2003-02-07

Homo politicus Pim Fortuyn: tapaustutkimus

Herman Asselberghs, Dieter Lesage

Kääntänyt: Markus Termonen

Maahanmuuton kriminalisointia

Myös muualla Euroopassa näemme, kuinka nationalistiset puolueet toivottavat tervetulleeksi sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat halukkaita liittymään niihin, eivät sen vuoksi, että ne ovat eksyneet alkuperäisistä poliittisista ohjelmistaan, vaan strategiana, jonka pyrkimyksenä on päin vastoin ohjelmien radikalisointi. Loppujen lopuksi, maahanmuuttajien mukanaolo suojelee niitä rasismisyytöksiltä, aivan kuten naisjäsenet palvelevat suojautumisessa seksismisyytöksiltä. Heti kun on "todistettu", että he eivät ole rasistisia, nationalistit ovat vapaita toteuttamaan nationalisminsa radikalisoimista. Fortuyn ei missään nimessä ollut omaperäinen sanoessaan, että jo maassa olevat maahanmuuttajat olivat vapaita jäämään, mutta tulokkaita ei pitäisi sallia. Itse asiassa tästä on tullut niin sanotun läntisen liberaalin demokratian uusi uskomus tai näkökanta. Ainoa mahdollinen väittely koskee sitä, kuinka suljettuna oven on oltava. Jokaisella eurooppalaisella maalla on tukahduttava maahanmuuttopolitiikka; Fortuyn yksinkertaisesti halusi vain lisätä hieman lisää tukahduttamista. Edes hän ei koskaan täysin sulkenut ovea, vaikka meille belgialaisille hänen lausunnoillaan oven avoimuuden asteesta näytti olevan enemmän tekemistä viimeisimmän hollaintilais-belgialaisen vitsin kanssa kuin minkään selvän poliittisen lausunnon: pakolaisia otetaan vastaan ainoastaan naapurimaista Tanskasta, Saksasta ja Iso-Britanniasta (siis ei Belgiasta, pantakoon merkille). Lyhyesti sanoen, Fortuynin diskurssi ei ollut heterodoxinen, vaan (sallikaa meille tämä pieni vitsimme) homodoxinen: ts. doxassa ("uskomuksessa") pitäytyvä. Fortuyn rakasti samoja periaatteita kuin johtavat hollantilaiset valtiomiehetkin, hän vain rakasti niitä katkeraan loppuun saakka.

Stefan Heym kysyi kerran itäsaksalaisesta kommunismista: "Minkälainen järjestelmä oikein on sellainen, jonka ainoa pätevyys perustuu sen ihmisten pakotettuun sisällyttämiseen?" Sama kysymys täytyy asettaa nyt käännettynä kapitalismin suhteen: "Minkälainen järjestelmä oikein on sellainen, jonka ainoa pätevyys perustuu muiden ihmisten pakotettuun ulossulkemiseen?" Berliinin muuri on saattanut sortua, mutta vaatimus koko Euroopasta tekemisestä Itä-Berliinin peilikuvaksi on vahvempi kuin koskaan. Eikä kyse ole ainoastaan kuvasta tai metaforasta: muureja ja piikkilanka-aitoja on jo kohotettu Espanjan afrikkalaisten erillisalueiden ympärille Ceutassa ja Melillassa, muuriksi Euroopan ja Afrikan välille, pidemmälti kuin mitä Berliinin muuri koskaan oli. Toisin sanoen, muuri ei koskaan murtunut; se on vain yksinkertaisesti siirretty. Sen valossa, kuinka vähän aikaa sitten se murrettiin ja kuinka vahva on vaatimus uudelle, paljon pidemmälle korvikkeelle, voitaisiin sanoa, että Berliinin muuri oli häpeä enimmäkseen nationalistien silmissä: se oli yksinkertaisesti väärässä paikassa. Se olisi pitänyt rakentaa Puolan rajalle. Ja nyt, kun Puola on liittymässä Euroopan Unioniin, mikä tehokkaasti tekee tämän vaihtoehdon turhaksi, ainakin meidän pitäisi rakentaa muuri Puolan ja Venäjän välille. Ja niin ensimmäiset paniikin vaivaamat raportit Venäjän erillisalueelta Kaliningradista, Itämeren rannalta, alkavat saavuttaa meidät: he pelkäävät, että heistä on tulossa... eristettyjä. Tämän pitäisi riittää saamaan eurooppalaiset pitämään hetken taukoa. Loppujen lopuksi, kuinka vähän aikaa siitä onkaan, kun kuvat ihmisistä hakkaamassa Berliinin muuria palasiksi saivat meidät kyynelehtimään? Vain vähän aikaa sitten jokainen itäsaksalaisen muurin ylitse auttanut länsisaksalainen oli sankari. Tänään laittoman venäläisen maahantuloa auttaneen saksalaisen täytyy olla joko vasemmistolainen anarkisti tai ihmissalakuljettaja: kummin tahansa, rikollinen. Samoin on monissa läntisissä maissa, joissa ei voi enää mennä naimisiin ulkomaalaisen kanssa ilman perusteellista avioliiton "pätevyyden" tutkintaa. Kansallisuus ja oikeus jäädä läntiseen maahan ovat seka-avioliiton "lisäetuja", joista ei erota tasavertaisesti avioliiton päättyessä. Muukalaiskumppanille edut ovat kuitenkin perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia. Tästä niiden hallitusten syvä epäluottamus, jotka pyrkivät saamaan maahanmuuton pysähtymään hinnalla millä hyvänsä. Samanaikaisesti tämän pitäisi olla meille innostava ajatus: ehkä avioliitto, tuo seksuaalisen traditionalismin korkein symboli, pitäisi rekuperoida poliittisen edistyksellisyyden tekona. Voimme saada toisenlaisen maailman – mennään kaikki naimisiin ei-eurooppalaisten kanssa! Ja tarvinneeko sanoakaan, että me tuemme tiukasti samaa sukupuolta olevien oikeutta avioliittoon, että homotkin voivat päästä osallisiksi tästä edistyksellisestä politiikasta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.