2003-02-07

Nomadisen vastarinnan lyhyt oppimäärä
Filosofi Rosi Braidotti ja ihmisenä olemiseen kohdistuvan vallankäytön kritiikki

Markus Termonen, Miikka Pyykkönen, Tom Kettunen

Olet Riitasointuja -teoksessa sanonut, että nomadismin ja naisfemistisen ajattelutavan saavutus on ennen kaikkea siinä, että ne pystyvät operoimaan niin filosofisten ja poliittisten abstraktioiden kuin subjektin muodostuksen ja henkilökohtaisen politiikankin tasolla. Käyttämällä näiden ajattelutapojen tai käsitteellistysten tarjoamia työkaluja, voimme esimerkiksi kriittisesti tarkastella sitä, kuinka aikamme suuret kertomukset (esim. globaali uusliberalistinen markkinatalous) konstruoivat ihmisten subjektiviteetteja kaikkialla maailmassa. Globaalin diskursiivisen järjestyksen ja liberaalin hallinnan kautta nämä kertomukset rakenteistavat ihmisiä koskevaa tietoa normaaliuden ja marginaalisuuden tasoilla - erottelemalla ihmisiä niihin, jotka kuuluvat läntisen, miesorientoituneen ja valkoisen symbolijärjestelmän piirissä tiedollistettuihin "sivistyneisiin kulttuureihin" ja niihin, jotka eivät näihin tämän symbolijärjestelmän näkökulmasta kuulu. Mitkä ovat näiden teoreettisten käsiteapparaattien lupauksia nykyisten marginaalien taistelulle ja miten nämä ajattelutavat voivat vaikuttaa ihmisten konkreettiseen vastarintaan?

Haluan aloittaa provokaatiolla. En ole koskaan uskonut, että teorioiden verifikaatiokriteerinä tulisi olla niiden välitön käytettävyys. Vastustan tällaista käsitystä jyrkästi, erityisesti koska nykypäivänä yliopistot ovat intensiivisten kaupallistamisohjelmien alaisia, ohjelmien joiden argumenttina on teoriatuotannon suora käytettävyys. Tätä käytetään kritiikkinä humanistista tiedekuntaa ja yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa kohtaan, kaikkia sellaisia tiedekuntia kohtaan, jotka eivät tuota mitään välittömän myyntikelpoista. Mielestäni yliopistojen tulee olla pohjimmiltaan tiedon tuotannon paikkoja, maksuttomia ja voittoa tavoittelemattomia. Tämä tarkoittaa sitä, että tuotettavana voi olla jotakin, mitä ei ole välittömästi mahdollista kääntää miksikään muuksi. Tämän oikeuden ja akateemisen vapauden puolesta haluan taistella.

Edellisen sanottuani minun on todettava, että gender-opetus, -teoria ja sellaiset filosofiat, joita olen opiskellut poststrukturalismin noususta lähtien, ovat huomattavan poliittisia ja niillä on yhteiskunnallista relevanssia. Tällainen ajattelu on sitoutunut yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, joka tulee sukupuolen sosiaalisuudesta (gender), Foucault'lta, Deleuzelta ja sellaisilta filosofeilta, jotka ovat suuria vallan filosofeja. Tämän painottaminen on mielestäni hyvin tärkeää ja lisäksi on tärkeää sanoa, että tähän on sisäänrakennettuna asian ydin. Eron filosofit, puhutaan sitten neutraaleista, kuten Foucault, tai todella figuratiivisista, kuten Deleuze ja hänen nomadisminsa, tai Derridasta ja hänen grammatologiastaan, tai jopa uusnihilisteistä, kuten Baudrillard, he kaikki aloittavat hyvin täsmällisestä vallan luennasta ja analyysista. Vallan lukeminen asettaa asettaa painon juuri sille, mikä on keskeistä. Nämä filosofit ovat minulle ihmisiä, jotka todella ovat ajatelleet sitä, miltä tuntuu olla keskustassa. Tässä tapauksessa keskus tarkoittaa filosofiaa, rationaalisuutta, objektiivisuutta, eurosentrismiä, maskuliinisuutta, kapitalismia, eli nk. kehittynyttä maailmaa. He todella ajattelevat, tai paremminkin epä-ajattelevat, keskustaa. Heidän keskeinen ajatuksensa on, että Eurooppa ei enää ole se keskus, koska jos se sitä olisi, sitä ei sallittaisi ajatella sellaisena. Todistuskappale: ajattele vaikka Yhdysvaltoja. Gender-teoriassa tästä on olemassa loistava esimerkki. Jos katsot, miten amerikkalainen gender-teoria tarkastelee valtaa, niin huomaat, että he tarkastelevat kaikkea muuta vallankäyttöä paitsi heidän valtiollista valtaansa. Jos olet osa keskustaa, olet väistämättä tuon keskustaposition sokaisema. Heidän feministinen teoriansa ei ole koskaan käsitteellistänyt Yhdysvaltojen omaa asemaa kolonialistisena valtablokkina. Olemme perustaneet oman eurooppalaisen naistutkimusverkostomme vastavoimaksi amerikkalaisen feministisen teorian ylivallalle maailmanlaajuisessa naistutkimuksen toimintaympäristössä.

Foucault'n vallan kaavoja koskevista teorioista tai Deleuzen nomadisten heimojen teoriasta saa sen oletuksen, että voi todella analysoida valtaa, joka on ollut olemassa, ei valtaa, joka on. On fakta, että Eurooppa ei enää ole imperiumin keskus. Tämä antaa meille mahdollisuuden kritisoida eurosentrismiä ja keskustan valtaa, samalla kun tiedämme, että - ja tässä piilee tieteellisen työn perverssiys - todellinen imperiumi on muualla. Toni Negri, joka on todella deleuzelainen, ja Michael Hardt ovat julkaisseet teoksen globalisaatiosta, jonka nimi on Empire. Se on yksi ensimmäisiä teoksia, joka käsittelee Yhdysvaltoja. Jo oli todellakin korkea aikakin! Luonnollisesti meneillään on erityinen hetki historiassa verrattuna esimerkiksi aikaan 20 vuotta sitten. Kun tein tutkimusta näiden ihmisten kanssa 70-luvun lopussa ja 80-luvulla, se oli hyvin vaikeaa kylmän sodan vuoksi. On olemassa aika ennen vuotta 1989 ja aika jälkeen vuoden 1989. Oli todella hyvin vaikeaa tarkastella vallan ilmeisintä paikallistumaa, joka oli USA. Mutta sitten vuoden 1989 asiat ovat olleet toisin: kylmä sota on ohi ja voimme tarkastella tilannetta. Luulen, että nykyisten nuorten kriittisten ajattelijoiden sukupolvi pystyy vapaammin analysoimaan valtaa eri tavoin. Tämä antaa meille mahdollisuuden ajatella keskustaa ja todeta, että Eurooppa, joka ei enää ole imperiumin keskus, yhä ajattelee itsensä sellaisena ja tämä tarjoaa meille täydellisen mallin tarkastella sitä, kuinka valta toimii tässä samuuden ja eron järjestelmässä. Analyyttisella tasolla on mahdollisuus samuuden ja eron dialektiikan autonomiaan, joka on aivan ainutlaatuista.

Tilanne on sikälikin uusi, että uuden kriittisen ajattelun ja marxistisen epistemologian, joka yritti etsiä yhtä kultaista tietä tulevaisuudelle, välillä on avoin kiista. Poststrukturalismi väittää, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kapitalismi ei toimi siten. Ehkä minun ei tarvitse tästä niin kovin paljoa puhua; monia pieniä polkuja, jotka ovat rihmastomaisia tai kehämäisiä, jotka työntyvät ulos tilasta ja paikasta, joka ennen oli keskus, samalla syövyttäen sitä ja tuottaen erilaisia mahdollisuuksia. Minä luen näitä post-marxilaisina sellaisen tilan vallan analyyseina, joka on nimittänyt itseään keskukseksi, mutta jota ei enää ole. Sillä jos se vielä olisi, emme voisi tehdä näin. Mutta se on kuitenkin vielä sen verran keskus, että se tarjoaa meille hyvän mahdollisuuden tarkastella, kuinka valtasuhteet toimivat.

Ne ihmiset, jotka ovat vastustaneet näitä teorioita, ovat puhuneet tästä jo alun alkaenkin. Muistan, kuinka varhaisissa amerikkalaisissa lehtiartikkeleissa Althusseria ja Foucaultia kutsuttiin lännen vihollisiksi. Jos tulee kutsutuksi lännen viholliseksi kylmän sodan aikana, niin tulee myös ymmärretyksi sen mukaisesti. Puhetta tulkitaan niin, että on sanottu hirveitä asioita lännestä. Yritäpä nyt kritisoida länttä tässä kansainvälisessä tilanteessa, jossa kaikki, jotka eivät ole heidän puolellaan ovat heitä vastaan - kohtaat saman imperiumin logiikan. Minä näen näiden ajattelijoiden arvon siinä, että he tarjoavat todellakin välineitä analyyttiseen tarkkuuteen tätä joko-tai -logiikkaa koskien, joka on hyvin dialektista. Derrida on käsitellyt asiaa dekonstruktionsa avulla, Deleuze paon viivoja koskevien teoretisointiensa kautta, Foucault vallan kaavojen välittämänä ja Irigaray maskuliinisuuden kritiikissään - ongelma on kaikkien kohdalla sama. He vapauttavat dialektiikan sitä hallitsevasta marxismin "oppimestarillisesta" narratiivista. Tässä tapauksessa synteesi ei ole mahdollinen. On olemassa vain toisen vastapoolin luhistuminen tai imploosio. Meidän on toimittava dialektiikan vastustamiseksi sen sisällä. Tässä on näiden ajattelijoiden teorioiden politiikka.

Kriittinen ajattelu sijaitsee hyvin vahvasti keskustassa. Se lainaa ajatuksia marginaaleilta. He ovat kaikki velkaa sille, mitä me kutsumme postkolonialismiksi. Foucault on jopa sanonut: "olen oppinut politiikkani naisliikkeeltä ja Algerian vapautusliikkeeltä". He eivät puhuneet kuten nuo liikkeet, mutta esimerkiksi Algerian vapautusliike on merkinnyt heille kaikille paljon. Myöhemmin he ovat sanoneet olevansa anti-apartheid -liikkeen ja Iranin vallankumousliikkeen tukijoita - he kaikki ovat liitossa marginaalien kanssa, mutta he eivät väitä puhuvansa niiden puolesta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.