Seuraava vasemmisto
Eurooppalainen politiikka ja liikkeet suuren laman aikaan, bushismin lopun jälkeen

Uusi talous ei ollut vielä romahtanut, eikä Dubyalla näyttänyt olevan mahdollisuuksia Gorea vastaan. Kyllä, noglobal-protestoijat ilmaantuivat monetarismin ja uusliberalismin juhlan pilaajiksi, ja Balkanin maiden tuhkat savusivat yhä, mutta länsi näytti voitokkaalta (vilkaise The Economistin vuosituhannen vaihteen numeroa tai mitä tahansa muuta uusliberalistisen kapitalismin likinäköisen itsejuhlinnan kappaletta). Euroopan Unioni näytti sen sivistyneimmältä saavutukselta, onnistuttuaan hävittämään sodan ja luomaan vaurautta sekä ryhdyttyään liittämään kylmän sodan jälkeistä keski-Eurooppaa ylikansallisiin instituutioihinsa. Euro oli vasta vuoden vanha, kun Joschka Fischer luonnosteli kuuluisassa Humboldtin yliopiston luennossaan suunnitelman federalistisesta, monikulttuurisesta ja liberaalista sekä idän ja lännen yhdistävästä Euroopasta, samalla kun europarlamentaarikot ja Eurooppa-valmistelukunnan jäsenet olivat hahmottelemassa perustuslakia, joka tulisi antamaan yksille markkinoille ja yhdelle valuutalle poliittisen luurangon.

Yhdeksän vuotta myöhemmin voimme katsoa taaksepäin ja nähdä, että mitään tästä ei tapahtunut. Paljon ylistetty poikkikansallisen valtiomuodon eurooppalainen ihme osoittautui kangastukseksi. EU on hävinnyt melkein kaikissa avoimissa kansanäänestyksissä (Ranskassa, Hollannissa ja Irlannissa), ja uusliberalistinen perintö, joka kuljetti Euroopan Maastrichtiin ja Schengeniin, on aiheuttanut suurimman taloudellisen lamaannuksen sitten 1930-luvun suuren laman. Itse asiassa, eurokratia on seissyt toimettomana katastrofin kehittyessä, samalla kun kansalliset hallitukset kiiruhtivat vakuuttamaan pankkinsa äkkinäisten maksuvaatimuksien varalta (kysykää islantilaisilta, jotka eivät voi enää käyttää luottokorttejaan tai todellakaan ostaa mitään ulkomailta tulevaa). Ja mikä vielä pahempaa, uudet kylmän sodan jännitteet häämöttävät idässä. Lyhyesti, poliittinen Eurooppa on raunioina, samalla kun nationalismi, muukalaispelko ja pappisvaltaisuus ovat vaarallisesti nousussa kaikkialla.

Eurofederalismi, kerran edistyksellinen ideologia, jolle suuri osa eurooppalaisista eliiteistä oli uskollinen, on varmasti passé. Samalla kun Amerikka on lopultakin paranemassa, Obaman valinnan merkitessä bushismin pitkien ja synkkien vuosien loppua, Eurooppa on sekaisin. Sillä ei ole taloudellista eikä geopoliittista suuntaa, ja vielä vähemmän sosiaalista ja kulttuurista suuntaa. Tässä hämmentyneessä skenaariossa valtiojohtoisuutta kannattava oikeistolainen kuten Sarkozy näyttää laissez-fairen jätteiden keskellä seisovalta jättiläiseltä, vaatien ennenkuulumatonta valtiollista interventiota talouteen, vaikka tämä on pirstonut EU:n perinteisen ranskalais-saksalaisen ytimen. Jopa huonomaineinen johtaja kuten Brown saa uusia voimia kriisin ansiosta. Berlusconi sen sijaan joutuu maksamaan kriisistä kalliin poliittisen hinnan (eikä ole selvää, mikä on Italian hallituksen ja pankkien suurten myrkyllisten omistusten purkamisen hinta), mitä Anomalous Wave -opiskelijaliike on osoittamassa juuri kun kirjoitan näitä rivejä. Se on mobilisoinut jo miljoonia ja tuottanut kaksi yleislakkoa. Se on ainoa yhteiskunnallinen voima, joka onnistuu vastustamaan Berlusconin kolmannen hallituksen määräämiä kryptofasistisia poliittisia menettelytapoja ja romanien, muslimien ja maahanmuuttajien vainoamista, Berlusconin, joka johtaa fasisteista, ksenofoobikoista ja kaikista hänen laajalla palkkalistallaan olevista nöyristelevistä imartelijoista koostuvaa hallitusta. Edes papisto ei ole hänen hallituksessaan, vaikka herra B:tä on julkisesti siunattu ja ylistetty hänen käydessään Papa Ratzyn (paavi Ratzingerin) pitämässä messussa. Euroopan uusi sosialistinen toivo, Zapatero, maksaa nyt hintaa sosiaalisen edistyksellisyyden ja taloudellisen konservatismin sekoituksestaan. Jälkimmäinen on pönkittänyt kiinteistöjen hinnat mahdottomiin korkeuksiin, ja nyt lasku on todella ankara. Joka tapauksessa ei ole epäilystäkään siitä, että sosialistit ja sosiaalidemokraatit ovat löytämässä uudestaan keynesiläiset vaistonsa ja siirtymässä vasemmalle käytännössä jokaisessa eurooppalaisessa maassa. Kriisi on heikentänyt myös Merkeliä: kotikentällä hänen vapaita markkinoita kannattavat ja monetaristiset vaistonsa kääntyvät häntä vastaan, ja Putinin aggressiivinen kanta Georgiassa ja muualla on heikentänyt hänen ulkomaista asemaansa. Valitettavasti SPD ei vaikuta valmiilta lähtemään yhdistyneen vasemmiston tielle Die Linken ja vihreiden kanssa, tielle, joka voisi päihittää CDU:n seuraavissa vaaleissa (SPD:llä, vihreillä ja Linkellä olisi jo enemmistö nykypäivän Bundestagissa).

Mutta tapahtumat kehittyvät nopeasti, samalla kun euroyritykset ovat alkaneet irtisanoa työläisiä ja työntekijöitä suurilukuisesti, ja tämä suuri tosiasia voi muuttaa poliittista maisemaa dramaattisesti. Tällä hetkellä Eurooppa näyttää repeävän saumoistaan, ei-rakastetun poliittisen rakenteensa, vanhentuneen talouspolitiikkansa ja vanhanaikaisen ulkopolitiikkansa kanssa. Monet ovat alkaneet veikata euron hajoittamista. Kreikan, Italian ja Portugalin hallitusten liikkeelle laskemien euro-obligaatioiden levikki on jo noussut jyrkästi. Silti paniikin valtaamat Islanti ja Unkari haluavat turvautua sen sateenvarjoon, ja jopa Tanska ja Ruotsi harkitsevat sitä, Isosta-Britanniasta puhumattakaan. Yksi harvoista vastapainona olevista vaikutuksista eurooppalaiselle hajoamiselle on se, että jakaantuminen vanhaan ja uuteen Eurooppaan korjaantunee Obaman kaudella. Mutta tämä tarkoittaa myös Naton vahvistumista, kun euro-atlanttiset suhteet ovat nyt aurinkoisella puolella. Paluu valtiolliseen industrialismiin ja korporatismiin on luultavaa, aivan kuten oli sotien välisen ajan Euroopassa. Tämä voi asettaa autoritaarisen uhan, mistä meidän tulisi olla hyvin tietoisia. Vapaan kaupan loppu ei vielä tarkoita, että globalisaationvastainen liike olisi voittanut: se voi johtaa nationalistiseen painajaiseen, kuten tapahtui 1930-luvulla.

Obaman voitto tuo epäilemättä optimismin aallon, mikä on virkistävää kaikkien näiden pimeyden ja obskurantismin* vuosien jälkeen. Hänen hallintonsa tulisi kartoittaa melko liberaali, ekokeynesiläinen kurssi sosioekonomisessa politiikassa. Kolmen vapaiden markkinoiden fundamentalismin vuosikymmenen luomia isoja epätasa-arvoisuuksia todennäköisesti vähennetään Amerikassa. Mutta entä Eurooppa? Eurooppalaisesta näkökulmasta Obaman vaalivoitto paljastaa valkoisen, kristityn, muukalaisvihamielisen, monetaristisen gerontokratian, joka pitää edelleen kiinni vallasta suuressa osassa Eurooppaa (varsinkin spaghettimaassa). Niin oudolta kuin se voikin vaikuttaa, Eurooppa löytää nyt itsensä Amerikasta oikealta. Toinen kerta, jolloin se tapahtui, oli hyvin pelottavilla 1930- ja 1940-luvuilla Franklin Delano Rooseveltin kanssa, jonka New Deal selvästi edustaa Barack Hussein Obamalle poliittista kaavaa. Nuorten, naisten, mustien ja latinojen mobilisaatio mahdollisti hänen valintansa. Tämä on se poliittinen valitsijakunta, joka avaa tapahtumapaikkoja yhteiskunnalliselle muutokselle myös Euroopassa. Euroopassa kansalliset hallitukset diskriminoivat tai vainoavat mustia, arabeja, slaavilaisia, turkkilaisia ja latinoja; Euroopan uuden vasemmiston tulisi pikemminkin voimistaa heitä. Kirjoittakaamme banderolleihimme kerta kaikkiaan: Pour l'europe sans frontières du métissage sociale! ("Kohti Eurooppaa ilman yhteiskunnallisia rajoja mestitsoitumiselle!")

Eurooppalaiset liikkeet ovat järkkymättömästi kieltäytyneet antamasta prioriteettia eurooppalaiselle agendalle, ja siten kieltäytyneet tulemasta tehokkaaksi sosiaaliseksi ja poliittiseksi oppositioksi komissiolle, neuvostolle ja keskuspankille. Viimeksi mainittu on monetaristisen ortodoksian vaarallinen jäänne, ja jos sitä vastaan ei asetuta päättäväisesti poliittisella ja sosiaalisella paineella, se tekee lamasta Euroopassa pahemman kuin Amerikassa, mikä tarkoittaa miljoonia työttömiä lisää. Trichet korotti ohjauskorkoa niinkin myöhään kuin heinäkuussa, jolloin Eurooppa oli jo lamassa. Itsemurhaan taipuvaista. (Tänään ohjauskorko on yhä yli 3 %, samalla kun nollan prosentin korkokurssit ovat jo todellisuutta USA:ssa ja Japanissa.) Meidän täytyy päästä eroon hänestä ja vakaussopimuksesta. Tämä on prioriteetti numero yksi järjestäytyneelle työväelle ja kaikille egalitaarisille liikkeille.

Roctockin jälkeen Euroopan radikaalit liikkeet ovat ottaneet kohteikseen kolme tärkeää aihetta: elpyvä rasismi ja fasismi, ilmastonmuutos ja viherpesu sekä NATO ja euroatlanttinen militarismi. Muut liikeprioririteetit ovat yhä tärkeitä mutta verrannollisesti vähemmän kuin aiempina vuosina. Suuren laman, kapitalismin suurimman kriisin sitten 1930-luvun, seurauksena esitän sellaisen hypoteesin, että uudistunut prekaarien, siirtolaisten ja työttömien itseorganisaation korostus on ehdottoman tärkeää. Massatyöttömyys antaa uutta elämää oikeistolaisille kaikkialla Euroopassa, ja näemme tämän jo Italiassa, Itävallassa, Sveitsissä, Belgiassa ja Tanskassa, vain muutaman maan nimetäkseni. Ja vaikka Antifan ja Antiran toiminta on ehdottoman olennaista hätätilojen aikana, kuten silloin kun Lega Nord ja Vlams Blok yrittivät estää moskeijan rakentamisen Kölnissä, muukalaispelon yhteiskunnallisten syiden osoittamatta jättäminen tekee meistä kaikista heikompia. Meidän on rakennettava yhteiskunnallista solidaarisuutta. Ja jotta voisimme tehdä niin, meidän on rakennettava organisaatioita, joissa mixité (sekoittuminen) ja métissage ("mestitsoituminen") ovat normi, joissa prekaarit ja työttömät, olkoon mustia tai valkoisia, kristittyjä tai muslimeja, punaisia tai pinkkejä, voivat liittyä yhteisiin kamppailuihin ja kampanjoihin rajoja ja prekaarisuutta vastaan, ts. siirtolaisten vainoa ja säilöönottoa sekä oikeudettomiksi tehtyjen riistoa vastaan Euroopassa tänä päivänä. Ja vielä lisäksi, nyt kun säätelyn purkaminen ja uusliberalismi on paljastettu markkinateologiaksi, voimme itse asiassa taistella eurooppalaisen hyvinvointivaltion puolesta ja saavuttaa eurooppalaisen hyvinvointivaltion, joka pyörii eurooppalaisen perustulon, elämiseen riittävän palkan, p2p-kulttuurin, ekososiaalisten yhteisöjen ynnä muun ympärillä.