Taloudellisia käsikirjoituksia kriisin keskeltä

4. Pahat uusliberalistit

"Redeemable in gold on demand at the United States Treasury, or in gold or lawful money at any Federal Reserve Bank" (teksti dollariseteleissä vuoteen 1933 asti)

"This note is legal tender for all debts, public and private, and is redeemable in lawful money at the United States Treasury, or at any Federal Reserve Bank" (teksti dollariseteleissä vuoteen 1964 asti)

"This note is legal tender for all debts, public and private" (teksti dollariseteleissä vuodesta 1964 alkaen)

Finanssikriisin syytettyjen penkille on istutettu myös uusliberalistiset poliitikot. On tietysti kummallista, että juuri laissez-faire-politiikka nähdään aktiivisena toimintana. Sehän on juuri päinvastaista "toimintaa" politiikan saralla, jos nyt oletetaan, että puhdasta liberalismia on yleisesti ottaen olemassa. Mutta onko tämä kriisi oikeasti poliittinen vai taloudellinen? Onko se siis sisällöllinen poliittinen kriisi, jossa valta-asetelmat ovat muuttumassa kapitalististen valtioiden sisällä? Onko siis niin, että valta on siirtymässä kapitalistisen järjestelmän sisällä valtiosta toiseen? Onko tämä vain tekninen finanssikriisi, jota on mahdollista hallita tietyillä teknisillä välineillä? Onko proletariaatilla mitään sanottavaa tästä kriisistä?

Sanottakoon heti, että tässä yhteydessä kirjoitetaan nimenomaan hegemonian siirtymisestä valtiosta toiseen, koska kapitalistisen maailmanlaajuisen järjestelmän sisällä valtiot (tai valtioiden unionit tai liitot) ovat suvereenisuuden lähteet. Talouden hallinta - tai paremminkin sanottuna talouden hallinnan yritys - tapahtuu pääasiallisesti valtioiden kautta. Tietenkin on olemassa ylikansallisia foorumeja, huippukokouksia, mutta viime kädessä päätökset tehdään ja toteutetaan kansallisvaltioiden ja valtioiden liittojen tasolla.

Meneillään olevaa kriisiä on aluksi määritelty finanssikriisiksi, rahoitusmarkkinoiden kriisiksi, ja vasta sen jälkeen on alettu arvioida sen väistämättömiä seurauksia reaalitalouden puolella, ikään kuin rahamarkkinat eivät olisi reaalisia. Tiedämme kuitenkin hyvin, että sitä myöten kuin pörssit nousevat lamasta ja korot nousevat uudestaan, myös perinteinen taloudellinen tuotanto tulee ajautumaan katastrofaaliseen kriisiin. Kapitalismissa ei ole mahdollista erottaa finanssitoimintaa reaalitaloudesta, sillä ne ovat keskenään kilpailevia osioita, jotka tasapainottavat toisiaan. Joskus vain tasapainottavat liikkeet ovat niin nopeita, että ne horjuttavat koko järjestelmän vakautta pitkiksi ajoiksi, ellei ikuisesti.

Kriisin ensimmäinen oire oli rahan puute markkinoilta. Pankit eivät lainanneet toisilleen rahaa. Luototus pysähtyi. Käytännössä tämä tarkoitti, että rahaa ei myöskään kysytty markkinoilla. Lainanotto romahti, ja siten romahti rahantulo markkinoille. Yleisesti ihmetellään, minne hetki sitten markkinoilla ollut raha katosi. Eihän raha katoa noin vain. Jos raha on yhteiskunnallisen rikkauden mitta, eli sen määrä (ja arvo) vastaa yhteiskunnan vaurautta, silloin voimme todeta, että yhteiskunta on hyvin nopeasti köyhtynyt. Ongelma on juuri siinä, että kapitalistisen kehityksen nopeus ja kasvun eksponentiaalinen luonne pakottavat huikeaan kasvuun. Jos "nopeuden talous" pysähtyy hetkeksi, silloin koko järjestelmä on romahtamisvaarassa, koska tulevaisuuden tuotot on jo diskontattu nykyhetkessä. Tosiasiallisesti rahat ovat virranneet pois olemassa olevilta finanssimarkkinoilta ja pukeutuneet tavaran muotoon (siis vaihtoarvoiksi) tai saavuttaneet sellaisia paikkoja, joissa kasvu ja ekspansio ovat mahdollisia.

Yleisesti ottaen voimme todeta myös, että tietyt finanssi-instrumentit eivät toimi vain yksisuuntaisesti. Futuuri ei ole pelkästään tulevan vaurauden symboli, vaan se voi olla myös tulevan köyhyyden symboli. Aivan samalla tavalla kuin seteli voi olla lunastamaton velkakirja. Seteli ja futuuri kertovat odotuksista. Tarina kertoo, että 1930-luvun Saksassa seteleitä painettiin vain toiselle puolelle, yhtäältä koska muste oli liian kallista ja toisaalta koska raha olisi ylimääräisen työvaiheen aikana menettänyt arvoaan. Jotenkin tämä kuvaa hyvin odotuksien merkitystä. Usein unohtuu siis se tosiasia, että futuuri ja seteli voivat kertoa myös negatiivisista odotuksista. Turvavyöhönkin voi hirttäytyä. Reaalitalouden ongelmat tulevat nyt uusilla instrumenteilla esille ennakkoon. Keskeisin piirre nykyisessä tilanteessa ovat pääomien nopeat liikkeet ja niiden reagointinopeus. Tietotekniikan soveltamista finanssimarkkinoihin ei ole tutkittu koskaan tarpeeksi. Jos nopeaan ja herkkään reagointiin yhdistetään uudet instrumentit, jotka irrottavat finanssisyklin taloudellisen ekspansion syklistä, on helppo ymmärtää, miten kapitalismin poliittinen hallitseminen on täysi mahdottomuus.

Tämä irtaantuminen on tietysti aina ollut olemassa, ongelma nyt on se, että irtaantuminen on niin totaalinen, että reaali- ja finanssitalouden (eli ekspansiivisen talouden) syklien välillä ei ole enää välitöntä yhteyttä. Nousukaudella ennakoidaan finanssipuolella laskukautta ja toisinpäin. Vielä siten, että liikutaan pari kierrosta hitaampia edellä. Toinen finanssi- ja reaalitalouden suhteeseen liittyvä ongelmallinen aspekti on ollut olemassa jo vuodesta 1973, eli Bretton Woodsin sopimuksien irtisanomisesta alkaen. Vuonna 1973 kapitalistinen maailma totesi, että globaalit hallintamenetelmät eivät enää toimineet. Dollarin arvo oli irrotettava kullan arvosta, koska ei ollut enää vastaavuutta todellisen arvon ja finanssiarvon välillä. Kultavaranto oli vain pallo jalassa, "barbaarinen jäänne", kuten joskus Keynes sanoi. Raha ei enää edes symbolisesti edustanut kultaharkkojen muodossa akkumuloitunutta rikkautta. Vuodesta 1973 lähtien raha edustaa tulevaisuutta. Se ei ole enää reaalinen vastine vaan velkakirja. Juuri kuten dollarissa olevan tekstin muutos kertoo. Aikaisemmin raha kertoi valtion takauksesta, vuodesta 1973 alkaen se kertoo vain katteettomasta lupauksesta. Muutos on erittäin tärkeä. Se kertoo myös siirtymästä materiaalisesta teollisesta tuotannosta immateriaaliseen talouteen. Enää ei puhuta koneiden arvosta, nyt puhutaan odotuksien arvosta. Kieli korvaa fysiikan. Sehän on meille vanha tuttu tarina.

Kriisillä on myös poliittinen aspekti. Sen juuret ovat Reaganin menestyksekkäässä talouspolitiikassa ja uusliberalismissa, jonka kannattajat ovat viimeisten viikkojen aikoina kadonneet taivaan tuuliin. Hämmästyttävää kyllä, mutta nyt ei löydy yhtäkään poliitikkoa, joka puhuisi laissez-fairen kieltä. Back to the 70's... Tavallisten ihmisten vaatimat verojen leikkaukset ja yhteiskunnallisten palvelujen yksityistämiset johtivat tilanteeseen, jossa rahankäyttö tiettyjä palveluja varten ei ollut enää valtion ohjaamaa ja sääntelemää, vaan yksityishenkilöiden päätöksien takana. Äänestäjät valitsivat Reaganin, koska ihmiset halusivat irti hyvinvointivaltion holhouksesta, ajan henki oli sellainen: huonoja valtiollisia palveluja oli korvattava tehokkailla ja yksilöllisesti räätälöidyillä yksityispuolen joustavilla palveluilla. Schumpeter puhuu "luovasta tuhosta", innovatiivisuudesta, joka tuhoaa vanhan ja luo uuden. Näin on käynyt. Säännöstelemättömään talouteen liittyy aina riskinotto. Yrittäjähenkisyys tarttui ihmisiin. Jos on mahdollista valita halvan tai kalliimman velalla ostettavan tuotteen välillä, ihminen ostaa todennäköisesti kalliimman, koska hän toivoo, että oma tilanne tulee paranemaan tulevaisuudessa. Tällainen järjestelmä on johtanut velan ja rahamäärän lisääntymiseen. Puhumattakaan, esimerkiksi, eläkemaksujen "yksityistämisen" ja rahastoimisen vaikutuksista.

Samanaikaisesti kun uusliberalistinen järjestelmä laajentui nykypäivän tasolle, korot ovat painuneet pankkien välisessä kilpailutilanteessa alaspäin. Rahaa on tuotettu niin paljon kuin sitä on tarvittu tulevia sitoumuksia varten, ja tavaramäärä on kasvanut räjähdysmäisesti. Rahan ja tavaran takauksena ovat olleet tulevat tuotot. Kuten perinteisissä pyramiditapauksissa, juuri kun järjestelmä on saavuttanut ekspansionsa maksimin, saavuttanut siis koko maailman, enää ei ole mahdollista laajentua. Pyramidin pohja ei enää kanna sen huippua. Uusi lainanottaja takaa aina edellisten lainanottajien velan, ja kun uusia velanottajia ei ilmaannu markkinoille, rakennelma romahtaa. Miksi uusia lainanottajia ei sitten ilmesty, jos korot ovat alhaisella tasolla? Tämä taas johtuu siitä, että hintakilpailu kiristyy kauppasektorilla - esimerkiksi kiinalaisen tavaratuotannon ansiosta - mikä synnyttää työttömyyttä ja epävarmuutta. Jossakin vaiheessa alkaa syöksykierre, kun pääomat eivät enää tiedä minne niiden pitäisi hakeutua, ja samalla korroosio syö niitä. Tämä johtaa talouden paikalle pysähtymiseen. Ongelma on taas kerran siinä, että kun pysähdyksestä toivutaan, pitäisi tietää minne mennä. 1980-luvun loppupuolen pysähdys avasi tien elektroniikka- ja kommunikaatioteollisuudelle. 1990-luvun loppupuolen pysähdys avasi lopullisesti tien Kiinalle. Mikä on uusi suunta? On vaikeaa vastata tähän kysymykseen. Ehkä vastausta ei vain ole olemassa.

Reaganin ajan finanssioppi oli monetarismi, ja sama oppi on oikeasti ohjannut keskuspankkien toimintaa aina nykyhetkeen asti. Monetaristien mukaan rahan määrän on aina vastattava kierrossa olevan tavaran määrää. Oikeastaan liberaalien oppien mukaisesti rahamäärän hallinta on ainoa valtion tehtävä talouden saralla. Mikäli järjestelmä ajautuu hetkellisesti epätasapainon tilaan synnyttäen työttömyyttä, monetaristisen opin mukaisesti on leikattava veroja (siis kasvatettava yksityistä kulutusta), kun taas keynesiläisessä mallissa kasvatetaan julkisia menoja, vaikka velanoton kautta (eli kasvatetaan julkista kulutusta). Inflaatiotilanteessa monetaristit leikkaavat menoja, kun taas keynesiläinen nostaa veroja. On helppo havaita kumpi näistä positioista on helpommin puolustettavissa poliitikon kannalta: verot alas ja säästökuuri sosiaalimenoissa on aina paljon purevampi iskulause kuin verot ylös ja lisää valtion avustuksia... ainakin tähän päivään asti. Loppujen lopuksi näissäkin "objektiivisissa" numeroasioissa, kokoomuslaisissa hintalapuissa, ei ole kyseessä mitään muuta kuin ideologiaa, ideologiaa, ideologiaa... puhumattakaan poliitikkojen täydellisestä ymmärtämättömyydestä talouden perusasioissa.

Palataan vielä hetkeksi finanssitalouteen. Taannoinen suomalainen Wincapita-tapaus ei ole oikeastaan yhtään sen rikollisempi tapaus kuin usko jatkuvaan kasvuun ja velanoton laajentumiseen. Oikeasti Wincapitan promoottoreita pitäisi palkita, koska he varoittivat hyvissä ajoin siitä, mitä tuleman pitää. Ilman minkäänlaista ironiaa. Pankin luottopohjan laajentaminen samalla kun tiedetään, että tavaroiden hinnat ovat nousussa, on rikollisempaa kuin yksityisen sijoittajakerhon toilailu. Todennäköisesti Wincapitan perinteinen pyramidi on tuottanut enemmän kuin monet sijoituspankit. Poliittisesti ajatellen uusliberalismi oli ideologia ja uskomus. Sillä ei ollut sen kummempaa kontaktia todellisuuteen kuin sosialismilla tai kommunismilla tai keynesiläisyydellä. Todellisessa maailmassa jokainen ideologia johtaa katastrofiin... myös Bretton Woodsin uudelleensynnyttämistä vaativa ideologia...

5. Kiina on lähellä

"There is great disorder under heaven, and the situation is excellent" (Mao)

Vuonna 1967 ilmestyi Marco Bellocchion elokuva La Cina è vicina (suomeksi "Kiina on lähellä"). Elokuvan nimi kertoi erään sukupolven odotuksista Kiinan suhteen. Myös Jean-Luc Godardin Kiinatar on samalta vuodelta. Sen ajan Kiina-ilmiö oli kulttuurivallankumous ja antiautoritaarinen Neuvostoliitolle vaihtoehtoinen sosialismin malli. Kuuluisa "pommittakaa pääesikuntaa" oli sen ajan maolainen iskulause, jolla käskettiin nuoria pääsemään irti kalkkeutuneista vallan mekanismeista. Nykyisessä tilanteessa, nykyisille sukupolville, Kiina on taas kerran lähellä. Nyt Kiina ei ole enää läsnä ideologisella tavalla vaan materiaalisella. Kiina on tuhonnut Euroopan ja Amerikan tuotannollisen kilpailukyvyn. Kiina on nousemassa poliittiseksi ja sotilaalliseksi mahdiksi. Kiinan painoarvo maailmanmarkkinoilla on erittäin suuri. Kiinan asemaa ei voi verrata Japanin asemaan 1960- ja 1970-luvuilla. Japani oli sen ajan Firenze - aina riippuvainen poliittisesta ja sotilaallisesta mahdista, kun Kiina taas on oman aikansa hegemoninen hallitsija, jonka ei tarvitse ulkoistaa poliittista ja sotilaallista voimaa. On tietysti lisättävä, että Kiina on ollut äärimmäisen pidättyväinen poliittisen ja sotilaallisen voiman käyttäjä. Miten tilanne tulee muuttumaan, jos uusia kauppareittejä ja uusia markkinoita ei ilmene kiinalaiselle pääomalle?

Onko Genovan, Amsterdamin, Lontoon ja New Yorkin jälkeen Shanghain aika dominoida maailmaa sata vuotta? Onko uusi uljas maailma sellainen, missä uusi globaalimerkantilistinen luokka voi kontrolloida maailmaa Shanghaista käsin, vai onko Pekingin punainen varjo Shanghain yläpuolella? Onko jokin uusi prekaarinen luokka nousemassa taistelemaan hegemoniasta, siinä missä brittiläisen imperiumin hegemonian aikoina nousi näyttämölle teollinen proletariaatti?

On melko helppo todeta, että moderneissa kapitalistisissa ekspansion sykleissä sotilaallinen ja poliittinen voima kulkevat käsi kädessä taloudellisen akkumulaation kanssa. Uusi, Aasiassa oleva tuotantotalouden keskipiste tulee kulkemaan käsi kädessä uuden suvereniteetin muodon kanssa, joka on nousemassa Kiinassa. Onko sitten Kiina mitä? Kommunistinen valtio? Kapitalistinen diktatuuri? Demokratisoituva suurvaltio? Fasistinen valtio? Onko Kiinan akkumulaatiomalli kapitalistinen vai onko kapitalismi vain eurooppalais-amerikkalainen taru?

Ehkä meidän pitäisi taas kerran unohtaa kaikki ideologiat. Esitetyt kysymykset ovat epärelevantteja. Ehkä pitäisi katsoa materialistisin silmin historiaa. Tietenkin kiinalaisen mallin sisällä on myös mahdollista rakentaa vaihtoehtoisia polkuja, mutta totuus on kuitenkin se, että aina kun on ollut ekspansiivinen sykli, ekspansion veturi on pysynyt poliittisesti vakaana. Alankomaalaisen hegemonian aikana vallankumous tapahtui Englannissa. Britannian hegemonian aikana vallankumous tapahtui Yhdysvalloissa. Yhdysvaltojen hegemonian aikana vallankumous tapahtui Kiinassa. Tässä syklissä ei ole oikeastaan merkitystä sillä, miten Kiina tulee kehittymään sen maailmanhegemoniassa tai miten kiinalainen proletariaatti tulee taistelemaan oikeuksiensa ja valtansa puolesta. Merkitystä on sillä, että ymmärrämme, missä vallankumous tulee tapahtumaan seuraavaksi, koska vain vallankumous voi avata tien uudelle maailmanlaajuiselle hegemonialle, ellemme sitten totea, että historia on päättynyt, koska kapitalismi ei voi enää laajentua. Mitä olisi tehtävä sellaisessa tilanteessa, soivatko maailmanvallankumouksen kellot, vai onko vain vetäydyttävä elämään metsään (tai urbaaniviidakkoon) primitiivistä elämää, kuten eräät toverit ehdottavat?

Maailma on pullollaan epäonnistuneita vallankumouksia tai vallankumouksia, jotka eivät vie muuhun suuntaan kuin kurjuuden suuntaan, mutta silti olisi ollut ehkä järkevämpää maailmanlaajuisen kommunistisen liikkeen kannalta pelata Kiina- kuin Neuvostoliitto-korttia. On mahdollista olettaa, että poliittinen epävakaus tulee olemaan erittäin voimakas Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Erityisesti jos uudet Bretton Woodsit muuttuvat uudeksi protektionismiksi. Siinä on tietysti sekä kansallisten sosialistien että kommunistien mahdollisuus. Miten ideologisesti kommunistinen valtio tulee suhtautumaan tulevaisuudessa kommunistien aiheuttamaan poliittiseen epävakauteen sen etupiirin ulkopuolella? Mikä on vastareaktio lännessä, jos Kiinan valta ja taloudellinen voima kasvavat? Voiko reaktio viedä kohti ruskeaa vallankumousta?

On myös huomioitava, että tässä yhteydessä puhutaan tietyn kansallisvaltion maailmanlaajuisesta hegemoniasta. Tässä on siis tapahtunut eräänlainen teoreettisen horisontin muutos. Ajatus imperiumista on haudattu. On taas kerran ajateltava kansallisvaltioita, niiden liittoja ja unioneja, poliittisen suvereniteetin yksikköinä kapitalismin aikakaudella. Samalla tavalla tässä yhteydessä emme enää puhu moninaisuuksista, vaan määritellyistä yhteiskunnallisista luokista - proletariaatista ja porvaristosta - kansallisvaltion tilassa. Skenaario on täysin muuttunut.

Viitteet

* Marginalismi on talousoppi, jonka mukaan hinnan markkinoilla määrää aina viimeinen tuote, joka on saatavissa viimeiselle kuluttajalle. Vesi on täysin arvoton yleisesti verrattuna timanttiin, mutta Saharan aavikolla kulkevalle vesi voi olla arvokkaampi kuin timantti.
** "Usury: A charge for the use of purchasing power, levied without regard to production; often without regard to the possibilities of production." Ezra Pound.