"Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta"
Työtä ja sen välttelemistä Finlandian rajalla

Seitsemän veljeksen ensimmäisissä luvuissa veljekset pakenevat työtä toistuvasti. Työ liittyy aina tuskaan ja vaivaan, hankaluuteen jonka kautta veljeksiä pakotetaan kohti sivistynyttä yhteiskuntaa. Veljeksille työn tekemisessä - tai sen yrittämisessä - ei ole mitään muuta mieltä kuin rangaistusten välttäminen. Työllä ja "jokapäiväisellä ahkeruudella ja harjoituksella" pidetään loitolla rankaisuja jakelevan tahon kuritusvälineet, "kruunun kone" ja rovastin käyttämä "helvetin pihti" - jalkapuu, joka riistää veljille elintärkeän kyvyn liikkua.

Työllä yritetään pitää loitolla ihmisten halveksuntaa, joka kohdistuu veljeksien työtä karttelevaan elämäntyyliin ja hurjapäiseen maineeseen. Tästä syystä työtä suosii erityisesti Aapo, joka on veljeksistä kuuliaisin ja totisin, valtioaatteen järkevä kannattaja. Impivaarassa hän neuvoo Juhania seuraavasti: "Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies." Yhdessä uskonnolliseen hurmokseen taipuvaisen Simeonin kanssa hän lietsoo veljeksiä kohti "täyttä ihmisarvoa": kohti kristillistä yhteiskuntaa ja sen vaatimia vähimmäismääräyksiä, luku- ja kirjoitustaitoa, jotta he pääsisivät "pahan nimen liasta".

Veljesten maailmassaoloa sävyttää alusta pitäen Jukolan talon häviö ja rappio, jota veljesten oma toiminta kiihdyttää. Muille fennomaaneille Kiven ekspressionistisesti maalaama Seitsemän veljeksen alkunäyttämö on aiheuttanut kenties saman ikävän tunteen kuin Usherin talo Edgar Allan Poen Usherin talon häviön näkijälle: "Katselin sielu niin masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen tunteeseen selvemmin kuin ooppiumihekumoitsijan jälkitilaan - katkeraan heräämiseen arkielämään." Ison jaon laajasta perinnöstä ja torppia hallitsevasta Jukolasta ei ole jäänyt metsästysinnon riivaamien miesten toiminnan seurauksena jäljelle kuin surkea ja köyhä talo.

Veljesten työn vieroksunta vaikuttaa siis hyvinkin syvälliseltä. Mutta vieroksunta koskee erityisesti kaikkein tuskallisinta työtä, veljesten siirtymistä kielen alueelle, kirjoitus- ja lukutaidon hankkimista. Matka kouluun ja sivistyneiden ihmisten maailmaan on täynnä nöyryytyksiä ja tuskaa - he saavat rukkaset Venlalta ja tappelevat Toukolan poikien kanssa, jotka solvaavat veljeksiä työn vieroksunnan teeman mukaisesti: "laiskapulskeja jallii." Myös Rajamäen rykmentin kuppari Kaisa on sitä mieltä, että veljekset ovat turhempaa porukkaa kuin hän ja hänen kuohitsijamiehensä Mikko: "me kuljemme aina kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit ja raatelevat pedot." Myöhemmin veljeksistä tulee suuria karhun ja lopulta Viertolan sonnien lahtaajia heidän kuunneltuaan Taula-Matin ryyppäämisen kostuttamia metsästysjuttuja. Mutta nöyryytysten tie, joka johtaa pakkotyön kartteluun, on myös sankaritekojen synnyttämisen vapaa tila, jossa veljesten tarina rakentuu.

Työn ja sen välttelyn dialektiikan voidaankin nähdä välittävän niitä kahta tasoa, joiden välisestä siirtymästä Seitsemän veljestä kertoo. Veljesten juuret ovat Impivaaran turvekattoisessa koijussa ja autonomisessa työnteossa, sillä siellä veljesten isoisä "mainio raataja, oli viljellyt huhtia ja suitsutellut ankaria sysihautoja". Mutta veljesten isän laimea kiinnostus talonhoitoon ja työskentelyyn on johtanut veljesten suurimman mielenkiinnon metsästykseen ja petomaiseen liikkeeseen rajattomassa luonnonympäristössä. Tästä huolimatta taustalla on menetetty kulta-aika, sillä "ennenkuin talo oli häviöön mennyt" Jukola oli ollut pitkänäköisen perustajaisän järkevä rakennelma, alueen mahtitalo. Viisikymmentä karhua surmannut ja viimein karhun raatelema isä jättää veljesten elämään tyhjän tilan. Sen täyttää yhtäältä isän toiminnan jäljittely ja toisaalta meriä seilanneen sokean enon[1] rannattomat tarinat meristä ja Raamatusta.

Veljekset liikkuvat siis eläinten lailla saalistaen rajattomassa ja avarassa luonnonympäristössä. "Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänelle yhtään pysyväistä sijaa." Tästä villistä liikkeestä siirrytään liikkeeseen kielen ja tekstin tilaan, vain ihmisyhteisölle kuuluvalle alueelle. Mutta myöskään tekstin ja kielen rajoitukset eivät ole itsestään selvät ja turvalliset. Rajat siirtyvät ja rönsyilevät toistuvasti kuten Kiven tarina. Kielessä liikkuminen voidaan nähdä barbaarin juoksuna kohti jatkuvasti pakenevaa kielen rajaa, kohti modernin maailman horisonttia. Kirjakielen oppiminen onkin lähinnä uusi saalistus-ja liikkumisväline. Pikku-Eero päätyy opettamaan muita veljiä lukemaan. Eeron uusi kyky selättää vanhemmat veljet kielen alueella johtaa lopulta Eeron fyysiseen pieksämiseen ja itsekuriin, jota lukemisen opiskelu veljeksiltä vaatii. Palkintona työstä ja raatamisesta, joka kohdistuu kielen lisäksi nyt myös veljesten aikaisemmin karttelemaan maanviljelykseen (siis kaikenlaiseen kultivointiin) väikkyy Aapon kuvailema ahkeruudella saavutettava tulevaisuus: "On myös silloin arvoimme noussut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet!"