2008-10-07
Syyskuun aikana uutisoitiin Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkimuksesta, jonka mukaan keskeiset sosiaalietuudet ovat pysyneet viimeiset 13 vuotta samalla tasolla. 1990-luvun puolivälistä saakka sosiaalisia etuuksia on nostettu hädin tuskin indeksikorotusten verran, eikä opintotukea ole korotettu senkään vertaa vaan se on päinvastoin reaalisesti jopa alentunut, lopulta vuonna 2008 tapahtuneesta korotuksesta huolimatta. Tämä ei tietenkään ole mikään yllättävä uutinen. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander selitti ilmiötä ennen kaikkea kahdella syyllä: "Toisaalta työn vastaanottamiseen haluttiin kannustaa tukia leikkaamalla ja toisaalta valtiontalouden alijäämää haluttiin parantaa säästämällä."
Vaikka tähän asti keskeistä työhön kannustamisen kannalta on ollut tukien pitäminen alhaisena, itse asiassa juuri tukien korottamisella olisi kannustinvaikutus, koska se vähentäisi toimeentulotuen tarvetta ja sitten lisäisi yksilön mahdollisuuksia arvioida työn vastaanottamisen vaikutusta omaan taloudelliseen tilanteeseensa. Tätä on korostanut Kelan tutkija Pertti Honkanen: "Vaikka perusturvan korottaminen voidaan nähdä työhön kannustamisen kannalta osittain vääränä ratkaisuna, se olisi silti tarpeellista, koska se yksinkertaistaisi sosiaaliturvan rakennetta. Vaikka se samoin kuin asumistuen tulorajojen löyhentäminen maksaisi yhteiskunnalle, samalla säästyisi toimeentulotuen rahoja. Riippuvuutta toimeentulotuesta pitäisi kannustavuudenkin nimissä joka tapauksessa vähentää."7
Taktisesti oikein olisi siis kääntää hallituspuolueiden ja SATA-komitean kannustavuuspuhe vaatimukseksi korkeammista etuuksista "kannustavuuden lisäämiseksi". Vastaavasti jos jotain Tanskan mallista hyväksytään, niin olkoon se korkeammat työttömyysetuudet. Ne, jotka vastustavat korkeampia etuuksia, tulee siis osoittaa Tanskan mallin ja kannustavuuden vastustajiksi.
Viime vuosina vasemmistopuolueita on paljon arvosteltu siitä, että ne ovat SAK:n talutusnuorassa, mikä estää niiden "uudistumisen". SATA-komitean työstä saadut tiedot osoittavat havainnollisesti, että siinä missä vasemmistopuolueilla on selkeä kytkös palkansaajien työmarkkinajärjestöihin, porvaripuolueiden kannat sanelee EK. Tässä ei toki ole mitään uutta, mutta tätä tulisi käyttää porvaripuolueita vastaan silloin, kun ne seuraavan kerran julistavat edistävänsä yhteistä etua ja kannattavansa työmarkkinoiden tasapuolista kehittämistä.
Valitettavasti merkittävien etuuskorotusten toteutuminen nykyisissä valtasuhteissa on erittäin epätodennäköistä. SATA-komitean työstä paljastuneet tulokset osoittavat myös turhiksi kaikki (muun muassa naiivien vihreiden vaalimat) näkemykset oikeiston vasemmistoa suuremmasta myötämielisyydestä perustulolle. Vihreiden omat perustulolinjaukset ovat myös osoittaneet, ettei niistä tule kasvamaan mikään toivomisen arvoinen perustulomalli vaan päinvastoin vastikkeellisuuden säilyttävä ja "mihin tahansa työhön" kannustava malli, jonka kohdalla perustulo-nimen käyttäminenkin on kyseenalaista.8 Vihreiden vieroksuva suhtautuminen yhteiskunnallisiin taisteluihin reformien tuottajana ei myöskään vakuuta siitä, että vihreä tie johtaisi päämäärään, jossa korostuisivat työväestön itsenäisyys, vapaus ja taattu toimeentulo.
Peruspäivärahan ja työmarkkinatuen tasokorotuksen ja asumistuen tulorajojen lieventämisen lisäksi olennaisia edistysaskelia olisivat muun muassa työmarkkinatuen tarveharkintaisuuden poistaminen sekä työstä kieltäytymisestä ja vastaavista "rikkeistä" aiheutuvien korvauksettomien määräaikojen asteittainen purkaminen. Nämä asiat tuskin kuitenkaan ovat SATA-komitean esityslistalla. Peruspäivärahan ja työmarkkinatuen tasokorotuksen poliittista hankaluutta lisää entisestään se, että nykylainsäädännön mukaan peruspäivärahan korottaminen nostaa myös ansiopäivärahaa.9 Merkittävän tasokorotuksen kustannukset valtiolle ovat tämän kytköksen johdosta moninkertaiset, ja kytköksen purkaminen taas olisi erittäin ongelmallista ammattiliittojen näkökulmasta.
Vaatimuksessa korvauksettomien määräaikojen asteittaisesta purkamisesta ei ole kyse ainoastaan työstä kieltäytymisen mahdollisuuksien lisäämisestä vaan myös tarpeesta kehittää - erityisesti vihreiden - perustuloargumentaatiota poliittisempaan suuntaan, nykyisen teknisluonteisen ja rationalistisen linjan sijasta. Perustuloa puoltavia väitteitä on valitettavan helppo torjua silloin, kun vedotaan esimerkiksi siihen, että nykyjärjestelmä tunnistaa ainoastaan vakituisen työn ja työttömyyden.10 Tai kun vedotaan siihen, että katkonaisista työsuhteista seuraa sosiaaliturvattomuus (vaikka tosiasiassa tilanteessa, jossa työsuhde päättyy määräaikaisena, työvoimatoimisto tekee tietenkin työnhakijasta esteettömän lausunnon maksajalle) ja että työtön ei saa kehittää itseään opiskelemalla (vaikka tosiasiassa työttömyysturvalaissa on määritelty työttömyysetuuden saannin esteeksi ainoastaan päätoiminen opiskelu, ei mikä tahansa opiskelu).11 Tekninen, nykyjärjestelmän "joustamattomuuden" arvosteluun perustuva argumentointi ei millään tavoin tähtää tai johda pääoman hallitsemien tuotanto- ja valtasuhteiden kriisiyttämiseen vaan päinvastoin uusintaa niitä.
Sosiaaliturvauudistusta ei siis tule käsitellä pelkästään teknisesti (ehdotuksin siitä, mitä etuutta tulee korottaa minkäkin verran ja niin edelleen) vaan siitä on tehtävissä myös olennaisia teoreettisia johtopäätöksiä. Aivan kuten USA:n pankkikriisi, myös SATA-komitean työ osoittaa, kuinka kapitalismi tarvitsee aina valtiollista sääntelyä ja kuinka kaikki puhe "markkinoiden vapaudesta" on täysin valheellista. Porvaristo tarvitsee valtiota tuotantosuhteiden ja tuotannon sääntelyyn, eikä mitään sääntelyä "edeltäviä" vapaita markkinoita ole olemassa.
Tästä samasta syystä autonominen yhteiskunnallinen liikehdintä, joka ei haasta kapitalismia poliittisen vallan tasolla vaan ainoastaan tuotannon tasolla ("syndikalistisesti"), on hyödytöntä. Tuotannon muutokseen liittyvä puhe siitä, miten nykyaikana kaikki toiminta on pääoman kannalta tuottavaa, on ollut omiaan peittämään sen seikan, että kapitalismi silti tarvitsee valtiollista työvoiman hallinnointia. Puhe "uudesta työstä" on myös valitettavasti kätkenyt vanhan opetuksen siitä, että autonomia ei ole viime kädessä koskaan voinut luoda liikkeiden, yhteiskunnan tai talouden autonomiaa kohtaamatta valtaa puolueena, politiikkana tai aseellisena vastakkainasetteluna. Autonomia, joka ei kohtaa poliittisen vallan kysymystä, on kastroitu autonomia, joka ei määrittele ystäviä ja vihollisia.
Sivu 1 .. Sivu 2