2008-04-11

Uudet työväentalot

Jukka Peltokoski, Mikko Jakonen

Pikkuporvarin olohuoneessa

Valtaukset ovat nostaneet esiin tärkeitä kaupunkitilaa koskevia teemoja. Ensinnäkin, valtaukset ovat osoittaneet konkreettisesti, että dynaamisimmista metropoleistakin löytyy tyhjillään lojuvia arvokiinteistöjä, vieläpä aivan keskeisiltä paikoilta. Tämä on paradoksaalista ottaen huomioon, että nousevat konfliktit ovat tuoneet ilmoille kokemuksia siitä, ettei kaupunkitilassa nimenomaan ole tilaa. Mutta mille ei ole tilaa? Tilaa ei ole omaehtoiselle ja kokeelliselle toiminnalle, joka ei tapahdu jonkin auktoriteetin valvonnassa ja johon ei sisälly tulostavoitteita (ellei oteta lukuun ostareilla ja kauppakeskuksissa hengailua, jota siedetään aina siinä määrin kun se tukee kulutuskäyttäytymistä). Kaupungissa on tilaa, mutta sitä ei ole oikeutta käyttää muuhun kuin lisäarvon tuottamiseen. Olisimme suoraan sanoen kiitollisia, jos täkäläisessäkin kapitalistisessa säädännössä otettaisiin jo sama rationalistinen edistysaskel, joka monissa muissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa, otettiin jo kapitalismin varhaisaikana: laki siitä, että tyhjillään oleva kaupunkitila on mahdollista ottaa käyttöön, mikäli se on ollut pitkään tyhjillään.

Toiseksi valtaukset ovat nostaneet esiin, miten uutta yhteiskuntaa on rakennettava konkreettisesti mädille perustoille. On kaivauduttava kuin madot mädän omenan läpi. Valtausliike toisensa jälkeen joutuu aloittamaan laiminlyödyistä kiinteistöistä, joiden remontoiminen pääoman tarvitsemaan käyttöön näyttää liian kalliilta. Nämä talot kuvaavat sitä rappiota, jota nykykapitalismi kylvää yhteiskuntaan. Sen sijaan, että se huolehtisi kaupunkitilan ja kiinteistöjen pitkäaikaisen elämän ja ekologisen kestävyyden turvaamisesta, sitä kuvaa toimintatapa, jossa pintamaalia voidaan vaihtaa vuoden välein mutta rakenteellisista ongelmista ei haluta kuullakaan. Uutta luova liikehdintä alkaa rappeutuvien yhteiskunnallisten rakenteiden pohjalta, tilasta, jossa yksi tukiparru pettää tuolla ja toinen seinä romahtaa täällä - tilasta, jossa liikkeen on kyettävä kannattelemaan itse itseään ja luomaan itsestään uusia rakenteita.

Jos koskaan on ollutkaan, ainakaan enää ei ole mitään syytä ajatella, että valtio suojelisi ihmisiä kapitalistiselta korruptiolta. Valtio ei enää tuo edes suhteellista vakautta voittojen keräämisestä aiheutuvien huippujen ja laskujen dynamiikkaan. Valtionsääntelyn romahtaminen on tosiasia ja valtioon luottaminen mädännäistä poliittista ajattelua. Siitä huolimatta, ettei valtio, eikä edes ay-liike kykene enää suojelemaan ihmisiä talouden laskusuhdanteilta ja kriiseiltä, irtisanomisilta, kiinteistöjen arvon nousuilta ja laskuilta, kansalaiset luottavat yhä edelleen sokeasti valtion näennäisohjaukseen, vaikka valtiosta on ennemminkin tullut suora kyykytyskoneisto kuin ristiriitojen välittäjä. Toisin kuin jotkut vasemmistolaiset ajattelevat, emme näe valtiollisen politiikan muuttuneen talouspolitiikaksi. Valtio on nimenomaan menettänyt taloudellisen autonomiansa ja toimii nykyään suorana poliittisena pakotuskoneistona.

Vallattujen talojen problematiikka kertoo suoraan siitä, kuinka nimenomaan valtion byrokratia suojelee kaupunkitilan yksityistä ja kapitalistista käyttöä. Talojen käytölle sosiaalikeskuksina saatetaan asetetaan sellaisia vaatimuksia, kuten kaavamuutoksen tekeminen. Vaatimuksen täyttäminen edellyttäisi helposti 10 000 euron sijoittamista arkkitehtitoimiston palveluihin ennen kuin on mahdollista edes alkaa neuvotella byrokraattien kanssa. Avointa ja demokraattista?

Tässä tilanteessa toimijat, jotka peräänkuuluttavat itsenäistä ja omaehtoista tilaa, toimintaa, joka säätelee ja rajaa itsenäisesti suhteensa pääomaan ja työelämään, saadaan jostain kumman syystä näyttämään kauhistuttavalta anomalialta. Kuitenkin jos katsomme valtaajien vaatimuksia ja toimintaa, huomaamme, että vaatimukset ovat itse asiassa globaalin kapitalismin tilassa esitettyjä vaatimuksia itsenäisyydestä, monimuotoisuudesta, solidaarisuudesta, ekologisuudesta, taloudellisuudesta sekä mahdollisuudesta tuottaa omaehtoista kulttuuria. Ne ovat vaatimuksia, jotka pikemminkin haluavat rakentaa vanhojen taistelujen ja voittojen, kuten ilmaisen koulutuksen, yhtäläisten kansalaisoikeuksien, sananvapauden ja äänioikeuden perustalle kuin mitätöidä ne. Ne ovat vaatimuksia joissa ilmaistaan halu viedä "hyvinvoinnin perinne" kokonaan uudelle tasolle ja keksiä uusia taistelun ja organisoitumisen muotoja sen sijaan, että alistutaan korruptoituvan kapitalismin "välttämättömyyksille" ja vain reagoidaan kriisiin (kuten poliittinen vasemmistomme lähinnä tekee).

Kolmanneksi valtaukset ovatkin nostaneet esille perinteisen työväenliikkeen täysin pysähtyneen tilan ja sen kyvyttömyyden tunnistaa niitä liikkeitä, jotka jatkavat ja elävöittävät monin tavoin sitä kamppailua, jota itseään "vasemmistoksi" kutsuvatkin tahot ovat käyneet. Kaikessa aloitteettomuudessaan (poliittiset aloitteet ovat tulleet viime aikoina pääasiassa oikeistosta vasemmiston lähinnä vikistessä) vasemmisto on pyrkinyt lähinnä erottautumaan uudesta liikehdinnästä. Se kun ei täytä kabinettipolitikointiin, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja keskiluokkaiseen unelmaan sitoutuneen vasemmiston "hyvää poliittista makua". Vasemmisto on muuttunut konservatiiviseksi voimaksi, joka kykenee vain viivytystaisteluun hyvinvointivaltion murentuvilla raunioilla. Sen sijaan, että se harjoittaisi päämäärätietoista poliittisten asemien valtaamista, kuten ennen, se keskittyy omien nurkkiensa suojelemiseen, eikä siten eroa mistä tahansa porvarillisesta voimasta. Kaikesta huolenpidon retoriikastaan huolimatta se on jättänyt uudet toimijat vaille poliittista suojelusta - siis viranomaisten, "asiantuntijoiden", valtajulkisuuden ja rikosoikeuden armoille. Ei ihme, jos vasemmistoa ei koeta kiinnostavaksi poliittiseksi voimaksi.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.