2008-05-25
Kääntänyt: Antti Paakkari
"Menkää kotiin, jonain päivänä teistä kaikista tulee virkamiehiä." Tämä Marcel Jouhandeaun, patavanhoillisen, mutta teräväjärkisen kirjailijan heitto eräälle toukokuun 1968 opiskelijaryhmälle olisi voinut toimia mottona niille saastaisille kunnianosoituksille, joita mediasuppilo on meille pakkosyöttänyt, yrittäen saada meidät juomaan maailman maljan pohjaan saakka. Sauvageot, Cohn Bendit, Geismar: näiden kolmen, tv-ruutujen näyttäviksi liikkeen keulakuviksi nostaman, henkilön polut antavat mahdollisuuden täsmentää Jouhandeaun profetiaa.
Mitä ikinä ovatkaan ne erimielisyydet, joita Sauvageot'n, hienotunteisen aktivistin, kanssa varmasti löytyy, hän näyttää, että mediahuumeesta on aina mahdollista vierottua eikä koskaan ole pakko tulla pelleksi tai kusipääksi. Cohn Bendit myöntää kiertelemättä: "Minä rakastan kameraa ja kamera rakastaa minua." Jätämme heidät kernaasti kahdestaan, ikuiseen rakastuneeseen duettoonsa. On ollut aina selvää, että sen enempää nykyisin kuin aiemminkaan tuon irvileukaisen hymyn ja niin monia miellyttävien kiharoiden välillä - tuon päälaen alla, jossa historian tuuli on lakannut puhaltamasta - ei ole mitään, vain tuuliviirin ontto kaiku. Ylisti hän sitten erinomaista Makhnoa tai pahaenteistä Euroa, sillä mitä Dany sanoo ei ole koskaan ollut mitään väliä, ja niinpä se löytää itselleen kuuluvan paikkansa tv-ajatusten demokratiassa, Celine Dionin ja Comte Sponvillen ajatusten välistä.
Joka tapauksessa häpeällinen Algerian retki näytti, että ääliöstä kusipääksi on vain yksi askel. Tuolloin Cohn-Bendit lainasi pienin epäröinnein ja varauksin 68-sädekehänsä eurooppalaisille valtiopäiväedustajille, jotka saapuivat kunnioittamaan itsensä piikkilangoin Algerian kansasta edustaneen juntan juhlamenoja. Tämä askel on helppo ottaa: Geismar todisti sen jo kauan sitten, kuten huomasivat Ecole normale supérieuren vallanneet työttömät joutuessaan tekemisiin tämän kovan linjan virkamieheksi ryhtyneen entisen maolaisjohtajan kanssa. Siellä opettajat, opiskelijat ja ne Saint Denisin vanhemmat, joilla oli sisua, toivottivat hänelle "erittäin paskaa kolmekymmentävuotispäivää".
Virkamiestehdas on toiminut hyvin, lehdistöstä senaattiin ja yliopiston kautta suuryritysten henkilöstöjohtoon. Jos halutaan yksityiskohtia, voidaan lukea Herve Hamonin ja Patrick Rotmanin tarina nousukkaista, Génération. Näiden verkostojensa realistisiksi pikkupomoiksi muuttuneiden vasemmistolaisten pikkupäälliköiden pieni maailma, kielellisine pakkoliikkeineen ja koodeineen (esimerkiksi heidän pakollisen pahansuovan naurunsa siivittämät vihjaukset eri ryhmien välisiin kinoihin, suurten syliensä valloituksiin tai proletariaattiin - erityisesti tämä viimeinen sana aiheuttaa hilpeyttä). Ei ole yllätys, että juuri nämä kuuskasilaiset ovat tehneet niin paljon muuttaakseen toukokuun 68 rihkamaksi ja että he ovat olleet kaikkein kiihkeimmin mukana torjumassa elävää muistoa osoittamalla sille kunniaa ja järjestämällä muistotilaisuuksia.
Vieläkin vähemmän yllättävää on, että oli sitten kyse maolaisista tai trotskilaisista, heidän organisaationsa ovat alusta asti olleet sen vannoutuneita vihollisia, mikä 68:ssa oli uusinta ja perimmäisintä. Puhumattakaan nyt bordiguististen [Parti Communiste Internationaliste, johtajanaan Amadeo Bordiga, suom. huom.] tai lambertististen [Courant Communiste Internationaliste, johtajanaan Pierre Lambert, suom. huom.] lahkojen paksupäisestä sokeudesta, kun he eivät nähneet tässä liikehdinnässä muuta kuin pikkuporvarillista agitaatiota. Kuinka Suuren Perämiehen (Maon) ihailijat tai Neuvostoliiton degeneroituneen työläisvaltion puolustajat olisivat pystyneet tajuamaan heidän silmiensä alla olleiden tapahtumien mittakaavan: yhteiskunnan sisimmästä lähteneen purkauksen, jossa utopia pakeni radikaalisti heidän köyhiä henkisiä kategorioitaan?
Yhdessä yössä hierarkkiset suhteet räjähtivät, ja Nanterren proffasta Le Craun asfalttimieheen, ay-duunarista twistaaviin lukiolaisiin jokainen joutuu kommunikoimaan toisille tietoisuutta, että on mahdollista elää toisin, haluamatta sitä välttämättä itse, ilmaisematta sitä välttämättä sanoin. Kun on koettu tämä utopian historiallinen paluu, tiedetään että lukiolaiset ja duunarit, proffa ja asfalttimies olivat oikeassa - toisin kuin ne kaikki asiantuntijat, jotka kokosivat tuhansia sivuja osoittaakseen, että vuoden 68 liikehdinnässä ei lopulta ollut kyse kuin instituutioiden ja julkisen diskurssin sopeutumiskriisistä suhteessa "kulutusyhteiskuntaan".
Sosiologisten kategorioiden ohittaminen, konkreettinen internationalismi, valtiollisen auktoriteetin ja sen väkivaltamonopolin kumoaminen, mielikuvituksen ja muistin vapauttaminen, yleinen ja itsehallittu kommunikaatio, yhteiskunnallinen älykkyys, kapitalismin antropologinen kritiikki: tämän päivän yhteiskunnalliset liikkeet eivät ole lakanneet kehittämästä "68":n rikkauksia.