Heistä tuli kuuluisia vain koska amerikkalaiset nostivat heidän esiin, mutta kun amerikkalaiset nostavat jotain esiin, se tarkoittaa vain 15 minuutin kuuluisuutta. Sen jälkeen asia unohdetaan ja siirrytään seuraavaan. Toisaalta, mitä rigorisempaa ja "vaikeampaa" filosofia on, sen hankalampaa sitä on vulgarisoida. Juuri tämän vuoksi kaikkein vähiten "saastunut" filosofia on deleuzelainen filosofia. Foucault'n taas tavallaan tuhosi hänen oma menestyksensä: nykyään häneen liitetään asioita, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Foucault'n kanssa.

Jälkistrukturalismin viestinä on äärimmäinen itsereflektiivisyys, itseä koskevat vallan kaavat, polysentrismi, polyseksuaalisuus, nomadismi. Kaikki se kama josta kukaan ei halua kuulla. Kuten sanoin, sen poliittinen sysäys on keskustan liikahduttaminen ja keskustan pakottaminen tiedostamaan mitä se on ja tekemään jotain asialle. Miesten laittaminen puhumaan maskuliinisuudesta eikä ainoastaan tukemaan aborttioikeutta. Feministisessä kehyksessä ilmaisten: on helppoa auttaa naisia, mutta vaikeampaa on tehdä jotain maskuliinisuudelle, selittää sukupuolen merkitystä miesten elämässä. Jos mies ei kykene selittämään minulle tätä asiaa, en tajua kuinka voisin sitä ymmärtää. Tässä on miehen asema feminismin kannalta. Tarvitsemme miehiä työstämään maskuliinisuuttaan emmekä ainoastaan olemaan kilttejä naisille. Jos emme käy käsiksi näihin aiheisiin, emme tule edistymään. Olemme jo tutkineet naisia ja tiedämme naisista paljon. Pimeä manner ovat miehet. Emme tiedä paljonkaan miehistä, miesten itsetutkimuksesta, jos homotutkimusta ei lasketa. Mutta suuri heteroseksuaalinen enemmistö? He väittävät olevansa poissuljettuja ja marginalisoituja, vaikka kyse on siitä, että he ovat lukutaidottomia. Jos he alkaisivat enemmän ajatella itse ja puhua, ehkä meillä olisi dialogi meneillään, mutta jos he vain pysyvät hiljaa ja tukevat naisia, me emme ole todella tekemisissä toistemme kanssa.

On mahdollista ottaa esiin useita esimerkkejä, joissa toiseuden kuluttaminen on veruke jonkin lähempänä olevan, ja usein vaarallisemman, kohtaamisen välttämiseksi. Tämä koskee esimerkiksi naisia, rasismia ja valkoihoisuutta. Esimerkiksi feministi voi käyttää feminismiään puolusteluna sille, ettei ole rasisti. Ilmeisesti käytännössä tarvitaan monikulttuurisuutta, jotta syntyy välttämättömyys nämä verukkeet ylittävälle itsereflektiivisyydelle. Hollannissa tämä monikulttuurisuus on paljon suurempaa kuin teillä Suomessa. Feminismin historian kannalta on hyvin ongelmallista, että feministinen tutkimus on ollut käynnissä vuosikymmeniä, ja miehiä on uhmattu kerta toisensa jälkeen, mutta silti edistys on ollut hidasta. Kykenemättömyys tai haluttomuus sanoa "kyllä" miehenä - tässä on suuri ongelma, ja se saattaa liittyä suuriin eroihin sosialisaatiossa. Esiintyy paljon oireita siitä, että miehet eivät voi hyvin, että pojat eivät pärjää koulussa, esiintyy teini-ikäisten häiriöitä väkivallasta huumeidenkäyttöön, itsemurhien lisääntymistä. Jos dialogia ei synny, ongelmia ei tulla ratkaisemaan. Suomessa teillä on ikäänkuin kaksoisongelma, hiljaisten ihmisten maana.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.