Toisenlainen kertomus työstä

Tämä kirjoitus haluaisi käydä keskustelua politiikasta (naisten politiikasta, joka ei sulje miehiä ulos) työn pohjalta, tai itse asiassa sen ajatuksen pohjalta, että työ on keskeisin julkisen alue. Todellinen polis.

En pysähdy argumentoimaan tämän ajatuksen puolesta tai sitä vastaan, sillä Marisa Forcina on jo selkeästi osoittanut sen oikeaksi tässä samassa lehdessä [*] julkaistussa artikkelissaan. Niinpä aloitan kiinnittämällä huomiota työssä tapahtuneeseen muutokseen, joka täytyy ottaa huomioon todellisena suurena muutoksena: kun tänään puhumme naisten työstä, puhumme työstä yleensä, kaikkien - sekä miesten että naisten - työstä, ilman mitään lisäyksiä.

Tämä tarkoittaa, että naisten työtä menneisyydessä leimanneet satunnaisuus ja marginaalisuus ovat kadonneet. Suurin osa naisista on työmarkkinoilla. Heidän läsnäolonsa on pysyvä ja ilmeinen tosiasia, jonka perusteena ei enää ole vain lisätulojen hankkiminen perheelle.

Kielteisesti muotoillen olemme siis todistamassa (miehisen) tuotannon piirin ja (naisisen) uusintamisen piirin välisen vanhan eron voimakasta heikentymistä.

Yksi tämän heikentymisen luonteeltaan selkeästi laadullisista seurauksista on heti kiinnittänyt valveutuneimpien tutkijoiden huomion, nimittäin se, että subjektiivisuudesta ja suhteista, intohimoista ja affektiivisuudesta, jotka perinteisesti ovat liittyneet inhimillisen olemassaolon yksityiseen ja uusintamiseen liittyvään puoleen, on tämän päivän työelämässä tullut perustavia tuotannontekijöitä. [1]

Tälle on toki objektiivisia syitä: naisten suuri määrällinen läsnäolo työmarkkinoilla nykyaikana, teknologinen vallankumous ja lopuksi se tosiasia, että naiset ovat tulossa kaikille työelämän sektoreille ja varsinkin nopeasti kehittyville sektoreille, kuten yrityspalveluihin ja muihin palveluihin, joihin ei liity fyysisen voiman, vaan asiantuntemuksen (naiset ovat miehiä koulutetumpia) tai ihmissuhde- ja kanssakäymistaitojen käyttöä, siis osaamisen, joka uudessa informaation ja kommunikaation hallitsemassa tuotantotavassa on epäilemättä kullanarvoista.

Mutta ennen kaikkea näin on tapahtunut siitä täysin poliittisesta syystä, että viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana naiset ovat muodostaneet liikkeen, toisin sanoen he ovat tulleet tietoisiksi siitä, että naisena oleminen ei ole mitään vähemmän vaan avaa mahdollisuuksia omalle olemiselle.

Vasemmisto on vastannut feministisen liikkeen esittämään haasteeseen korostamalla naisten heikompaa asemaa ja ottamalla tavoitteekseen naisten ja miesten välisen tasa-arvon, mutta se ei ole pystynyt osallistumaan keskusteluun uusien haasteiden edellyttämällä tasolla. Tämän seurauksena naisliikkeestä on syntynyt haalistunut kuva. Viimeisimmässä kirjassaan [2] Alain Touraine tekee oikeutta tälle näkökulmalle, koska hän näkee naiset tasa-arvopolitiikan kohteiden sijaan aikamme politiikan aktiivisina ja ajattelevina subjekteina: "kollektiivisina toimijoina naiset luovat pelin panoksen ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa käydyn konfliktin kulttuurisen kentän [...] toisin sanoen he rakentavat itseään korjatessaan sitä, minkä globalisaatio, markkinavoimien heiteltäväksi joutuminen on hajottanut." Nähdäkseni Touraine katsoo asioita hieman liian lyhyestä perspektiivistä: tiedän, että kestää kauan ennen kuin naiset löytävät omat autonomiset kamppailun muotonsa työelämässä. Kuitenkin Touraine on oikeassa korostaessaan, että naisten näkökulma poliittiseen toimintaan on radikaalisti erilainen kuin vallitseva poliittinen paradigma.

Työ ja ero

Työn ja yritysten organisaation jäykkyyden naisille aiheuttamassa erityisessä kärsimyksessä on nykyisin pelissä ja liikkeellä enemmän kuin mitä taloudellisen riiston kategoria ilmaisee, vaikka riistoakin on toki vielä olemassa. Annan esimerkin: naiset ovat kirjaimellisesti hajalla kodin ulkopuolisen työn ja hoivatyön vaatiman ajan vuoksi. Sen vuoksi heidän on yhtäältä pakko pohtia ajan ja paikan tajuaan, elämää koskevia odotuksiaan, käsityksiään rahasta ja työstä; toisaalta se, että naiset tuovat hoivasuhteet työmarkkinoille tekee näkyväksi sen, mikä ylittää voiton ja tekee mahdolliseksi alkaa tavoitella muutosta työn organisoinnissa. Se asettaa myös kyseenalaiseksi miehiset kamppailujen ja organisoitumisen muodot. Kyse on itse asiassa hyvin eriytyneistä tarpeista, joita on vaikea ilmaista ammattiyhdistyksen kokouksessa, ja joita ei niiden moninaisuuden vuoksi voi koota yhteen kollektiivisissa sopimusneuvotteluissa. Tiedän, että on toki vaikeaa neuvotella työn organisaatiosta yrityksen sisällä, mutta tällä hetkellä voi ainakin kamppailla ja vaatia sellaista työkulttuuria, joka ei hämärrä eroja ja pitää niitä arvokkaina sinänsä: ne ovat yksittäisen naisen ja yksittäisen miehen vapautta ja merkki sivistyksestä.

Tässä kohden haluan täsmentää, että tuotannon piirin ja uusintamisen piirin välisen eron osittainen ylittäminen ei ole hävittänyt naisten erityistä sidettä elämään ja hoivatyöhön. Naiset opiskelevat intohimoisesti ja haluavat työskennellä, mutta kuitenkin samalla säilyttää yhteyden symboliseen ja inhimillisen olemassaolon uusintamisen käytäntöihin.

Kun ryhmältä nuoria naisia kysyttiin, pitävätkö he tärkeämpänä kodin ulkopuolista työskentelyä vai hoivatyötä, he kieltäytyivät antamasta etusijaa kummallekaan.

Tätä vastausta on usein pidetty esimerkkinä moniselitteisyydestä, mutta luulen, että se voidaan ja se täytyy myös lukea toisin: se on kaksinkertainen kyllä sekä työlle että äitiydelle, ja siis vahvistus toisenlaisesta tavasta ajatella työtä.

Tämän vuoksi väitän, että naisellisen leiman sisältävällä työllä on laajempi ja syvällisempi merkitys kuin miehet ajattelevat, tai täsmällisemmin sanottuna se on pohjimmiltaan työtä, jossa tuotanto ja uusintaminen liittyvät yhteen.

Ja tämän vuoksi seksuaalisuuden lisäksi myös työn alueella naisten poliittinen käytäntö on niin radikaalisti erilaista kuin miesten.

Se on politiikkaa, joka nojautuu elämänmuotoihin: ajatelkaamme 1960- ja 70-lukujen feminismiä, joka pyrki muuttamaan naisen ja miehen välistä suhdetta, suhdetta joka on elämänmuodoista kenties keskeisin. Ja saadakseen aikaan tämän muutoksen se käytti vipuna kertomuksia, joita naiset kertoivat myös kaikkein intiimeimmistä kokemuksistaan, kokemuksesta ja tiedosta, joilla ei ollut sijaa vallitsevissa tulkinnallisissa paradigmoissa.

Olen vakuuttunut siitä, että nykyään meille on kasaantunut työtä koskevia kokemuksia, jotka suurelta osin jäävät pimentoon, joita ei aiheen itsensä uutuuden ja historiallisten syiden vuoksi ole työstetty; aiemmin työväenkulttuuri ei kiinnittänyt huomiota naisten työhön kuin korkeintaan toissijaisena ja vähempiarvoisena kysymyksenä. Historioitsija ja työntutkija Cristina Borderias on ansiokkaasti yhtenä ensimmäisistä asettanut kyseenalaiseksi perinteiset naisten työtä koskevaan yksilölliseen ja kollektiiviseen kokemukseen liittyvät käsitteet ja onnistunut siinä mitä yksinkertaisimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla: kuuntelemalla työtä tekevien naisten kertomuksia [3].