2007-09-14

Forget your sorrows and dance!

Eetu Viren

III Madrigal Triste

Porvarille on tyypillistä pyrkiä alistamaan toisia kokemansa erityisen vääryyden perusteella. Porvari korostaa aina kärsimystä, jonka hän on käynyt läpi, koska tämän kiirastulen ansiosta hän on karaistunut sillä tavoin, että on muita kyvykkäämpi ottamaan yleisen ja kaikkien etua edustavan näkökulman. Hegelin ja klassisen saksalaisen filosofian käsitys sivistyksestä, Bildungista, tuo tämän rakenteen oivallisesti esiin: henki tulee ulos itsestään, kieltää itsensä, läpäisee negatiivisuuden ja palaa itseensä näkökulmaansa laajentaneena, universaalin perspektiivin omaksuneena.

Juuri esteettisten arvojen pyyteettömyys ja taidekokemuksen sisäinen, itseisarvoinen luonne olivat keskeisiä tekijöitä porvariston ideologisessa kamppailussa aatelistoa vastaan. Porvariston näkökulmasta aateli ei arvostanut taidetta aidosti. Aatelisto kävi oopperassa tai teatterissa vain seurustelun ja juonittelun, ei taiteen itsensä vuoksi. Sen sijaan porvarilliselle taidekäyttäytymiselle on aina ollut ominaista hiljaisuus ja nöyryys, teoksen sisällön ja itseä kehittävän opetuksen mietiskely.

Porvarillisesta näkökulmasta taiteilijan työ on itsen ilmaisemista ja taiteen kuluttaminen itsen kehittämistä. Taide liittyy siis aina kiinteästi minään tai itseen, porvarillisen ajattelun keskeisiin turvapaikkoihin. 1800-luvun aikana, kun yhteiskunnallinen muutos nopeutui suunnattomasti teollistumisen, kaupungistumisen ja markkinoistumisen myötä, tuli minästä turvapaikka, jonka ajateltiin pysyvän muuttumattomana kaiken muutoksen keskellä. Georg Simmelin kuvaukset suurkaupunkilaisesta mielenlaadusta ja yksilöllisyyden merkityksen kasvamisesta suurkaupunkielämässä ovat erinomaisia osoituksia tästä porvarillisesta ideologiasta. Porvarillinen kaupungilla kuljeskelija voi aina paeta itseensä, kun jatkuva erilaisten ihmisten ja erilaisten arvojen läsnäolo alkaa uhata liikaa hänen integriteettiään.

Taiteen menetettyä aristokraattiset mesenaattinsa ja jouduttua markkinoiden armoille sen erityisyys alkoi perustua "itsen ilmaisemiseen". Taiteen ilmaisema ainutlaatuisuus on porvarillisessa ajattelussa aina taiteilijan persoonallisuuden ainutkertaisuutta. Tämä persoonallinen on jotain ikuista ja muuttumatonta, sillä on ikuinen arvo markkinoiden jatkuvasti muuttuvien arvojen vastakohtana.

Minän muuttumattomuutta ja sen erityistä, markkinoiden homogeenisistä vaihtoarvoista poikkeavaa arvoa voidaan aina suojella tietyn negatiivisen logiikan avulla. Jos minälle ei suoda absoluuttista arvoa, se ymmärretään väärin. Sen katsotaan siis joutuvan erityisen, henkilökohtaisen vääryyden kohteeksi. Juuri taiteilijan omanarvontunnon rakentamisellehan on ollut keskeistä vääryyden kohteeksi joutuvan, kaltoinkohdellun, "väärinymmärretyn" ja kärsivän taiteilijan myytti. Ajatelkaa ketä tahansa suurista modernin taiteen sankareista: Rimbaud, Saarikoski, Artaud jne. Baudelairella, jota usein pidetään ensimmäisenä modernina (eli porvariston aikakauden) taiteilijana, oli vielä ironista herkkyyttä omalle kärsijäkuninkuudelleen. Runossa "Madrigal Triste" (Surullinen madrigaali) Baudelaire kuvaa runoilijan kärsimyskilpailun, eräänlaisen race to the bottomin, jopa liioitellun selkeästi. Samalla se on eräs modernin kirjallisuuden hillittömimmistä teksteistä:

Mais tant, ma chère, que tes rêves
N'auront pas reflété l'Enfer,
Et qu'en un cauchemar sans trêves,
Songeant de poisons et de glaives,
Eprise de poudre et de fer,

N'ouvrant à chacun qu'avec crainte,
Déchiffrant le malheur partout,
Te convulsant quand l'heure tinte,
Tu n'auras pas senti l'étreinte
De l'irrésistible Dégoût,


Tu ne pourras, esclave reine
Qui ne m'aimes qu'avec effroi,
Dans l'horreur de la nuit malsaine,
Me dire, l'âme de cris pleine :
"Je suis ton égale, Ô mon Roi!"

[Niin kauan, rakkaani, kuin helvetti
ei ole heijastunut uniisi,
ja niin kauan kuin et ole loputtomassa painajaisunessa
uneksinut myrkyistä ja miekoista
ruudin ja teräksen lumoamana

ja vapissut kohdatessasi kenet tahansa,
nähnyt kurjuutta kaikkialla,
kouristellut kun kello lyö
et ole kokenut väistämättömän
kuvotuksen syleilyä,

etkä voi, orjakuningattareni,
joka rakastat minua vain kammoten,
sairaalloisen yön kauhuissa,
sanoa sielu kirkuen,
"Olen vertaisesi, kuninkaani!"]

TATUSOTU-mielenosoituksen konsepti muistuttaa Baudelairesta:

"Mielenosoituksen yleisilmeestä toivotaan tummanpuhuvaa (esim. musta vaatetus). Iskevät ja informatiiviset plakaatit sekä banderollit ovat erittäin tervetulleita. Hengenviljelijöiden katovuodet on saatava loppumaan!

Voit myös halutessasi laittaa selkääsi valkoiselle A4-arkille printattuna tai isoilla kirjaimilla kirjoitettuna oman ammattisi (kuvataiteilija, näyttelijä, säveltäjä, kirjailija, tutkija, toimittaja tms.). Kun seisomme eduskuntatalon rappusilla selät Mannerheimintielle käännettyinä, käy selväksi, kuinka monia eri ammattiryhmiä nämä kysymykset koskettavat."

Sen lisäksi, että kutsuviestissä käytetään ilmeisesti dekadenssirunoutta parodioivia ilmauksia ("hengenviljelijöiden katovuodet"), se heijastaa porvarillista taiteilijakuvastoa juuri ankeilunsa ja vääryyteen vetoamisensa kautta. Työlleen omistautuneen ja sen vuoksi kärsivän taiteilijaneron etiikasta, joka on vahvassa yhteydessä porvarilliseen etiikkaan, estetiikkaan ja maailmankuvaan, on nykyisin tullut kapitalistinen työnetiikka. Jokaisen työntekijän pitäisi antaa työlle kaikkensa, omistautua taiteilijan tavoin työlleen ja olla valmis kärsimään sen vuoksi. Kireys ja puutteessa oleminen, kiire ja stressi ovat tässä etiikassa merkkejä menestyksestä. Jos kalenterisi ei ole täynnä, et ole mitään. Kiirettä on pakko valitella, vaikka ei olisikaan kiire, koska vain ahdistus takaa, että "olet jotain". Myös taiteilijat ja muut "hengenviljelijät" kasaavat kaltoin kohdelluksi tulemisen kokemuksia ja koettavat todistaa olevansa aidompia ihmisiä kärsimyksen ansiosta. Valituksesta syntyy eräänlainen "kärsimys-cv", joita vertailemalla ratkaistaan kenellä on oikeus alistaa muita eniten.

Susan Buck-Morss on analysoinut porvarillisen yksilösubjektin rakennetta kärsimyksen tuoman oikeutuksen kautta. Hänen mukaansa Kantin estetiikassa tulee esiin porvarillisen miehen subjektiivisuuden rakentuminen eräänlaisen soturin etiikan kautta: porvarillinen mies on karaissut itsensä sodan äärettömässä kärsimyksessä ja osoittanut siten kykenevänsä vastustamaan kaikkea, mikä uhkaa hänen autonomiaansa. Kantin kuvailema ylevän kokemus heijastaa juuri tätä käsitystä: ylevä on jotain, mikä ylittää subjektin käsityskyvyn ja tuottaa hänelle tuskaa, mutta lopputuloksena on eräänlainen karaistuminen. Estetiikan kautta Kant perusteleekin sen, miten subjektin eri kognitiiviset kyvyt asettuvat saman ykseyden alaiseksi. Vain esteettisen karaistumisen kautta subjektin ykseyden takaaminen tulee mahdolliseksi.

Negatiivisen läpäissyt karaistuminen tekee mahdolliseksi absoluuttisen tiedon, asiantuntemuksen saavuttamisen. Koska porvarillinen mies on käynyt läpi sodan ja rakennustyömaiden helvetin, hän voi puhua kaikkien muiden puolesta siitä, mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä. Hän myös tietää, kuka yhteiskunnassa on kaikkein heikko-osaisin eli kenelle täytyy humanitäärisistä syistä kohdistaa jonkinlaista täsmäapua. Jos politiikkaa lähdetään lähestymään negatiivisuuden ja vääryyden kautta, ajaudutaan aina totaaliseen tietoon ja asiantuntemukseen perustuvaan politiikkaan. Jos oikeus kapinoida on vain sillä, jolla menee kaikkein huonoiten, täytyy olla jokin näkökulma, josta tämä objektiivinen huono-osaisuus voidaan määrittää. Jos politiikan ajatellaan lähtevän liikkeelle sorrosta ja kurjuudesta, kyse on aina totaliteetin, totaalisen sorron ajattelusta. Tällöin uskotaan, että kapina lähtee sieltä, missä tyytymättömyys, voimattomuus, köyhyys on suurinta. Kaikkia muita kritisoidaan itsekkyydestä ja kokonaisnäkökulman puutteesta: intialaiset ja srilankalaiset ovat vielä köyhempiä kuin te, ette te voi tehdä mitään. Ennen kuin voi tehdä mitään täytyy olla täydellinen tietoisuus "systeemin" kokonaisuudesta. Täytyy siis olla universaalia asiantuntemusta, joka ylittää kaikki erityiset kokemukset. Yleensä tämä asiantuntemus päätyy puhumaan sorrettujen puolesta ja haluaa hoitaa vapautuksen heidän sijastaan, jotta ei tarvittaisi mitään todellista konfliktia, joka voisi uhata sen omaa asemaa.

Totaliteetin ajattelijat ovat akateemikkoja, ikuisen totuuden tai loputtoman totuuden etsinnän tavoittelijoita, jotka pidättäytyvät aina toimimasta (he ovat siis viisauden rakastajia eli filosofeja sanan klassisessa antiikin mielessä, joutavia sunnuntaidebatteja käyviä vapaita miehiä). Heidän käsityksessään politiikka on loputtoman negatiivisten erojen liikkeen reflektiota (tai sen pitäisi perustua sille), mutta itse asiassa juuri tällä tavoin he kieltävät minkään todellisen konfliktin olemassaolon. Toisin sanoen kyse on siis porvarillisten kaunosielujen politiikasta.

Tässä mielessä totaalista sortoa julistava anarkisti, reformistinen poliitikko ja sunnuntaidebatteja käyvä klassinen intellektuelli kuuluvat samaan luokkaan siinä, että he kaikki väittävät "että juttu on vähän monimutkaisempi". He haluavat kiistää eron, konfliktin ja kokemuksen ainutkertaisuuden. He tunnustavat kyllä eron liberaalissa mielessä, kunhan se on sopivan pehmeä ja soviteltava, mutta ainoastaan negatiivisena ja ei-konstituoivana. "Suurin vaara on langeta kaunosielun esityksiin: ei ole mitään muuta kuin eroja, yhteensoviteltavia ja yhdistettävissä olevia, kaukana verisistä kamppailuista. Kaunosielu sanoo: olemme erilaisia, mutta emme vastakkaisia... Ja ongelman käsite, jonka pian näemme olevan yhteydessä eron käsitteeseen, näyttää myös ruokkivan kaunosieluisuutta: vain ongelmilla ja kysymyksillä on väliä... Uskon kuitenkin, että kun ongelmat saavuttavat oman positiivisuuden asteensa, ja kun erosta tulee vastaavan affirmaation kohde, niistä pääsee irti aggression ja valinnan voima, joka tuhoaa kaunosielun, horjuttaa hänen identiteettiään ja hajottaa hänen hyvän tahtonsa." (Gilles Deleuze, Différence et répétition, s. 2-3)

Tässä käsityksessä ero on surkea asia, se merkitsee eristymistä ja sorron kohteeksi joutumista, hegemonisesta valta-asemasta ulossuljetuksi tulemista. Hegemonisessa asemassa oleva porvarillinen mies ei eroa mistään, ei itsestään eikä muista vaan ainoastaan lillii omassa itseriittoisuudessaan. Sukupuoleen tai etnisyyteen perustetut erot taas ovat pelkästään sorron merkkejä ja ne on kumottava tulemalla vallanpitäjien kaltaisiksi. Vallassa oleminen on siis vallan omaamista tai omistamista ja vallassa oleva pysyy aina samana. Alistetut taas ovat puhtaasti, negatiivisesti erilaisia, mutta heidän erilaisuudellaan ei ole mitään positiivista sisältöä. He muodostavat korkeintaan oman, reaktiivisesti määritetyn identiteettinsä, joka voi eksoottisena Toisena kamppailla Saman valtaa vastaan.

Moderni kansallisvaltioon ja porvarilliseen yhteiskuntaan kiinnittyvä poliittinen ajattelu lähteekin liikkeelle autonomisesta yksilöklöntistä. Ero määrittyy yksilön erona toisiin yksilöihin ja siis luonteeltaan negatiivisena: tyhjässä tilassa kilpaa juoksevien autonomisten yksilöiden autonomia rajoittaa toisten autonomiaa. Tästä negatiivisessa suhteessa toisiinsa olevien yksilöiden kokoelmasta syntyy yhteiskunta, jonka koossapysymisen ja koossapitämisen ehtoja niin moderni poliittinen filosofia, taloustiede kuin myöhemmin sosiologia pyrkivät etsimään. Valtio puolestaan on yksilömassan päälle makaamaan asettuva ja sen ristiriidat joko väkisin (Hobbesilla ja liberalistisessa yövartijavaltion traditiossa) tai eräänlaisen sovituksen ja sosiaalipoliittisen huolenpidon avulla (Hegelistä lähtevässä valtioajattelun perinteessä) ratkaiseva tuonpuoleinen koneisto.

Moderni politiikka määrittyy siis näkökulmasta riippuen kahdella eri tavalla. Joko yksilöiden keskinäisenä kilpailuna siitä kenellä on suurin oikeus valittaa ja vaatia valtiolta jotain lisää, tai yksilön epätoivoisena taisteluna valtiota ja yhteiskuntaa vastaan. Eron tuottaminen tai muutos käsitetään negatiivisen logiikan kautta: yksilö kumoaa olemassaolevan maailman, koska siinä on jotain, mihin hän ei ole tyytyväinen. Jos kyse on liberaalista hyväntekeväisyydestä tai sosiaalidemokraattisesta sopimuspolitiikasta, negatiivisuus kumotaan seuraavalla yhteiskunnallisen kehityksen tasolla valtion tuottamassa synteesissä. Jos taas kyse on anarkistis-romanttisesta politiikasta, jäädään jankuttamaan yhteiskunnan sortovaltaa "negatiivisen dialektiikan" loputtomaan paranoidiin liikkeeseen ja haaveilemaan kaikki yhteiskunnalliset suhteet ylittävästä Big Bangistä (Vallankumous, pyhän paluu, ei-esteettinen taide jne.). Joka tapauksessa koetusta vääryydestä tulee hyve, joka oikeuttaa yksilön vastarinnan. Viime kädessä yksilön vastarinnan oikeuttaminen edellyttää täydellistä tietoisuutta Ison Pahan Systeemin toiminnasta.

Porvarillisessa ajattelussa konflikti ja ero ovat siis jotakin puhtaasti negatiivista ja johtavat valtion oikeuttamiseen, vähintään vihollisena. Valtio toimii eräänlaisena kehyksenä, joka asettaa yksilöt yhteiskuntasopimuksen muotoon ja pitää sitä yllä. Tai kriittis-anarkistisesta näkökulmasta se on totaalinen kammottava sortokoneisto, jonka seiniin on jäätävä hakkaamaan päätä puhtaan negaation mielipuolisessa liikkeessä siihen asti, kunnes ihanneyhteiskunta jotenkin ihmeenomaisesti laskeutuu maan päälle ja kaikki ovat samaa mieltä sen ihanteellisuudesta. Samalla anarkistit ja muut kriittiset vasemmistointellektuellit kieltäytyvät näkemästä eroja ja vastarintaa kaikkialla ja joutuvat siksi kehittelemään monimutkaisia omahyväisiä teorioita "väärästä tietoisuudesta", joka selittää miksi siellä, mihin he yhteiskuntakritiikin asiantuntijoina ovat paikantaneet surkeuden ja kurjuuden äärimmäisen pisteen, ei synnykään vallankumousta. He suhtautuvat "sorrettuihin" yhtä pateettisen estetisoivasti ja romanttisesti kuin Baudelairen runon puhuja naiseensa:

Que m'importe que tu sois sage?
Sois belle! et sois triste! Les pleurs
Ajoutent un charme au visage,
Comme le fleuve au paysage;
L'orage rajeunit des fleurs.

Je t'aime surtout quand la joie
S'enfuit de ton front terrassé;
Quand ton coeur dans l'horreur se noie;
Quand sur ton présent se déploie
Le nuage affreux du passé

Je t'aime quand ton grand oeil verse
Une eau chaude comme le sang;
Quand, malgré ma main qui te berce,
Ton angoisse, trop lourde, perce
Comme un râle d'agonisant.

[...]

[Ei minua kiinnosta, oletko viisas?
Ole kaunis! Ja ole surullinen! Kyyneleet
lisäävät kasvojen sulokkuutta
kuten joki maiseman;
myrsky herättää kukat eloon.

Rakastan sinua ennen kaikkea kun ilo
pakenee rypistyneeltä otsaltasi,
kun sydämesi hukkuu kauhuun,
kun nykyhetkeäsi varjostaa
menneisyyden kammottava pilvi,

rakastan sinua kun suuri silmäsi vuodattaa
kyyneleen, joka on kuuma kuin veri
kun hyväilyistäni huolimatta
liian raskas ahdistuksesi tunkeutuu esiin
kuin kuolemansairaan huuto ]

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.