Kohtaamisten organisointi ja tapahtumien luominen

Protesti ja vallankumous

EK: Tämä huomio on tärkeä, kun määritämme protestipolitiikan mahdollisuuksia ja rajoituksia Yhdysvalloissa, esimerkkinä lähestyvät mielenosoitukset republikaanien ja demokraattien kansalliskokouksia vastaan tänä kesänä. Meille on ensinnäkin tärkeää selventää, mistä näissä protesteissa ei pidä olla kyse. Meidän on lakattava tekemästä vaatimuksia poliittisille puolueille ja valtiolle, koska edessämme olevat ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin puoluejärjestelmä - joka meidän näkökulmastamme on tänään mediasimulaation ja politiikan spektaakkelimaistumisen tuote. Tässä mielessä meidän ei pitäisi järjestää protesteja pyyntönä tai vetoomuksena näille puolueille, tai vetoomuksena medialle. Poliitikkojen politiikka legitimoidaan juuri mediaspektaakkelin kautta: kuvien levittämisen kautta, mielipidemittausten kautta, puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan välisten poliittisten kumppanuuksien kautta sekä sallimalla tai jopa rohkaisemalla "toisinajattelua", joka olevinaan toimii osoituksena terveestä demokratiasta. Julkisen protestoinnin kuvasto itsessään ei haasta tätä asetelmaa, vaan sillä saattaa olla kiinteä rooli tässä simuloinnin pelissä, joka on syrjäyttänyt edustuksen (niin rajoittunut kuin tämä käsite jo valmiiksi on) vaalipolitiikan substanssin asemasta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö järjestämällä näitä protesteja voitaisi saavuttaa jotain. Jos fokus ei ole ulospäin tai ylöspäin - suunnattu poliitikoille, puolueille, medialle - vaan jos se on suunnattu sisäänpäin, niille meistä, jotka kamppailevat kapitalismia vastaan moninaisin tavoin, näistä kokoontumisista voi tulla tuottavia kohtaamisen tiloja. Tällä tarkoitamme taistelujen vaihtoa, tutustumista ihmisiin, projekteihin ja organisaatioihin, joihin ei ehkä muuten syntyisi yhteyksiä. Nämä ainutlaatuiset kohtaamiset eivät kuitenkaan itsessään ole riittäviä luomaan vaihtoehtoa meidän nykyiselle tilanteellemme. Protestin tila on väliaikainen, ja sen tyylinen kohtaaminen, jonka se mahdollistaa, on liian lyhyt. (...) se mitä tarvitsemme on politiikka, joka avaa toisen toiselle, jatkuvassa keskinäisen uudistumisen suhteessa - omien kollektiivisten poliittisten halujemme jatkuvana artikulaationa, ruumiillistumana ja uudistamisena. Tälle kesälle suunniteltujen tapahtumien potentiaali piilee nimenomaan mahdollisuudessa toteuttaa tätä toisenlaista politiikkaa.

MH: En ole kovin huolissani kapinan käsitteen unohtamisesta... Olen samaa mieltä siitä, että etusijalle tulee asettaa organisaatioprosessiin liittyvät kohtaamiset, mutta se ei sulje pois sitä, että samalla toissijaisena toimintana esitetään vaatimuksia valtiolle, vaatimuksia demokraattiselle puolueelle, vaaditaan taattua toimeentuloa kaupungilta tai esitetään vaatimuksia siitä kuinka monille poliittisille valloille tahansa, jopa organisoimalla omia spektaakkeleitamme medialle. Se, mitä vastaan tämänhetkinen organisointitoiminta on liikkumassa, on spektaakkelin ensisijaisuus ja vaatimusten ensisijaisuus, ja jopa tyytymättömyyden ensisijaisuus. Sen sijaan, että nämä asiat hylättäisiin, ne olisi pikemminkin alistettava organisoimiskäytännölle.

EK: Me katsomme, että tarvitaan organisationaalisen voiman muoto, joka on itsenäinen suhteessa näihin rakenteisiin. Me emme ole sanomassa "ei koskaan spektaakkelia, ei koskaan vaatimuksia" transsendentilla tavalla, vaan me vain ajattelemme juuri tällä hetkellä niin, että osallistuminen spektaakkeliin tyhjentää teolta kaiken merkityksen ja vaatii, että hylkäät kaikki muut alustat joilla seistä. Olemme keskustelemassa siitä, millainen on suhde liikkeen ja sen valtiollisiin instituutioihin kohdistamien vaatimusten välillä, ja lyhyesti sanoen se mihin pyrimme on, että käydäksemme tätä keskustelua meidän on ensin rakennettava liikettä.

MH: Mutta spektaakkelissa on oikeastaan vain kyse siitä, että annetaan ihmisen nähdä valtamediassa se, että me olemme eri mieltä - me olemme eri mieltä vaaliprosessista, me olemme eri mieltä puoluejärjestelmästä ja niin edelleen. Jopa silloin kun vastustukselle ei anneta mitään sisältöä mediassa ja kun näkyy vain se, että on ihmisiä jotka vastustavat, uskon, että sillä voi silti olla suuri vaikutus.

Voi vaikuttaa siltä, että puhun ristiriitaisesti, kun ensin esitän ajatuksen Imperiumista ja sitten kannatan sitä, että tehdään tällaisia vaatimuksia poliittiselle vallalle ja Yhdysvaltain hallitukselle, mutta minusta juuri niin meidän on tässä kontekstissa toimittava, ilman että uskotaan niiden olevan suvereeneja valtoja, ilman että uskotaan niiden voivan määrittää oman kohtalonsa. Meidän on silti tehtävä jatkuvasti vaatimuksia niille, erityisesti avataksemme lisää tiloja meille itsellemme, voidaksemme toimia autonomisesti. Eli olen samaa mieltä kanssanne organisationaalisten suhteiden ensisijaisuudesta, mutta mielestäni voimme säilyttää myös toissijaisen tehtävän, ilmaista tyytymättömyytemme, vihamme ja raivomme valtaapitäviä kohtaan. Olen vain huolissani, että teidän organisaatioon rajattu fokuksenne saattaa hylätä nuo tarpeelliset funktiot.

EK: Selvennetään hieman. Emme pyri välttämään keskustelua näiden instituutioiden tai puolueiden kanssa vallankumouksellisen puhtauden nimissä. Se olisi naurettavaa. Mutta meidän on silti syytä keskustella reformeihin tähtäävän poliittisen toiminnan tehokkuudesta. Meidän on jatkuvasti kyseenalaistettava, onko hyödyllistä se tapa, jolla vaatimuksia esitetään ja kuinka organisaatiorakenne sidotaan näihin vaatimusten muotoihin. Esimerkiksi Chiapasin autonomisten yhteisöjen järjestämä koulutus on vaikuttanut paljon enemmän Meksikon kansalliseen koulutuspolitiikkaan kuin jos zapatistit olisivat alkaneet esittää Meksikon hallitukselle vaatimuksia koulutusreformista. Näin toimiessaan he tavallaan pakottivat hallituksen ottamaan kysymyksen käsittelyyn. Tai otetaan toinen esimerkki: Mustien pantterien puolue täällä Yhdysvalloissa ei sanonut, että "haluamme kansallisen aamiaisohjelman", vaan sen sijaan he rakensivat itse aamiaisohjelman, joka ruokki kymmeniä tuhansia lapsia. J. Edgar Hoover katsoi, että nämä ohjelmat olivat suurin ase pantterien käsissä, ja tämän seurauksena Yhdysvaltain hallitus alkoi luoda ilmaisia aamiaisohjelmia julkisiin kouluihin. Sama tapahtui pantterien sirppisoluanemia-projektin [1] kanssa.

MH: Toisin sanoen kysymys on siitä, mitkä organisaation muodot ovat parhaita reformien saavuttamiseksi, kysymys on poliittisen toiminnan tehokkuudesta tässä mielessä, koska loppujen lopuksi kaikki todelliset reformit suuntautuvat kohti vallankumousta. Italiassa viime aikoina eräitä menestyksekkäimpiä poliittisia aktiviteetteja ovat olleet laajat ja moninaiset organisointikampanjat ympäristölle ja paikallisille asukkaille haitallisia julkisia suurhankkeita vastaan. Ja viimeisimmistä kamppailuista kaikkein inspiroivin on ollut Yhdysvaltain sotilastukikohdan laajentamista vastaan käytävä kamppailu Vicenzassa. Ja sanoisin, että näiden taistelujen varsinainen tavoite - esimerkiksi tukikohdan laajentamisen pysäyttäminen - on itsessään tärkeä, mutta se osoittautuu toissijaisesti tärkeäksi verrattuna siihen kestävään organisaatioon, joka on rakennettu Vicenzassa, joka muodostuu erilaisista ryhmistä, jotka eivät olleet toimineet yhdessä aiemmin, mutta löysivät nyt uusia organisoitumisen mahdollisuuksia. Joten en sanoisi, että tukikohdan pysäyttämisellä ei ole merkitystä, se on tärkeä, vaikka se onkin toissijainen suhteessa yhteyksiin, uusiin organisaatiomuotoihin ja siihen, että organisoitumiselle on rakennettu malli, jota seurataan muualla.

EK: Eli olemme tavallaan taas siinä, mistä lähdimme liikkeelle, sanoessamme, että nämä protestit ovat tärkeitä siinä määrin kun ne tarjoavat meille kaikille perustan kohtaamisten ja uusien organisaatiomuotojen rakentamiseksi. Mutta edelleen saattaa olla hyödyllistä erottaa se, mikä ero on tehokkuudessa, kun saavutetaan reformeja reformiin pyrkimällä, tai silloin, jos luomme autonomisen instituution ja tämä saa aikaan tietynlaisen vastauksen tai jonkinlaisen reformin - silloin toiminta on ollut tehokasta, mutta reformi ei ole ollut tavoitteena. Eli meidän näkökulmastamme on edelleen tärkeää tehdä jako organisaatioihin, jotka esittävät reformeja, ja organisaatioihin, jotka saavat aikaan reformeja.

MH: Näiden kahden välinen ero näkyy siinä, että siinä vaiheessa kun ensimmäisessä mallissa on saavutettu reformi, kaikki menevät kotiin eivätkä enää näe toisiaan, kun taas toisessa mallissa reformin saavuttaminen on vain yksi askel paljon suuremmassa prosessissa, joka menee eteenpäin.

EK: Nimenomaan. Eikä kenenkään pitäisi kiistää reformien saavuttamisen merkitystä. Joten tavallaan sanomme samaa. Kaikkein akuuteinta meille on juuri nyt sellaisen organisationaalisen voiman rakentaminen, joka antaa meille voimaa ajaa läpi hyödyllisiä reformeja.