2007-09-14

Forget your sorrows and dance!

Eetu Viren

IV Ilo ja yhteinen

"No reason to get excited," the thief, he kindly spoke,
"There are many here among us who feel that life is but a joke.
But you and I, we've been through that, and this is not our fate,
So let us not talk falsely now, the hour is getting late."
- Bob Dylan, All along the Watchtower

Modernissa politiikassa valtion vallan oikeutuksena ja käytännöllisenä perustana toimi pelon avulla tapahtuva yksilöiden eristäminen toisistaan. Paikallisyhteisöt, killat, klaanit ja muut vastaavat esimodernit yhteisöllisyyden muodot oli tuhottava, jotta kansan uuden ykseyden rakentaminen tehtiin tarpeelliseksi. Yksilöiden oli alettava ajatella itseään itsenäisinä, mutta samalla yksinäisinä. Tässä mielessä yksilö ja valtio ovat saman kolikon kaksi puolta. Koska yksilö muuten oli yksin pahassa maailmassa, hänen täytyi hakea turvaa valtiosta ja kansallisesta identiteetistä. Valtion väkivaltakoneisto kirjoitti lakinsa alamaisten ruumiiseen ja pyrki riisumaan yksilöltä kaikki esiyksilölliset kyvyt, verkostot ja muistit, joiden avulla hän olisi kyennyt tekemään vastarintaa.

Fordismin kriisin jälkeisessä globaalin talouden tilanteessa valtio ei enää toimi yhteiskunnan ylle makaavaan asettuvana hirviönä tai koneistona, vaan osana laajempaa kontrollitekniikoiden kokonaisuutta, joille kaikille yhteistä on juuri pyrkimys eristää, yksilöidä, leikata ruumis irti yhteisen kudoksesta.

Porvarillinen ajattelu on kuitenkin onnistunut tekemään tästä väkivallan tuloksena synnytetystä ideaalista myös monien ihmisten oman "henkilökohtaisen ihanteen". Erityisesti taiteilijat ja intellektuellit haluavat olla "suuria yksilöitä" ja kuvitella ainutkertaisuutensa syntyvän irrallaan sosiaalisista verkostoista ja yhteistyöstä. Jälleen "minä" toimii turvapaikkana, johon porvari voi hädän hetkellä paeta.

Koska yksilön käsitteestä on tullut nimenomaan olennainen tapa kontrolloida työvoimaa ja yksilöllisyyden tuottaminen on astunut kontrolliyhteiskunnan ytimeen, ei siitä lähtevä politiikka kuitenkaan auta mitään. Taiteilijoiden ja tutkijoiden mielenosoitus, jonka tarkoituksena on nimenomaan asettaa yksilöt toisiaan vastaan sen perusteella, kenen sosiaaliturva on heikoin, vain vahvistaa yhteisiin kykyihin perustuvaan immateriaaliseen työhön kohdistuvaa kontrollia.

Kommunististisesta, kuten mistä tahansa ateistisesta tai materialistisesta näkökulmasta onkin selvää, että negatiivisuudesta ei synny mitään. Poliittista taistelua ei voida rakentaa pelkän vääryyden tai kärsimyksen ja sorron perustalle, koska kärsimys on eristämistä yksilöllisyyteen, mutta politiikan tarkoitus on vapauttaa yksilöllisyydestä ja mahdollistaa toiseksi-tuleminen, rakentaa yhteisen vyöhykkeitä. Ei ole mitään järkeä kilpailla siitä, kenellä on huonoimmat sosiaaliedut ja kuka on huonoimmassa asemassa, koska tämä "race to the bottom" synnyttää vain katkeruutta ja keskinäistä kilpailua, joka jakaa prekariaatin osiin.

Poliittisen vastarinnan tehtäväksi tulee uudenlaisen julkisen alueen rakentaminen, joka mahdollistaa yksityistetyn ja yksilöllistetyn ajattelun voiman palauttamisen yhteiseen käyttöön. Tässä prosessissa liikkeen itsensä täytyy kuitenkin olla "toinen yhteiskunta": sen täytyy rakentaa yhteisen aluetta, jaetun kollektiivisen voiman verkostoa heti alusta lähtien. Liike ei voi olla irrallinen päämäärästään.

Kuten Baruch Spinoza sanoo, ihmiset voi liittää yhteen vain se, mikä heissä on positiivista. Toisin sanoen ilon affekti, joka lisää heidän ruumiittensa kykyä toimia ja liittyä yhteen toisten ruumiiden kanssa. Kurjuuteen ja surkeuteen vetoaminen ainoastaan eristää ihmisiä, rakentaa vastakkainasetteluja heidän välilleen ja tuottaa katkeruutta eri ihmisryhmien välille. Se vähentää ihmisten omaa kykyä toimia ja tekee heidät riippuvaiseksi ulkoisen vallan antamista almuista. Heikko ja yksinäinen tarvitsee pappia ja poliisia avukseen, mutta yhdessä ihmiset ovat voimakkaita ja kykenevät rakentamaan uutta.

Totta kai vastarinnan lähtökohtana on kokemus siitä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa on sietämätöntä. On kuitenkin kyettävä analysoimaan, mitkä voimat tämän sietämättömyyden kokemuksen tuottavat. Sietämätöntä on se, että meidät leikataan irti yhteisestä ja eristetään yksilöiksi. Sietämättömiä ovat vaatimukset saada aikaan yksin jotain sellaista, joka on mahdollista vain yhdessä, koska ajattelu ja "innovointi" ovat kollektiivisia tai "esiyksilöllisiä", eivät yksilöllisiä kykyjä.

Eristettyjen yksilöiden omaa elämäntilannettaan koskevat kokemukset on kyettävä yhdistämään. On päästävä käsiksi siihen, mikä niissä on jaettua: siis kokemukseen siitä, miten yhteisen virtuaalinen taso leikataan irti ainutkertaisesta ja eristetään yksilöiksi. Siis miten toimijuutemme lamautetaan riisumalla pois kyky muuttaa maailmaa yhdessä toisten kanssa. Kun kapitalismin on kyettävä haltuunottamaan tämä yhteisiin, virtuaalisiin kykyihin perustuva tuotanto, se voi tehdä sen vain tekemällä elämästä sietämätöntä, siis eristettyä, yksinäistä ja alituisen riittämättömyyden tunteen vaivaamaa. Ja sietämätöntä tämä kontrolli on siksi, että se hajottaa yhteistä voimaamme luoda jotain uutta ja rajoittamatonta.

Poliittisen vastarinnan täytyy kyetä luomaan käsitteitä tai "sloganeita", jotka rakentavat yhteyksiä kokemusten välille ja pääsevät käsiksi virtuaaliseen yhteisen tasoon. Sana, käsite, iskulause, joka tuottaa konfliktin, koska se avaa uudenlaisen tavan hahmottaa maailmaa. Esimerkiksi perustulo on tällainen käsite, koska se kyseenalaistaa palkkatyön mallin, tavan liittää tulon saaminen pääoman komennossa tehtävään työsuoritteeseen. Se politisoi ihmisiä, jotka ovat siihen asti olleet kykenemättömiä tuottamaan yhteisiä konflikteja, koska heillä ei ole ollut sanoja kokemustensa jakamiseen.

Koska käsitteet ovat poliittisia ja käytännöllisiä, ne eivät voi aloittaa loputonta negatiivista liikettä, vaan niiden täytyy rakentua hetkellisesti tai tilannekohtaisesti löydetylle yhteiselle ja eron positiivisuudelle, tietyn eron ja konfliktin muodostamiselle: "meidän yhteinen kokemus" niitä vastaan jotka yrittävät kiistää sen, viedä sen meiltä, pakottaa meitä johonkin.

Nämä käsitteet ja sloganit ovat siis aina keskeneräisiä, osittaisia, mutta ne toimivat avaamalla uusia tapoja hahmottaa ympäristöä ja uusia suhteita toisiin. Ne mahdollistavat hetkellisten liittoumien solmimisen ja uusien poliittisten projektien kehittämisen. Tässä mielessä käsitteiden luominen on erottamatonta toiminnasta, koska ilo eli toimintakyvyn lisääntyminen ja käsitteet kietoutuvat välittömästi yhteen ja edellyttävät toisiaan. Käsite lähtee ainutkertaisesta kokemuksesta ja kiinnittää sen virtuaaliseen tai "esiyksilölliseen", eli siihen, mikä yhdistää meitä. Näin se tuottaa iloa, lisää kykyämme toimia. Toisaalta käsitteiden luominen on mahdollista vain yhdessä, yhteisen ajattelun avulla ja yhteisen toiminnan myötä.

Kun elämä on tuotantoa ja "henkilökohtainen poliittista", kun kapina merkitsee pikemminkin pakoa valtiolliselta julkisen alueelta kuin asettumista kamppailuun sitä vastaan, ei politiikka voi perustua päätökseen (Schmitt) tai tahtoon (Lenin). Ei ole mitään ulkopuolta, mistä käsin ihmisten jokapäiväiselle kanssakäymiselle ulkoinen organisaatio voisi tehdä "tahtoon" perustuvia päätöksiä. Organisaatiosta tulee suoraan hyvän elämän luomisen paikka: poliittinen organisoituminen tarkoittaa oman elämän mahdollisuuksien parantamista liittymällä yhteen toisten kanssa ja näiden ilon vyöhykkeiden puolustamista pääoman ja valtion hyökkäyksiä vastaan.

Politiikan kysymykseksi asettuu kysymys hyvästä elämästä, ilosta tai elämän intensiteetistä. Ja eron eroamisesta, erojen tuottamisesta aina ja kaikkialla: yksilön eroamisesta itsestään, jotta voisimme vapautua yksilöstä josta on tullut pelkästään ihmisten kontrolloimisen muoto. Ero, jokaisen elämän hetken ja teon ainutkertaisuus, jokaisen kohtaamisen ainutkertaisuus, on riemun ja ylpeyden aihe eikä siinä ole mitään negatiivista. Vastarinta merkitsee mahdollisuutta tehdä yhdessä jotain muuta kuin mitä on aina pakotettu tekemään, jotain ainutkertaista, jotain joka antaa mahdollisuuden vaihteluun ja liikkumiseen, mahdollisuuden päästä irti niistä urista, joille elämäämme yritetään kahlita.

V The Final Countdown

And if we live, we live to tread on kings...
-Shakespeare, Henry IV

Marxilainen ajattelu on aina korostanut, että luokkataistelun lähtökohta on yksinkertaisesti siinä, että pääoma tarvitsee työläisiä enemmän kuin työläiset tarvitsevat pääomaa. Taistelevalla luokalla on siis jokin voima, jonka avulla se voi pakottaa ulkoisen vallan suostumaan vaatimuksiinsa. Yhteiskunnallisen tuotannon ja prekaarin työn yhteydessä tämä suhde on muuttunut olennaisella tavalla, mutta se tulee esiin entistä selkeämmin.

Ennen kevään 2006 EuroMayDaytä julkaistun Perustulo.Nyt -lehden pääkirjoituksessa kirjoitimme:

Prekariaatin ei tarvitse kiristellä hampaita tai ryhtyä luokkataistelun kerjäläismunkeiksi, sillä sen rikkaus on mittaamaton. Se elää ja tuottaa jo pikemminkin pääomasta huolimatta kuin sen ansiosta. Prekariaattia riistetään, koska sillä on mitä riistää. Jotain, mitä osakkeenomistajien ja globaalin kilpailun paineessa toimiva pääoma tarvitsee kipeästi. Prekariaatin voima on juuri sen halussa vapautua palkkatyöstä, elää täysipainoista elämää ja saada välillä vähän vaihtelua työpaikkojen yksitoikkoisuuteen.

Prekariaatti kykenee myös itse kehittämään ja ylläpitämään niitä tuottavia kykyjä, joita kapitalistit tarvitsevat. Se kouluttaa itsensä, opettelee kielet lomillaan ja tekee työtä omilla kannettavillaan ja omilla siivousvälineillään. Niin mainostoimistoissa kuin puhelinmyyntifirmoissa työläiset tekevät itsenäistä tiimityötä, välittävät toisilleen kaiken tarvitsemansa tiedon ja jopa laativat keskenään omat työvuorolistansa. Pomojen ja osakkeenomistajien täytyy ponnistella tehdäkseen itsensä edes jotenkin tarpeelliseksi. Työttömät vippaavat hätätilanteissa toisiltaan, alipalkatut keikkatyöläiset vievät ilta- ja yövuorojen ajaksi lapsensa sukulaisten tai ystävien hoitoon. Laittomat siirtolaiset elävät vähän laillisempien tuttujensa jo valmiiksi liian ahtaissa huoneissa ja elättävät itsensä kaupustelemalla kopioita Louis Vuittonin laukuista. Ellei prekariaatti kykenisi elämään ja tuottamaan ilman pääomaa ja palkkatyötä, ei nykyinen elämän pätkittäminen olisi mahdollista.

Kuten jo aiemmin todettiin, "työnvälityksen" rooli on muuttunut työn ja tehtävien välittämisestä ja jakamisesta markkinakelpoisen työvoimasubjektin luomiseksi ja ohjaamiseksi. Lisäksi yleensä työtä ei juuri ole tarjolla, ainakaan sellaista, mistä maksettaisiin palkkaa. Työnhakijasta tehdään itsenäinen yrittäjä, jonka pitäisi omien suhteidensa avulla järjestää itselleen työtä tai vähintään toimeentulo, siis itse muuntaa oma ympäristönsä työympäristöksi ja omat suhteensa työsuhteiksi. Kaiken tämän jälkeen ei olekaan ihme, jos ihmiset alkavat kokea palkkatyömallin tarpeettomaksi. Työstä tulee "arvo", johon täytyy erikseen uskoa, koska sen asema yhteiskunnallisen työn kokonaisuudessa kyseenalaistuu. Kapitalisteja ja pomoja ei tarvita enää mihinkään. Koska tuotantovälineet ovat jo prekariaatin hallussa, ei niitä enää tarvitse ottaa haltuun tai kollektivisoida miltään tuonpuoliselta taholta. Niitä on ainoastaan puolustettava loismaisen pääoman haltuunottopyrkimyksiä vastaan.

Tämän vuoksi poliittiselle taistelulle ei ole olennaista niinkään vaikuttaa ulkoiseen valtaan, vaan liikkeen sisälle, niihin poliittisiin subjektiivisuuksiin, jotka sen sisällä ovat muodostumassa. Mikään yksittäinen poliittinen tapahtuma ei tietenkään kerralla pakota valtiovaltaa antamaan perustuloa tai lisää opintorahaa, vaan sen pitkäkestoisin merkitys on siinä, miten se on vaikuttanut paikalla olleisiin ja tapahtumaa median kautta seuranneisiin ja miten se tulee heidän kommunikoimansa kokemuksen kautta vaikuttamaan ihmisten tapaan hahmottaa asemaansa yhteiskunnassa, kykyään järjestäytyä kollektiivisesti ja taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Toimittajien moralistisesta suhtautumisesta huolimatta EuroMayDayn tai Porthanian valtauksen synnyttämä ilo on levinnyt netin, television ja lehtijuttujen kautta myös muihin kaupunkeihin ja herättänyt aivan uudenlaista kiinnostusta omaehtoisen vastarinnan organisointiin.

Tapahtuma on onnistunut silloin, kun se muuttaa ratkaisevalla tavalla läsnäolleiden kokemusta omasta kyvystään tuottaa autonomisesti vapaita tiloja elämälleen ja puolustaa niitä yhdessä tovereiden kanssa. Se on syventänyt ystävyyttämme ja toveruuttamme kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme rakentaneet taistelua. Yhteinen poliittisen voiman ja ilon kokemus on todennäköisesti kuitenkin muuttanut kaikkia näitä suhteita tavoilla, jotka antavat meille voimaa puolustaa niitä jatkossa myös osana laajempia verkostoja. Ne antavat mahdollisuuden toiseksi tulemiseen, arjesta poikkeavien toimintatapojen kokeilemiseen, uudenlaisen elämän luomiseen, vaihteluun ja liikkumiseen, jotka tuottavat iloa ja laajentavat näkökulmiamme sen maailman suhteen, jossa elämme.

Mikään yksittäinen tapahtuma kuten vaikkapa EuroMayday 2006 tai Porthanian valtaus joulukuussa 2006 ei tietenkään säikäytä porvareita heti kuoliaaksi, mutta ne ovat toivottavasti tuottaneet sellaisen muutoksen ihmisten tavassa hahmottaa kykyjään toimia, että vallanpitäjien olisi syytä alkaa varautua yhä laajeneviin taisteluihin. Ne olivat tapahtumia, joiden jälkeen me emme enää koskaan ole samoja kuin ennen. Ne tietenkin olivat vasta alkua, mutta tämän alun tuottama riemun ja vapauden tunne on jättänyt sellaisen muistijäljen, jonka ansiosta osaamme jatkossakin luottaa voimaamme elää ja puolustaa elämäämme, jonka logiikka on pääoman arvonlisäyksen kannalta käsittämätön. Samalla ne herättävät erityistä pahennusta porvarien keskuudessa, koska ne unohtavat valtapolitiikan määrittämän kurjuuden retoriikan ja häpeilemättä korostavat omaa voimaansa ja omaa iloaan. Esimerkiksi Porthanian valtausta koskeneessa keskustelussa juuri häpeilemätön bilettely herätti silmitöntä raivoa (1).

Ne ovat luoneet ensimmäisen siemenen prekaarin vastarinnan traditiolle, antaneet meille siivet, joiden avulla syöksyä vastatuuleen riistäjien historian kanssa. Tietenkään tämä traditio ei ole valmis, se ei puhu valmistelevien toimikuntien puhtaaksi kirjoittamin ympäripyörein korulausein; se takeltelee, änkyttää, puhkeaa mielettömään huutoon tai häikäilemättömään nauruun. Se ei ole jälleen yksi elämäänsä kyllästynyt, sammaloituneihin puihin törmäilevä pöllö, joka toteaa vain sen, mikä on jo kaikille selvää, vaan pikemminkin Walter Benjaminin teeseistä tuttu barbaarinen kostonenkeli, joka ei raivoltaan näe eteensä...

*

Paavit ja tsaarit, Vanhanen ja Cronberg, Hesarin toimittajat ja FPS:n vartijat ovat jälleen solmineet Pyhän allianssin varjellakseen ikuisia taivaallisia arvoja: työ, talouskasvu, yksilön ja omaisuuden suoja... Mutta öisillä makasiineilla ja Porthaniassa kaikuneen tanssibiitin keskeltä voi kuulla etäisesti tutun kirskahduksen: aave, joka ei kunnioita mitään maailmalliselle toiminnalle ulkoisia, elämää kahlitsevia lakeja, on jälleen lähdössä liikkeelle...

We're leaving ground
Will things ever be the same again?

It's the final countdown...



Viite:
(1) ks. lakkoblogissa Porthanian bileistä käyty keskustelu, http://lakko.wordpress.com/2006/12/07/bileet-vallatussa-porthaniassa/#comments

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.