Nollatolen kuolinkamppailu
Huomiotalous ja kaupunkitilan pakkoluovuttaminen

Elämänmuotojen kriminalisointi

Vaikka kaupunkitilan kontrolli perustuu sääntöjen sijaan jatkuvaan poikkeukseen, ei tässä kontrollissa ole mitään poikkeuksellista. Nollatoleranssi ei ole marginaalinen tai poikkeuksellinen ilmiö. Poikkeuksista puhuville olisi jälleen kerran syytä palauttaa mieleen Walter Benjaminin maksiimi: "Alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö. Meidän tulee päästä tätä vastaavaan historiankäsitykseen".

Toisin sanoen, vaikka viranomaiset ja media väittävät, että kyse on vain tietyistä erityisryhmistä, "rikollisista", "nuorista" tai muista vastaavista, todellisuudessa kyse on koko kaupunkitilan käyttöä koskevasta kamppailusta. Stop Töhryille -kampanjan uhriksi joutuneiden ihmisten kokemus ja sen jakamisesta syntyvä "alistettujen traditio" kertoo, ettei kyse ole millään tavalla poikkeuksellisesta ilmiöstä.

Kuten sanoimme, vartijoiden ja poliisin mielivalta ei todellakaan kohdistu vain todellisiin maalareihin, vaan kaikkiin riskiryhmän jäseniin, siis "väärin" pukeutuviin nuoriin. Stop Töhryille -kampanjan väkivalta koskettaa ketä tahansa, sillä kuka tahansa - tai ainakin kenen tahansa lapset tai lastenlapset - voi joutua tarkastusten, mielivaltaisten kiinniottojen ja pahoinpitelyjen uhriksi.

Oikeastaan kaikista kaupunkilaisista tehdään potentiaalisia kriminaaleja - ja siitä päättäminen kuka kriminaali on, ei enää perustu mihinkään tehtyyn rikokseen ja todisteisiin, lakiin ja oikeudenkäyntiin, vaan joku yksityinen taho saa oikeuden mielivaltaisesti päättää kuka on kriminaali.

Emme voi liikaa korostaa sitä, että kriminalisointi ei kohdistu tekoihin. Se kohdistuu kaupunkitilan vapaaseen käyttöön. Kyse on urbaanien elämänmuotojen vapaan tuotannon, kaupungissa elämisen ja itseilmaisun muodon eliminoimisesta. "Töhriminen" ei ole joukko tekoja, se on elämänmuoto. Viranomaiset puhuvatkin "tapatöhrijöistä", jotka ovat lähes 30-vuotiaita miehiä ja "töhrivät seiniä huvikseen". Graffitimaalarien elämänmuoto siis siirretään kokonaan rikoslain alueelle, sen harjoittamisesta tehdään välittömästi erilaisten rangaistusten kohde.

Julkisessa keskustelussa graffitit yhdistetäänkin jatkuvasti mielenhäiriöihin tai muuhun rikollisuuteen, kuten eräässä Poliisi-tv:n raportissa, jossa tuhopolttajan ilta alkoi junajaardeilta takanaan "wholecar" eli täysmaalattu junavaunu. Samoin useat sanomalehdet kirjoittavat uutisiaan, joissa samassa artikkelissa saatetaan puhua hautakivien kaatajista, huumerikollisista ja graffitimaalareista.

Kaupunkilaisille luodaan mielikuva tapatöhrijästä, jossa yhdistyy mahdollisimman monenlaisia mielikuvia erilaisista rikollisista riskitekijöistä. Pelottelemalla asukkaitaan Helsingin kaupunki on luonut itselleen kaikkialla läsnä olevia siviilivartijoita, tavallisia kansalaisia, jotka kauhuissaan soittavat poliisille nähdessään housujaan roikottavan tai muuten epäilyttävän nuoren miehen pimeällä tiellä.

Kaupunkitilan vapaan käytön kriminalisointi ei siis ole yhteiskunnassamme mitenkään marginaalinen tai poikkeuksellinen ilmiö, minkä osoittaa jo sille annetun huomion laajuus. Se on osoitus kaupunkitilan taloudellista ja poliittisesta merkityksestä yhteiskunnassamme, kaupunkitilan muuttumisesta keskeiseksi tuotantovälineeksi. Kaupunkitilan vapaan käytön kriminalisointi tarkoittaa sitä, ettei tuotantoa hallinnoida enää erityisen työlainsäädännön tai työsopimusten, vaan poliisitoimen ja rikoslain avulla. Rikoslaki tai poliisilaki korvaavat työlainsäädännön aineettoman tuotannon hallinnoinnin keskeisimpänä legitimaatioperustana.

Kaupunkitilan pakkoluovuttaminen

Millaiset muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tämän kehityksen taustalla sitten vaikuttavat?

Nykyään olennaisinta talouskasvun kannalta on kulutuksen, siis kuluttavien ihmisten tuottaminen. Sen vuoksi on kilpailtava ihmisten huomiosta, siitä millaisiin merkkeihin ihmiset kiinnittävät huomiota kaupunkitilassa kulkiessaan ja oleskellessaan. Ovatko nämä merkit kaupallisia, pääoman arvonlisäyksen edistämiseksi tuotettuja merkkejä vai vapaasti tuotettuja, mitään välittömiä taloudellisia tarkoitusperiä palvelemattomia merkkejä? Tila, jota kuville ja merkeille kaupunkimme keskeisillä kauttakulkupaikoilla on olemassa, on nykyaikaisessa "huomiotaloudessa" keskeinen ja "niukka" hyödyke. Siksi sen käyttöä on valvottava, sen vapaa ja epäkaupallinen käyttö on estettävä.

Kaupunkitilasta, ilmaisusta ja merkeistä, ihmisten vapaasta pyrkimyksestä ilmaista itseään yhdessä toisten kanssa, on tehtävä arvoaan lisäävää pääomaa, "sosiaalista pääomaa" tai merkkipääomaa.

Palkkatyön ja pääoman yhteiskunnallisten edellytysten luominen edellyttää kuitenkin tuotantovälineiden väkivaltaista irrottamista välittömistä tuottajista, kuten Marx meille äärimmäisen selväsanaisesti Pääoman I osan 24. luvussa opettaa. Jos kaupunkitilasta halutaan tehdä pääomaa ja siinä elämisen edellytyksistä vain palkkatyösuhteen kautta hankittavia, on kaupunkitilan vapaa käyttö estettävä, ihmisten elämää kaupungissa ja kaupunkitilan tuottamista ilman mitään erityistä päämäärää valvottava aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Ihmisiä, jotka tekevät kaupunkitilasta elävää, kiinnostavaa ja ihmisiä houkuttelevaa, on siis kontrolloitava ja heidän vapaata toimintaansa on rajoitettava jatkuvasti. Kaupunkitilan käyttöoikeus tai sen kollektiivinen "tekijänoikeus" riistetään niiltä, jotka tekevät siitä elävän ja kiinnostavan, ja myydään sen jälkeen heille takaisin markkinoilla.

Kaupunkitilan arvo, sen elävyys ja houkuttelevuus, perustuu ihmisten vapaaseen kanssakäymiseen. Tila tuotetaan hengailemalla, juomalla kahvia tai olutta, skeittaamalla, järjestämällä konsertteja, kuljeskelemalla lastenvaunujen kanssa, luomalla uusia pukeutumismalleja, joita muotibisnes sitten käyttää hyväkseen. Esimerkkejä siitä, miten parjattua graffitikulttuuria käytetään jatkuvasti hyväksi myynninedistämisessä, löytyy helposti. Hyvin todennäköisesti monenkin buffatun graffitin - jonka tekijä on ensin hakattu ja sitten tuomittu loputtomaan velkaorjuuteen - päälle kiinnitetään myöhemmin graffitityyliä hyödyntävä mainosjuliste.

Siksi kaupunkitilan vapaan käytön kriminalisointi ja mielivaltainen hallinta on mielestämme nähtävä, jälleen Marxia mukaillen, kaupunkitilan välittömien tuottajien väkivaltaisena pakkoluovuttamisena tai eräänlaisena "alkuperäisenä kasautumisena". Ja jos ajatellaan esimerkiksi erään Stop Töhryille -kampanjasta eniten hyötyvän vartiointiliikkeen toimintaa, on helppo havaita, että Marxin kuvaus tuotantovälineiden ja tuottajien väkivaltaisesta irrottamisesta muodostuu jälleen hyytävän ajankohtaiseksi: "Välittömät tuottajat pakkoluovutetaan mitä säälimättömimmän vandaalisesti ja siinä päästetään alhaisimmat, likaisimmat, pikkumaisimmat ja rumimmat intohimot valloilleen."[2]

Jos teollisuuspääoman synty kirjoitettiin maailmanhistoriaan "veri- ja tulikirjaimin", on turha luulla, että kaupunkitilan - siis ihmisten elämän tilan - muuttaminen pääomaksi tapahtuisi yhtään sen idyllisemmällä tavalla.

Kuitenkaan nollatoleranssi ei ole pysäyttänyt graffitien maalaamista tai tarrojen kiinnittämistä. Edes poliisitoimet, väkivalta ja pelko eivät voi tukahduttaa kaupunkitilan vapaata käyttöä, sillä ilman sitä ei kaupungissa olisi mitään liikettä tai elämää. Kaupunki elää vain ihmisten vapaassa ja vailla mitään erityistä tarkoitusta olevassa kanssakäymisessä. Kaupunkiin kuuluvat kaikenlaiset "töhryt", säröt, rosoisuus, elämän merkit ja jäljet. Puhdas kaupunki ei ole ainoastaan väistämättä väkivaltainen, se on yksinkertaisesti tappavan tylsä.

Viitteet:

[1] FPS:n oma esittelyteksti kuvaa Miettisen sekoiluja varmaankin parhaiten: "Se, että populistisen arvostelun kärki on kohdistettu Petri Lokkaan osoittaa, että asialla ovat töhrintäalakulttuurin hyvin tuntemat tahot. Vuodesta 1993 lähtien hänen firmansa on ollut mukana yli 1 000 kiinniottotilanteessa, joissa on saatu kiinni nelisen tuhatta töhrijää. Lokka tuntee lähes jokaisen töhrijän ja heidän "käsialansa", minkä takia hän on ollut arvostettu asiantuntija useissa töhrintävahinkoja käsitelleissä oikeudenkäynneissä.

Töhrijöiden nettisivuilla käydään keskustelua siitä, miten Lokka saataisiin hengiltä. Uhkauksia hän on saanut puhelimitsekin. Yhä vaarallisemmaksi käyneen tilanteen takia Lokka on joutunut menemään ns. maan alle. Maistraatin päätöksellä hänen ei tarvitse esittää nimeään ja osoitettaan, vaikka kuka kysyisi. Koska Lokka on töhrijöiden piirissä pelätty mies, töhrijöiden sisä- ja lähipiiri on käynnistänyt tiedotusodan. Laajalla mediakampanjalla Lokkaan on haluttu lyödä ahneen pahoinpitelijän elinikäinen leima."

[2] Marx, Pääoma I osa, 24. luku "Niin sanottu alkuperäinen kasaantuminen", s. 681.