2007-09-14

Forget your sorrows and dance!

Eetu Viren

II Yksilö kontrollin muotona

Uudenlaiset työvoiman kontrolloimisen järjestelmät liittyvät pääoman kasautumisen uuteen muotoon, jota kutsutaan tietoyhteiskunnaksi. Siinä ihmisten aivoihin ja ruumiiseen saostuneesta tiedosta, kokemuksesta ja sosiaalisista suhteista tulee taloudellisen kasvun välitön lähde. Kun tuotannon ja muun elämän välinen ero häviää, tuotanto leviää rajatuista tiloista kuten tehtaista ja toimistoista kaikkialle sinne, minne ihmiset elävät ja liikkuvat, eli koko yhteiskunnan tilaan.

Samalla yritys menettää asemansa lisäarvon tuotannon etuoikeutettuna paikkana. Yrittäjästä tulee "poliittinen yrittäjä", joka ei enää käynnistä uutta tuotantoa investointien avulla, vaan pyrkii kaappaamaan yhteiskunnan tilassa, sen verkostoissa syntyvää diffuusia tietoa. Nykyaikaisessa taloustieteessä tämä ongelma tulee esiin yrityksen määritelmää koskevissa keskusteluissa. Perinteisesti yritys on määritelty hierarkkiseksi rakenteeksi, joka on markkinoiden ulkopuolella ja pyrkii minimoimaan transaktioiden kustannukset hyödykkeiden tuotannossa. Viimeaikainen keskustelu on kuitenkin korostanut niin sanottujen ulkoisvaikutusten (externalities) merkitystä: yrityksen kannalta on tärkeää pyrkiä markkinoiden sisäisten transaktiokustannusten lisäksi minimoimaan esimerkiksi työnjaosta johtuvat negatiiviset ulkoisvaikutukset, mutta ennen kaikkea sen täytyy kyetä maksimoimaan positiiviset ulkoisvaikutukset, eli hyödyntää yhteiskunnan tilassa esimerkiksi koulutuksen tai muiden infrastruktuurien ansiosta syntyvää kollektiivista rikkautta.

Kyse on uudenlaisesta vaiheesta kapitalistisen tuotantotavan organisoinnissa. Siinä toteutuu se, mitä Marx kutsuu "reaalisubsumptioksi": pääoma alkaa välittömästi organisoida työtä ja yhteiskunnallista elämää kapitalistisen tuotantotavan mukaiseksi, se investoi kaikkialle olemassaoloon, asettaa arvonlisäyksensä logiikan kaikkialle, kietoo sisäänsä koko yhteiskunnallisen tuotannon ja uusintamisen. Samalla taiteellinen ja älyllinen työ muuttuvat välittömästi riippuvaiseksi pääomasta, koska kaikki yhteiskunnassa elämiseen vaadittavat perustekijät on hankittava markkinoiden kautta eli ostettava rahalla, eikä rahan saamiseen ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin pääoman palveluksessa suoritettava työ, palkkatyö. Arvonlisäyksen logiikka hallitsee elämää. Elämisen edellytysten tekeminen riippuvaiseksi palkkatyöstä johtaa siihen, että yritykset voivat hyödyntää kaikkia työntekijän elämänsä aikana kehittämiä yleisiä kykyjä maksamatta niistä. Työntekijöiden on oltava aina valmiita panostamaan kaikkensa, myymään kaiken osaamisensa ja kaikki "vapaa-ajallaan" tekemät oivallukset yritykselle. Kaikista työntekijän sosiaalisista suhteista tulee resursseja, joita voidaan valjastaa yrityksen käyttöön.

Ei tietenkään ole sattumaa, että juuri tutkijat ja taiteilijat ovat joutuneet uusien kontrollijärjestelmien koekaniineiksi. Yritystenhän on kaapattava sisäänsä juuri "tietoa" ja "luovuutta", mitä ikinä ne yrityksen näkökulmasta sitten tarkoittavatkaan. Erityisen haasteen tälle kaappaustoiminnalle asettaa immateriaalisen työn autonominen luonne: se synnyttää arvoa vain autonomisesti, vapaassa yhteistyössä, jolle ei voida antaa valmiita päämääriä etukäteen. Jos yritys yrittää järjestää koko tuotantoprosessin etukäteen jättämättä tilaa ennakoimattomuudelle, mitään "innovatiivista" ei synny. Eikä ole mitään takeita siitä, että innovaatiot hyödyttävät nimenomaan yrityksiä tai syntyvät niiden sisällä, kuten erilaisten digitaaliteknologioiden kehitys osoittaa. Keskeiset keksinnöt esimerkiksi tietokoneiden kehityksessähän on tehty Kalifornian autotalleissa, yrityksistä riippumatta. Pikemminkin tuotanto tapahtuu nykyään missä tahansa muualla kuin yrityksissä.

Usein kaappaaminen on myös epäsuorempaa. Periaatteessa epäkaupallisten intressien ohjaama taide- tai kulttuuritoiminta lisää ympäristönsä kaupallista arvoa. Asuntojen arvo tietyllä alueella kasvaa, jos alueen imago tai "ambienssi" on tietyllä tavoin "boheemi". Monipuolinen ja omaehtoinen kulttuuri houkuttelee kaupunkeihin koulutettua työvoimaa ja turisteja.

Kustannusten minimointi tarkoittaa tietenkin sitä, että yritysten tai palkkatyösuhteen ulkopuolella tapahtuvasta tuotannosta ei makseta. Sen haltuunottaminen on myös huomattavasti epävarmempaa kuin palkkatyön. Siksi palkkatyön ulkopuolella ei nähdä elämää, eikä siellä pitäisi tapahtua mitään merkittävää. Palkkatyön tulee olla rahatulon ainoa muoto. Koska kaikki taiteellinen ja tieteellinen työ on arvoa luovaa, se on tehtävä palkkatyösuhteessa, toisin sanoen alistussuhteessa ja toisen palveluksessa. Niinpä nykyinen sosiaaliturva pyrkii tuotantovälineiden pakkoluovutukseen ja omien tuotantovälineiden vapaan käytön ja siis vapaan, siis vailla erityisiä päämääriä olevan yhteistyön kieltämiseen. Siksi on loogista, että viranomainen kontrolloi, ettei taiteilija tai tutkija tee työtä palkkatyösuhteen ulkopuolella. Koska vapauden tuotantovälineitä kehitetään ja niitä voidaan käyttää missä ja milloin tahansa, on ihmisten elämää valvottava ja kontrolloitava "aamusta iltaan ja illasta aamuun", kuten Michel Foucault sanoo.

Myös Gilles Deleuze kuvaa juuri näitä uusia jatkuvan, ihmisten aikaan kohdistuvan kontrollin muotoja kirjoituksessaan "Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntaan". Deleuzen mukaan uudet kontrollit perustuvat ihmisten elämän jatkuvaan "modulaatioon". Modulaatio puolestaan on käsite, jonka Deleuze esseessään "Neljä poeettista muotoilua jotka voisivat tiivistää kantilaisen filosofian" paikantaa kantilaisen subjektin rakenteeseen. Kantilla aika on subjektin sisäisyyden muoto, se muoto, jossa minä vaikuttaa itseensä. "Jos Minä määrittää olemassaolomme ajassa muuttuvan ja passiivisen minuuden olemassaoloksi, aika on se muotosuhde, jonka mukaan mieli vaikuttaa itseensä tai se tapa, jolla me vaikutamme sisäisesti itseemme." Aika jakaa sisäisyytemme kahtia, tekee suhteestamme itseemme jatkuvasti muuttuvan.

Kantilaisen subjektin rakenne kuvaa kiinnostavalla tavalla nykyaikaisen työelämän perushahmolle, eräänlaiselle monisählääjälle, huippuosaajalle tai joka paikan höylälle asetettuja vaatimuksia. Olennaista on jatkuva muutos, kyky jakautua erilaisiin tilanteisiin ja muodostaa joka tilanteessa erilaisia suhteita itseensä. "Luovuus" tarkoittaa nykypuheessa yleensä ennen kaikkea opportunistista kykyä sopeutua mihin tahansa. Samalla se edellyttää tietynlaista etiikkaa, kykyä vaikuttaa itseensä odotetulla tavalla, sitoutua yrityksen arvoihin ja tehdä jokaisesta projektista oman minuutensa kuva.

Samalla huippuosaajan on kuitenkin muodostettava elämästään ykseys, joka materialisoituu cv:n muodossa. Jatkuvasti muuttuva ja hajoileva elämä on tuotettava suhteessa itseen eräänlaisena "yksisuuntaisen lineaarisen kehityksen jatkuvuutena" (Deleuze, "Neljä poeettista muotoilua", s. 56). Viime kädessä tästä ykseydestä ja yksilön autonomian esittämisestä tulee ratkaiseva vaatimus, joka erottaa skitsofreenisen prekaarin luuserin ja elämästään kokonaistaideteoksen tekevän huippuosaajan. Elämäntilanteiden moneudessa hajoilevalle prekaarille vaatimus subjektin ykseydestä, yksilöllisestä autonomiasta ja cv:n jatkuvuudesta asettuu kantilaiseen tapaan fraktaaliseen aikaan jälkikäteen tuputettavana esteettis-moraalisena ideaalina. Porvarillinen subjekti ei voi tunnustaa omaa ailahtelevaisuuttaan, vaikka siitä onkin tullut hänen tuotantokykynsä perusta, vaan postuloi ykseytensä itselleen asetettuna vaatimuksena ja uskon kohteena.

Ei tietenkään ole myöskään sattumaa, että nimenomaan kantilaisen subjektin rakenne kykenee valaisemaan näitä uuden työelämän paradokseja. Kantin kuvaama subjekti on ihanne porvarillisen yksilön autonomiasta, jonka häilyvyys kuitenkin jatkuvasti nousee esiin. Esimerkiksi esteettisen arvostelman ja siihen liittyvän subjektikäsityksen yhteys porvarillisen julkisen tilan ideaaliin ja siihen liittyvään yksilön autonomiaan on moneen kertaan osoitettu. Nykyaikaisessa työelämässä, jossa olennaista on kyky toimia jatkuvasti muuttuvissa sosiaalisissa tilanteissa ja vastata ristiriitaisiin, jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin, tämän subjektin ykseyden ihanteen ristiriitaisuus nousee entistä voimakkaammin esiin. Kantilaisilla termeillä leikkien voidaankin muotoilla joukko uuden työn monisählääjän "antinomioita", jotka tuovat esiin näiden tilanteiden ja vaatimusten "skitsofreenisuuden": olisi oltava samanaikaisesti sekä kireä ja kilpailullinen että positiivinen ja sosiaalinen, sitoutuva ja opportunistinen, tunnollinen vanhempi ja täydellinen työnarkomaani, siveellinen aviopuoliso ja villi panomies, ja niin edelleen.

Tässä tilanteessa yksilöimisestä tulee keskeinen kontrollin muoto. Tuotannollisia vaatimuksia, joita voidaan täyttää vain yhteistyön avulla, sälytetään yksilöiden vastuulle. Palkkojen ja sosiaaliturvan yksilöllistäminen on keino kilpailuttaa työntekijöitä toisiaan vastaan, mikä helpottaa yhteistyössä syntyvän taloudellisen arvon ulosmittaamista. Ratkaisevaa on eristää yksilöt yhteisestä, pakottaa heidät kamppailemaan yksin rajattomien ja ristiriitaisten vaatimusten viidakossa. Yksilöllisyydestä tehdään pakko: autonomia ja "vastuun ottaminen itsestä" ovat moraalisia vaatimuksia, joita ihmisiin kohdistetaan. Rajattomien ja ristiriitaisten vaatimusten tilanteessa pakko valita "oma juttunsa" tuottaa kuitenkin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta, joka saa eristetyt yksilöt hakemaan turvaa työuskosta, valtiosta tai erityisistä reaktiivisista ryhmäidentiteeteistä, joita sitten kilpailutetaan toisiaan vastaan.

TATUSOTU-mielenosoituksen ongelma onkin juuri tässä: sen käyttämät argumentaatiotavat pelkästään uusintavat tätä eristämistä ja yksilöimistä kilpailuttamalla eri ryhmiä toisiaan vastaan. "Noikin saa enemmän kuin me" tai "meillä on vielä vaikeempaa kuin noilla" ovat ainoita argumentteja, joita mielenosoitus ja sen ympärillä pyörinyt keskusteluprosessi ovat nostaneet esiin. Mitään rakentavia poliittisia ehdotuksia, jotka voisivat luoda yhteisiä kaikuja vastaavissa tilanteissa olevien muiden ihmisten kanssa, ei ole kyetty tekemään. Keskustelu on jäänyt lähinnä marttyyrimaisen valituskilpailun tasolle.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.