Kohti poliittisen taloustieteen uudistamista
Vanhat käsitteet ja teoreettinen innovaatio

Kasvun teoriat Keynesin jälkeen

Keynesin teoria sisälsi kolme perustavaa murtumaa (suhteessa klassiseen taloustieteeseen): ajan mukaan ottaminen, suhde "todellisten" ja monetaaristen ilmiöiden välillä ja mahdottomuus ymmärtää tasapaino talouden luonnollisena tilana. Näiltä perustoilta poliittinen taloustiede asettaa kasvun ongelmat 1940 -luvulla. "Veitsen terällä" (Harrod) ei ole mitään muuta kuin pitkän aikavälin tulkinta mahdottomuudesta taata etukäteen (ex-ante) säästöjen ja sijoitusten välinen tasapaino.

Hyväksyessään klassisen kasvun ja jakamisen teorian Kaldor, Robinson ja Pasinetti osoittivat, että tasapainoinen kasvu on mahdollista tulonjaon muokkaamisen ansiosta. Viime kädessä he osoittavat talouden kasvuvauhdin riippuvan ainoastaan kasautumisen vauhdista, muuttujasta, joka on vain kapitalistien kontrollissa. Joka tapauksessa uuscambridgelaiset, jotka pyrkivät keynesiläisestä ja kaleckilaisesta näkökulmasta kritisoimaan uusklassista ja marginalistista ajattelua, rakensivat teorian kasvusta ja kasautumisesta ilman pääomaa. Tässä mielessä pääoma palautetaan siinä in fine rahamassaksi ja tuotantovälineiden kokonaisuudeksi. Näin kasvu itse asiassa jätetään neutraalina pidetyn eksogeenisen (ulkoisen) teknisen kehityksen varaan, toisin sanottuna, se ei muuta varallisuuden jakautumista, siis kasautumisprosessin luontoa. In fine, kasvun ongelma sellaisena kun se asetettiin 1980 -luvulle asti, on vain tasapainoisen kasvun ongelma. Näissä teorioissa säilyy materiaalinen näkemys varallisuudesta, jonka lähteitä nämä mallit eivät selitä.

Näin ollen erot uusklassisen ja Solowin jälkikeynesiläisen mallin välillä ovat vain marginaalisia, vaikka niiden tärkeyttä ei voidakaan kieltää. Solowilla tuotannontekijöiden täydellinen korvattavuus ja hintojen täydellinen joustavuus takaavat kasvun tasapainon, kasvun, joka ei näytä olevan muuta kuin nykyisen asiantilan uusintamista äärettömiin ajassa, eräänlaista valheellista liikettä. Solowin mallissa kasvu ei ole mitään muuta kuin väliaikainen ilmiö. Vähenevien tuottojen oletuksen pohjalta - joka on välttämätön teorialle markkinoiden tehokkuudesta ja tulonjaon oikeudenmukaisuudesta - taloustieteellinen teoria ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään varallisuuden kasvua muutoin kuin olettamalla ei-taloudellisen alueen - tieteen - joka tuottaa tuottavuushyötyjen lähteet.

Solowin myötä taloustiede on kuitenkin havainnut, että pääoma ja työ eivät yksin riitä selittämään kasvua. Ilmaantuu jäännös: tämä jäännös voi kattaa jopa 80 % kasvusta. Toisin sanottuna pääoma ja työ eivät kykenekään selittämään kuin 20 % kasvusta. Mitä tästä kaikesta seuraa? Poliittinen taloustiede jättää selittämättä, kuinka varallisuus tuotetaan. Kuinka taloustieteellinen "kasvun" teoria kykenisikään ymmärtämään kasvua, kun se pysyttelee niukkojen resurssien ja vähenevien tuottojen kirotussa maailmassa?

Sisäsyntyisen kasvun mallit

Juuri "ei-vähenevät" faktorituotot (pääoman ja työn rajatuottavuus ei vähene niiden kasvavan tuotantokäytön funktiona sen jälkeen, kun niiden laatu pystyy nousemaan ja kehittymään) ja resurssien ei-niukkuus (erityisesti työ inhimillisenä pääomana muuttuu uusinnettavaksi ja kasattavissa olevaksi resurssiksi), ovat kasvun kysymysten uudelleenmuotoiluyritysten ytimessä 1980 -luvulla.

Kuinka endogeenisen kasvun mallit rakennettiin? Paluu Adam Smithiin vaikutti ainoalta mahdolliselta tieltä ja se yhdistää Schumpeteria, Arrowia, Kaldoria ja Marshallia. Solowin vuoden 1956 tasapainoisen kasvun mallissa yhdistyy neljä perustavaa ajatusta: työnjako on vaurauden sisäsyntyinen lähde (Smith), innovaatio on kasvun moottori (Schumpeter), innovaatio syntyy oppimisen prosessista learning by doing (Arrow), tekninen kehitys on investointien ajassa luomien ulkoisvaikutusten (Marshall) ja kasautumisen (Kaldor) funktio. Nämä teoriat yhdistyvät Solowin mallissa säilyttäen samalla oletuksen markkinoiden itsesäätelykyvystä... vaikka valtiollisen intervention myönnetäänkin olevan toivottavaa, jotta taattaisiin tuotannolle välttämättömät infrastruktuurit, intellektuaalisen omaisuuden suoja ja yhtälailla inhimillisen pääoman asianmukainen kehittyminen, mutta osaltaan myös tutkimus ja kehitystoiminta (R & D).

Sisäsyntyisen kasvun mallit, joita on kehitetty Romerin vuonna 1986 esittelemästä ensimmäisestä mallista lähtien, yhdistävät siis ulkoisvaikutuksen, oppimisen ja inhimillisen pääoman käsitteet voidakseen käsittää sisäsyntyisen teknisen kehityksen mahdollisuuden. Toisin sanoen varallisuuden, kasvun mahdolliseksi tekeviä teknisen kehityksen lähteitä on etsittävä tuotannon sisältä, mutta pääoman ja työn - ja markkinoiden - ulkopuolelta. Nämä mallit hankkiutuvat kätevästi eroon tuottojen vähenemisen pakosta, jonka puhtaan ja täydellisen kilpailun oletus sekä tuotannontekijöiden rajatuottavuuteen perustuva tulonjaon teoria asettavat, ja nostavat esiin prosessin, jossa inhimillistä pääomaa tuotetaan inhimillisellä pääomalla. Mutta mitkä ovat inhimillisen pääoman teoreettiset perusteet? Onko niitä etsittävä elävän työn käsitteen puolelta? Todellisuudessa inhimillisen pääoman käsite, jos seurataan mainstreamia (ortodoksiaa), on vahvasti reduktiivinen: se on arvo, jonka tulevat resurssit aktualisoivat koulutukseen tehtävien alkuinvestointien tuloksena.

Yksi perustavista teoreettisista ongelmista koskee juuri inhimillisen pääoman käsitteen määrittelyä, joka löytyy tällä hetkellä kaikista kasvun malleista, mutta myös uusista palkkateorioista. Se on käytännön kategoria pikemmin kuin tieteellinen käsite. Itse asiassa inhimillinen pääoma merkitsee yleisesti jaettua tulkintaa yksilön suhteesta työhönsä ja siitä saatavaan korvaukseen, sitä mitä italialaisessa operaismossa kuvataan itsevalorisaatioksi. Inhimillisen pääoman käsite näyttää monimutkaistuvan ja rikastuvan, kun se yhdistetään wetwaren käsitteeseen, termiin, joka viittaa suoraan aivoihin. Wetware kokoaa yhteen ja kattaa inhimillisen pääoman, mutta myös hiljaisen tiedon, joka määrittää jokaisen ainutkertaisuuden.

Nelson ja Romer analysoivat vuoden 1977 artikkelissaan wetwaren keskeisyyttä ja muistuttavat valtiollisen intervention välttämättömyydestä, ei enää yritysten tutkimuksen ja kehittämisen rahoittamiseksi, vaan yliopistoissa muodostuvan wetwaren ja inhimillisen pääoman suoraksi rahoittamiseksi. Näyttää siis siltä, että koulutuksen aika, kommunikaation aika, semanttisten ja sosiaalisten verkostojen rakentamisen aika tunnustetaan implisiittisesti olennaisiksi varallisuuden tuottamisen ajoiksi, jotka ovat olennaisia nykyisessä arvon tuotannossa. Ekonomistit eivät enää kutsu valtiota apuun lisäkysynnän kollektiivisena kuluttajana, kuten keynesiläisessä teoriassa, vaan merkittävänä inhimilliseen pääomaan investoijana, biovaltana (ks. Multitudes nro. 1). Mutta voiko poliittinen taloustiede, ottaessaan huomioon wetwaren esiin nousemisen, säilyttää kuvitelman yksittäisestä toimijasta ja pitää kiinni kertakaikkisen tasapainon logiikasta, kun sen on pakko sisällyttää itseensä ainutkertaisuuksien moneus ja interaktioiden monimutkaisuus? Kuinka se voi säilyttää yksilölliseen tulon perustuvan jakoteorian? Kuinka se voi tuoda mukaan epävarmuuden ja mahdollisten kehitysteiden ennakoimattomuuden?