2008-02-11
Kääntänyt: Antti Paakkari
Vastatessaan kahteen Yoshihiko Ishidan kysymykseen politiikan käsitteestä Deleuzella ja sen suhteesta väen käsitteeseen Francois Zourabichvili päätyy tarkentamaan Gilles Deleuzen involuntaristista politiikkakäsitystä, joka erottaa Deleuzen Toni Negrin ajattelusta. Väen käsite ei ole deleuzelainen. "Instituutio" Deleuzella ei vastaa "konstituoivaa" Negrillä. Siinä, missä Negri ehdottaa kaikenkattavaa teoriaa, Deleuze etenee paikallisten kamppailujen kautta liikkuen yhdeltä rintamalta toiselle, yhdestä epävakaasta asemasta toiseen. Deleuzelaisen "involuntarismin" ja negriläisen "voluntarismin" vastakkainasettelu merkitsee erimielisyyttä aktualisaation kaavasta.
Multitudes: 1. Viitaten poliittisen projektin täydelliseen puuttumiseen Deleuzelta, olette puhuneet artikkelissa "Deleuze et le possible" (Deleuze. Une vie philosophique, dir. E. Alliez, Les Empêcheurs de Penser en Rond, 1998) hänen "vasemmistolaisuudelleen" ominaisesta "involuntarismista". Olette myös paikallistanut deleuzelaisen politiikan hänen käsitykseensä mahdollisesta, jota ei realisoida, vaan luodaan. Voiko "väki" poliittisena subjektina olla tästä näkökulmasta katsottuna deleuzelainen? Mitä suhteita näette Toni Negrin edellyttämän subjektin - joka on usein luokiteltu absoluuttisuutensa johdosta voluntaristiseksi - ja deleuzelaisen "involuntarismin" välillä? 2. Entä politiikka Deleuzella: koostuuko se mahdollisen luomisesta ja aktualisoimisesta, voiko tällä tavoin puhuvalla filosofialla olla jokin "rooli" tässä aktualisaatiossa? Vai viekö Deleuzen vaikeneminen mahdollisen luomisen konkretiasta politiikan filosofian ulkopuolelle?
François Zourabichvili: Projektin poissaolo ei ole merkki tyhjyydestä, vaan negatiivinen edellytys sille, mitä Deleuze kutsui "maailmaan uskomiseksi" (sen sijaan, että uskottaisiin toiseen tai muuttuneeseen maailmaan). Sillä Deleuze vakuutti, että on ongelmallista uskoa maailmaan tai siihen, mitä meille tapahtuu, tai vähintäänkin siitä on tullut ongelmallista (vrt. L'image-temps)(Deleuze: Cinema 2: L'image-temps. Les éditions de Minuit 1985.) Ei siksi, että kuvat ja pelit saisivat meidät kadottamaan todellisuudentajumme, kuten on tapana sanoa. Vaan siksi, että tämän uskomuksen tavanomainen ehto on murtunut: "moderni tosiseikka" on, että tunnistamiskaavoilla, joille alistamme tavallisesti kaikki elämän sattumukset (oli sitten kyse työstä, avioliitosta, militantismista, taiteesta, jne.) on nykyisin taipumus näyttäytyä sellaisina kuin ne ovat - kliseinä. Värähtelemme déja-vun ja paljaan tapahtuman välillä, sillä emme osaa tehdä muutakaan kuin jatkaa käyttäen näitä kaavoja, jotka eivät kuitenkaan enää täytä tehtäväänsä. Tässä involuntaarisen yleinen teema leviää politiikkaan: "vallankumoukselliseksi-tulemisen" käsitteen ympärillä, ei huolena vallankumouksen tulevaisuudesta. Tämä käsite ei ole niinkään poliittinen carpe diem kuin todellinen koe: osaammeko jonakin päivänä myöntää tapahtumien sinänsä olevan todellisia (1905, vapautus, 1968...) riippumatta tulevaisuuden suunnitelmasta, joka antaa niille asteen ja merkityksen ("yleinen toisto") tai jälkikätisestä tuomiosta, joka arvioi niitä suuruuden mukaan (epäonnistunut, petetty tai vahingollinen vallankumous)? Haluamme aina, että tapahtumalla on loppu, vaikka siinä on kyse ennen kaikkea murtumasta, kollektiivisen havainnon mutaatiosta (uudet suhteet työhön, tietoon, lapsuuteen, aikaan, seksuaalisuuteen, jne.) Maailmaan uskominen on siis näiden sisäisten murtumien todellisuuteen uskomista. Poliittinen potentiaali piilee Deleuzen ja Guattarin mukaan näissä murtumissa, jotka järjestelmällisesti väheksyvät prospektiivisiä ja retrospektiivisiä asenteita. He näkevät niissä oikeuden ja taloudellisten, sosiaalisten tai uusien poliittisten sommitelmien lähteitä, toisin sanoen instituutioita sanan laajassa merkityksessä (missä on kyse uusista oikeuksista, uusista suhteista työssä tai koulussa, tai uusista avioelämän muodoista, jne.).
Mitä tulee siihen, mitä kutsutte "mahdollisen luomisen konkretiaksi", on joko niin, että hiljaisuus on sääntö, koska ei osata ennakoida sitä, mikä voidaan ainoastaan luoda (tämä on Deleuzen rehentelevä hiljaisuus tekstin "Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin" lopussa) tai sitten on mahdollista korostaa uudentyyppisen taistelun akseleita, koska nämä taistelut ovat jo käynnissä (ks. "Toukokuuta '68 ei ollut", teoksessa Haastatteluja, Tutkijaliitto 2005). Teoreettinen aporia ei ole välttämättä osoitus ajattelun köyhyydestä: se voi olla ajalle alttiiksi asettuvan ajattelun rohkeutta. Filosofin rooli tässä avointen mahdollisten aktualisaatiossa on toinen juttu, ja Deleuze ilmaisi mielipiteensä tästä hyvin selkeästi, erityisesti vuoden 1972 keskustelussaan Foucault'n kanssa: suurten joukkojen filosofi-oppaan aika on ohi, se on päättynyt jopa itse filosofiassa, jonka sisäinen mutaatio on saanut suhtautumaan itseensä eri tavalla. Ei niin, että filosofian rooli "vallankumoukselliseksi-tulemisessa" olisi olematon, sitä se ei ole kuin suhteessa valistaja-filosofin kuvaan. Mutta filosofialla, kuten muillakin oppialoilla, on merkityksensä siinä määrin kuin sen käytäntö ei ole muuttumaton ja sen omat mutaatiot resonoivat toisten, teoreettisten tai militanttien käytäntöjen mutaatioiden kanssa. Tässä mielessä mutaatiot - ja niiden poliittinen potentiaali - läpäisevät myös filosofian. Mille plateaux'n kaltaisessa kirjassa näiden resonanssien käyttö on jopa filosofisen diskurssin mutaation ehto: koko tätä immanentin tai "kirjaimellisen" diskurssin deleuzo-guattarilaista ohjelmaa tulisi tutkia. Kirjaimellisuus - toisin sanoen järjen nomadinen jakautuminen varsinaisen merkityksen ja kuvaannollisen merkityksen jaon tällä puolen - ei toisaalta kuitenkaan jää vaille vaikutuksia poliittisella kentällä. Käyttääksemme uudelleen L'image-tempsin esimerkkiä poliittisen elokuvan muutoksesta 1900-luvun jälkipuoliskolla, sellaiset lausumat kuin "pankkiirit ovat murhaajia", "tehtaat ovat vankiloita", pitäisi tietyllä tasolla ymmärtää kirjaimellisesti eikä enää agit-propin metaforisina kliseinä. Varmastikin pankkiirit ovat harvoin murhaajia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta toisaalta, jos päädymme metaforaan, pankkijärjestelmä on haavoittumaton ja siihen voidaan ainoastaan hahmotella joitakin humanitaarisia parannuksia. Kaikilla on kuitenkin jonkinlainen aavistus tästä kirjaimellisesta ymmärtämisestä, se on ehkä jopa "modernin tosiseikan" yksi ulottuvuus; sille täytyy tuottaa filosofisia ehtoja, sitä täytyy välittää diskurssilla, joka näyttää sen legitimiteetin ja tutkii sen virtuaalisuuksia, ja tämä on yksi Deleuzen työn keskeinen ulottuvuus Différence et répétitionin jälkeen - olennainen mutta samalla harhaanjohtava, koska suurin osa ihmisistä ajattelee, että Deleuzen diskurssi on metaforinen, tai ei ymmärrä miten hän voi kiistää sen olevan metaforinen.
Sivu 1 .. Sivu 2