2008-06-04

Vapautuminen tragediasta

Giorgio Agamben

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Giorgio Agambenin muistokirjoitus ystävälleen kirjailija Elsa Morantelle. Morantelta on suomennettu teokset Aracoeli, Arturon saari, sekä La Storia.

Ystävyyteni Elsan kanssa alkoi kaksikymmentäkaksi vuotta sitten junassa, joka piazza Flaminiolta kulkee Rooman ympäristön maaseudun halki aina Viterboon asti. Elsa kulki katsomassa äitiään, joka oli hoidettavana viterbolaisessa hoitokodissa. Wilcock, johon olin tutustunut joitakin kuukausia aiemmin, oli valinnut juuri tuon päivän tutustuttaakseen meidät toisiimme. Viterbossa Elsa jätti meidät asemalle ja tapasimme uudelleen tunnin päästä. Kohtaaminen sairaan kanssa ei ollut Elsalle helppo: vakavan verisuonten kalkkeutumisen lähes dementikoksi tekemä äiti ei ollut tuntenut häntä, mutta Elsasta oli tuntunut, että hän tunnisti itsensä noissa valkoisten hiussuortuvien ympäröimässä kasvoissa, ja hän oli näystä peloissaan. Siksi, näin hän kertoi minulle myöhemmin, hän värjäsi mielellään tukkansa löydettyään ennenaikaisesti harmaantuneita hiuksia. (Roomalaisella klinikalla, jossa Elsa vietti elämänsä kolme viimeistä vuotta, kun hän oli jo lakannut värjäämästä hiuksiaan ja näytti joskus siltä kuin hän ei olisi tunnistanut minua, mieleeni tuli tämä ensimmäinen tapaamisemme).

Tuosta päivästä alkoi hyvin intensiivinen, lähes kuumeinen tuttavuus: tapailimme joka päivä, joskus aamusta iltaan. Elsa oli rajattomasti saatavilla niinä aikoina joina hän ei kirjoittanut. Aamulla mentiin aamiaiselle Rooman ulkopuolelle, tai Appia anticalle trattoriaan "I trenini"; illalla tavattiin jossain keskustan ravintolassa. Nuorempien ystävien lisäksi mukana olivat usein Pier Paolo Pasolini, Sandro Penna, Natalia ja Gabriele Baldini, Cesare Garboli.

Olin silloin kahdenkymmenenyhden enkä ole milloinkaan kyennyt unohtamaan sitä evästävää ja oikullista, mutta vertaansa vailla olevaa ystävyyttä, jolla Elsa minut varusti.

Jos ajattelen nyt, mikä minua kosketti ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien ja minkä olen jatkuvasti löytänyt Elsasta uudelleen, voin vastata vain: hän oli vakava, villisti vakava. Vakava ei tässä merkitse sitä, joka ottaa kaiken todesta ja vakavissaan. Vaikka ei otettaisi huomioon hänen Intian klassisen kirjallisuuden tuntemustaan, Elsa oli aivan liian tietoinen siitä, että maailma on vain näennäisyys (muistelkaa "kapinallista kertosäettä" kirjassa Mondo salvato dai ragazzini?) Hänen vakavuutensa oli pikemminkin varauksitta ja täysin Fiktioon uskovan ihmisen vakavuutta, ihmisen, joka siksi tarkoittaa kaiken mitä sanoo. Alibissa, tuossa uskomattomassa runokokoelmassa, joka ilmestyessään 1958 jäi lähes kokonaan vaille huomiota ja joka kuitenkin on yksi Toisen Maailmansodan jälkeisen italiankielisen runouden suurteoksia, on runo, joka sisältää arvokkaan avaimen Elsan ihmemaailmaan. Se on "Alla favola" ("Sadulle") ja alkaa "sinusta Fiktio, kiedon,/ tyhjän asuni..." Siksi kahdesta mahdollisesta suhteesta kieleen - tragediasta tai komediasta - Elsa kiinnittyi luontojaan traagiseen.

Ingeborg Bachmann (jonka Elsan kanssa tunsimme ja johon tutustuimme yhdessä joitakin vuosia myöhemmin ja joka muistutti vakavuudessaan paljon Elsaa) teki kerran hirveän tunnustuksen: "Kieli on rangaistus. Kaikkien olioiden on siihen mentävä ja kärsittävä se syntinsä määrän mukaan..." Tässä mielessä vakava on sen ihmisen sana, joka ei koskaan unohda, että kieli on rangaistus, ja joka kirjoittaessaan tai puhuessaan joka tapauksessa muistaa, että olemme kärsimässä rangaistusta.

Onko tästä rangaistuksesta vapahdusta? Eräässä runossaan Ingeborg kääntyy sanan, rangaistuksen itsensä puoleen pyytämään pelastusta: "Oi sanani, pelasta minut!" Mutta Elsalle kielen rangaistuksesta ei näytä olevan pakoa eikä vapautusta. Kun vuosia myöhemmin kerroin hänelle, että olin kirjoittamassa kirjaa nimeltä "Kieli ja kuolema" (Il linguaggio e la morte). Elsa kommentoi: "Kieli ja kuolema? Kieli on kuolema!".

Siksi Elsan teokset näyttävät ensisilmäyksellä eräiltä harvoista traagisista Italian kirjallisessa perinteessä, joka on ollut itsepäisen uskollinen Danten "Jumalaisen näytelmän" (Commedia) antitraagiselle pyrkimykselle. Mutta ikään kuin Elsalle (ja tämä ehkä hänen kristillisen perimänsä vuoksi) tragedian sisällä jokin vihjaisi toisesta tragediasta, joka vastustaa ensimmäistä sillä tavoin, että traaginen konflikti ei purkaudu syyllisyyden ja viattomuuden väliin, vaan kahden yhteismitattoman rangaistuksen väliin. Toinen Alibin runo muotoilee tällä tavoin sydämen halkaisseen lain: "Limbon ulkopuolella ei ole Elysiumia". Limbosta, kuten tiedetään, ei löydy viattomia, vaan ne, joilla ei ole muuta syntiä kannettavanaan kuin luonnollinen. Sieltä löytyvät ne lapset, joita ei ole voitu alistaa kielen rangaistukselle ja joita Elsa oli koko elämänsä ihastellut. Sanan kaste poistaa tämän luonnollisen synnin, mutta poistaa sen paljon ankarammalla rangaistuksella. Sen sijaan Elsalla limbon olento tietyssä kohden aivan kuin kohottaa hauraan käsivartensa kielen historiallista tragediaa vastaan toivottomassa eleessä, röyhkeässä vastarinnassa, jonka lopputulosta ei ole helppo ymmärtää.

Viimeisinä kuukausina pohdin usein, kun tragedian osa Elsan elämässä oli kasvanut yli kaikkien mittojen, olisiko hänessä antitraaginen kierre, eikö hänen tragediansa olisi jollain tavoin antitraaginen tragedia. Tietysti jokaisella tragedialla on koominen varjonsa ja kaikki, jotka tunsivat Elsan, muistavat ne uskomattomat rallatukset, jotka vain hän tunsi ja joilla hän, jos halusi, kykeni naurattamaan ystäviään (niistä on jälkiä huolettomissa ralleissa, joilla hän rakasti täyttää kirjansa). Mutta siitä ei ole kyse. Pikemminkin, joskus Elsa aivan kuin uppoutuu niin itsepäisesti traagiseen fiktioon, että se lopulta avaa kuilun itsensä tuolle puolen kohti jotakin sellaista joka ei ole enää traagista (jos sitä ei voi sanoa koomiseksikaan). Tuossa tyhjyydessä, vailla rangaistusta ja pelastusta, ajattelemme hetken puhdasta Fiktiota ennen kuin demonit kiskovat sen helvettiin tai enkelit nostavat sen taivaaseen. Tuo hetki - ajateltu fiktio, suoritettu sana - on vapautus tragediasta. Vain siinä Elsan runous näyttää kimaltelevan feeniksensä, ikuisen tuhkansa.

"Il congedo della tragedia", Categorie italiane. Studi di poetica, Marsilio, Venezia 1996. Julkaistu alunperin 1985.

Tulostusversio.