Mitä on ajateltava? Mitä on tehtävä?

Muutamia yksityiskohtaisia esimerkkejä

1. Mitterandin, Mauroyn (pääministerinä 1981-1984) ja Fabius'n (1984-1986) aikana, PCF:n (kommunistipuolue) osallisuudella, mikä tahansa poliittinen viittaus sanaan "ouvrier" (työläinen) on tuhottu itsepintaisesti. Sanaa "maahanmuuttaja" on käytetty suorasukaisesti sen paikan ottamiseen. Le Penin sanotaan "käsittelevän oikeita ongelmia". Mikä tahansa työväenluokkainen ilmaisu, mikä tahansa tehtaiden pohtiminen, on hylätty. "Nykyaikaisen" porvariston mielipide on ollut kaikkien yhteenlaitettujen poliittisten diskurssien alfa ja omega. Beregovoy (pääministerinä 1992-1993) teki enemmän taloudellisen järjestelmän liberalisoimiseksi kuin kaikki hänen oikeistolaiset edeltäjänsä. Jospin on yksityistänyt enemmän yhtiöitä kuin Juppe (pääministerinä 1995-1997). Kaikki ovat repineet julkista sektoria rikki. Kaikki ovat "nykyaikaistaneet" säälimättömästi. Kukaan ei ole vähääkään välittänyt ihmisten elämästä, vielä vähemmän siitä, mitä ihmiset voisivat ajatella tästä kaikesta. On typerää valittaa "populistisen" kepin paluusta. Milloin te, rakkaat masentuneet hallitsijat, olette välittäneet kansasta ja sen selkärangasta, työläisestä? Asettakaamme tämän porvarillisen välinpitämättömyyden, "nykyaikaistamiseksi" naamioituneen finanssikultin kanssa vastakkain tämä periaate: ei modernia edistyksellistä politiikkaa ilman uudelleen piirrettyä ja kirjoitettua viittausta työläisen hahmoon. PCF on kadonnut sen seurauksena, että se on likvidoinut tätä periaatetta, aina toukokuusta 1968 saakka. Meidän käytävä käsiksi työläishahmon käytännölliseen uudelleen keksimiseen.

2. Ranskassa on satojatuhansia ulkomaalaissyntyisiä ihmisiä - täällä työskenteleviä ja eläviä - joista suurin osa on työväenluokkaisia. Mitterandin, Mauroyn, Fabius'n, Rocardin (pääministeri 1988-1991), Beregovoyn, Balladurin (1993-1995), Chiracin, Juppen ja Jospinin aikana, koko "moniarvoisen vasemmiston" suostumuksella, valtion toteuttamasta työläisten laillistamisesta on tehty "turvallisuuden" ja poliisin kysymys. Heihin on viitattu "salamatkustajina". On luotu säilöönottokeskuksia. Turvapaikkaoikeus on pyyhitty pois. Perheenjäsenten uudelleenyhdistämistä on rajoitettu vakavasti. "Chevenement'n laki" on hyväksytty. Sen sijaan, että olisi yksinkertainen paperinpala, joka sallisi tulla ja mennä vapaasti, se vaatii "todistetta" kymmenen vuoden (!) pysyvästä oleskelusta Ranskan maaperällä, mitä ei ilmeisestikään ole mahdollista antaa. Mitä seuraat, kun valitat Front Nationalin menestystä? Aloitetaan sitten olemalla säätämättä sen politiikan mukaisia lakeja! Tätä kaikkea vastaan on asetettava samoja periaatteita, jotka noin viiden vuoden ajan ovat olleet lämpiöissä oleskelevien "paperittomien" (niiden, jotka eivät voi laillisesti elää ja tehdä töitä Ranskassa) työkollektiivien seuroilla: kuka tahansa, joka elää ja tekee työtä täällä, kuuluu tänne. Työläisten lämpiöt ovat mainioita. Mutta: kaikkien "paperittomien" työläisten ehdoton laillistaminen.

3. Mihin Juppe kaatui vuonna 1997? Ketkä toivat Jospinin valtaan? Se oli joulukuun 1995 suuri lakko ja työläisten liike; jälkimmäisen suhteen "paperittomien" työläisten energinen toiminta Saint Bernardin kirkon istumavaltauksessa, yhdistettynä intellektuellien väliintuloon (valitettavasti, aivan liian lyhytaikaiseen) Pasquan lakeja vastaan. Kuitenkin liikkeiden avautuminen parlamenttiin päin on yhä harhaanjohtavaa. Jospinilla ei ole periaatteita. Hän ei laillistanut "paperittomia". Eikä hän pitänyt mielessään epämääräistä ja voimakasta tunnussanaa - "yhdessä" - joka toi miljoonia ihmisiä kaduille vuonna 1995. Suojeliko hän julkista sektoria? Uudistiko hän koulutusjärjestelmän? Antoiko hän kaupungin takaisin siinä elämään yrittäville massoille uudelleen teollistamalla ja urbanisoimalla niin sanotut esikaupungit? Ei vähääkään. Kaikki mitä hän teki oli 35 tunnin työviikon säätäminen, mikä on kyllä hyvin hyödyllistä valkokaulustyöntekijöiden vapaa-ajan kannalta, mutta samalla laki, joka alistaa työläiset pomojen "joustavalle" hyvälle tahdolle, aiheuttaa epäjärjestystä heidän elämäänsä sekä, yleisesti ottaen, alentaa heidän todellista tulotasoaan. Ja hän viritti serenadin "turvallisuudesta", kuten kaikki viralliset ehdokkaat. Tälle meidän on asetettava vastakkain seuraavat periaatteet. Kaupunki on jokaisen. Yksi lapsi = yksi opiskelija. Selvät ja kiinteät työtunnit. Kunkin täytyy pystyä ansaitsemaan palkkansa arvokkaasti.

4. Jokainen peräkkäinen hallitus Mitterandista saakka on poikkeuksetta tukenut amerikkalaisia heidän kasvavan väkivaltaisissa, imperiaalisissa ja julmissa uhkayrityksissään. Sota Irakia vastaan, sota Serbiaa vastaan, sota Afganistania vastaan... Me kysymme: entäpä itsenäisyyden ja kansainvälisen oikeuden perusperiaate? Meitä värisyttää nähdä niin raivokkaasti omistautuneiden vapauden puolustajien olevan runsaina vanhaa "vichyläistä" vastaan. Mutta mieluummin näkisimme heidän ulottavan huoltaan hieman laajempaan horisonttiin. Ei ole yhteneväistä kohottaa sielujen kapinan tasoa Le Peniä vastaan samalla kun ei näe mitään väärää jonkun sellaisen kuin Bushin (yhtä taantumuksellinen, kaikilla alueilla, kuin Front National) ja tämän sodan, tai Sharonin (yhtä brutaali kolonialistisessa sodassaan kuin oli laskuvarjohyppääjä Le Pen omassaan, Algeriassa), hyväksymisessä. Tulemmeko ymmärtämään, että harkitut ja herkulliset vapaudet ovat kyllä hyviä kotona (paitsi mitä tulee "paperittomiin" työläisiin, luonnollisesti), mutta että muualla sääntönä on militaristinen sota? Kaikkea tuota vastaan, julistakaamme nämä periaatteet. Täydellinen itsenäisyys suhteessa amerikkalaisiin uhkayrityksiin. Naton hajoittaminen. Huomaavaista sympatiaa nykyiselle poliittiselle prosessille Chiapasissa. Maa ja valtio palestiinalaisille.

Ei ole mitään mysteeriä. Kunnioittamatta näitä perusperiaatteita, ilman itsenäisesti ja täydellisesti näiden periaatteiden mukaan organisoituja merkittäviä poliittisia taisteluja, poliittisesta elämästä tulee turmiollista, ja luhistuminen jatkuu. Alennustila ei ole koskaan kaukana. Se on vain hieman todennäköisempää tänään. Ja sen siteet vaalijärjestelmään sekä parlamentarismiin ovat lisääntyvässä määrin ilmeisiä. Me uskomme, että mikään puolue tai parlamentaarinen ryhmä ei voi johdonmukaisesti panna täytäntöön mitään todellista demokraattisen politiikan periaatetta. Nämä demokraattiset periaatteet sääntelevät toimintaamme, täydellisessä itsenäisyydessä. Tämä on politiikkaa ilman puolueita. Tämä on se, mitä kutsumme kansasta, eikä valta-asemista käsin tehdyksi politiikaksi. Voiman antaminen tällaiselle politiikalle näinä yhä hankalammiksi tulevina aikoina - jotka Chirac ja Jospin ovat avanneet - on varmasti ainoa kestävä ja tehokas keino sitoutua pahinta vastaan. Että nyyhkyttää "minä häpeän" tai "Le Pen, olet pahoissa vaikeuksissa" sekä muu republikaaninen värinä, on täysin hyödytöntä. Antaa elämä, organisaation, toiminnan ja ajattelun elämä, aivan toisenlaatuiselle politiikalle, on se suuri tehtävä.

Mahdollista? Ei ongelmaa. Välittömästi.

Julkaistu aiemmin Make-world -lehden numerossa 2 (marraskuu 2002).