2007-07-31

When the World is not Enough...
Megafonin Helsingin toimituksen poliittinen dokumentti talonvaltauksista ja kaupunkitilaa koskevista konflikteista

Megafoni-Helsinki

Sabotaasi ja yhteisö

Metropolin sosiaalisissa verkostoissa tapahtuvaa tuotantoa voidaan ottaa haltuun vain yhdellä keinolla: tekemällä metropolissa elämisestä rahan alaista. Raha taas on suhde, jonka kautta pääoma komentaa yhteiskuntaa. Ihmisiä pakotetaan kanavoimaan tuotantoaan palkkatyön eli pääoman komennossa tehtävän ja sen arvoa lisäävän työn sisään tekemällä kaikista kaupunkitilassa elämisen edellytyksistä vain markkinoiden kautta hankittavia. Ja markkinoilla tarvittavaa rahaa taas saa vain tekemällä palkkatyötä.

Tässä tilanteessa kaupunkitilan haltuunottamisesta, sen kollektiivisesta palauttamisesta yhteiseen käyttöön, tulee keskeinen yhteiskunnallisen lakon muoto. Metropolin tilassa syntyy uudenlaisia vallankumouksellisia subjektiivisuuksia, jotka pysäyttävät tuotannon kieltäytymällä maksamasta. Ne pysäyttävät ihmisten virtoja ja rahavirtoja metropolin tilassa kuten työläiset pysäyttivät koneita tehtaissa. Keskeiset liikenneväylät ovat yleisen älyn liukuhihnoja, suunnattoman kalliita koneita, jonka pysäyttäminen tuottaa pääomalle kaikkein suurimmat tappiot. Mannerheimintien ja Kampin keskuksen blokkaukset eivät ole tietenkään olleet sattumanvaraisesti valittuja protestimuotoja, vaikka todellisen vahingon aikaansaamiseksi niiden täytyy olla suurempia ja niitä tarvitaan enemmän.

Jos metropolien keskustojen tilat ovat kalleinta, mitä pääoma omistaa, on niiden kimppuun hyökkääminen myös tehokkain tapa heikentää pääoman yhteiskuntaan kohdistuvaa kontrollia.

Uusia taisteluita rakentavat subjektiivisuudet ovat kasvaneet kaupungissa. Ne koostuvat ihmisistä, joille oikeus ja kyky tuottaa kaupunkitilaa on kirjoitettu heidän ruumiisiinsa. Samalla tavoin kuin he eivät suostu maksamaan netistä lataamastaan musiikista, koska ovat kasvaneet mp3-soittimen napit korvissaan, he eivät suostu maksamaan kaupungissa elämisestä, koska ovat kasvaneet kaupungissa tuottaen kaupunkia ja sen elämänmuotojen rikkautta pelkästään "hengailemalla" siinä. He ovat inspiroineet muotia ja tehneet baareista ja kahviloista suosittuja käymällä niissä. He ovat tehneet biiseistä hittejä hehkuttamalla niitä kavereilleen. Heille urbaanisuus on yhtä "luonnollista" kuin ilma, jota he hengittävät, vaikkakin kapitalismin saastuttamana.

Tämän kesän valtausten kokemukset ovat heille luoneet uskoa omiin toiminnan mahdollisuuksiin, kykyyn rakentaa ja ylläpitää tiloja itse yhdessä toisten kanssa. Sekä kykyyn ja mahdollisuuteen saattaa yhteen erilaisia ihmisiä. Erityisesti Katajanokalla onnistuttiin hyvin poikkeuksellisella tavalla luomaan suhteita naapureihin ja jakamaan heidän kanssaan kaupunkitilan käyttöön liittyviä kokemuksia.

Tämä ihmisten välisten suhteiden monimuotoisuushan on myös metropolin tuotannollisen merkityksen perusta. Kapitalismin tarvitsemat kulttuuriset ja tiedolliset innovaatiot syntyvät aina ihmisten omaehtoisessa kanssakäymisessä, urbaaneissa alakulttuureissa ja "ruohonjuuritason" verkostoissa. Pääoma ei voi riistää metropolin verkostoja ilman että se antaa niiden kehittää jotain ennalta arvaamatonta. Siis jotain vallankumouksellista, pieniä arkipäivän vallankumouksia, toiseksi-tulemisia, kohtaamisia, jotka antavat mahdollisuuden toimia totutusta poikkeavalla tavalla ja muodostaa uudenlaisia tapoja havainnoida maailmaa, uudenlaisia suhteita itseen ja toisiin ihmisiin. Siis uudenlaisia, vallankumouksellisia subjektiivisuuksia.

Talonvaltaukset ovatkin autonomian ja radikaalin eron ilmauksia kahdessa välittömästi toisiinsa kietoutuneessa mielessä. Yhtäältä maksamisesta kieltäytyminen. Tämä kieltäytyminen on kuitenkin aktiivista, luovaa toimintaa. Se tarkoittaa samanaikaisesti vapaan yhteisön rakentamista. Siis samaan aikaan uudenlaista äärimmäista sabotaasia ja vapaata, kommunistista yhteisöä. Yhteisöä, joka tarvitsee pääoman komennosta vapaita tiloja suoraan metropolin keskustassa, kapitalismin sydämessä. Sosiaalikeskukset ovat uuden taistelevan luokan työväentaloja, tukikohtia, jotka mahdollistavat pysyvän rakenteen ja jatkuvuuden luomisen näille taktisille ja hetkellisille taisteluille. Ja tietenkin autonomisen tuotannon piirejä, vapaan yhteistyön alueita.

Street life, the only life I know

Metropolista on tullut subjektiivisuuden rakentumisen paikka, koska ihmisten näköpiirissä olevat paremman elämän mahdollisuudet eivät enää sulkeudu työpaikan neljän seinän sisään, vaan kimaltelevat kaikkialla metropolin katujen ja kujien sykkeessä. Ihmiset eivät taistele työpaikalla paremmista palkoista ja työehdoista, vaan mieluummin kaupunkitilan hallinnasta, koska he haluavat päästä kokonaan pois työpaikoilta, pakoon palkkatyön helvetistä kaupungin kaduille ja vallattuihin taloihin hengailemaan ja viettämään aikaa yhdessä, tuottamaan mitä tuottavatkaan pääoman komennosta ja sen naurettavista tuottavuusmittareista piittaamatta.

Metropolin tilassa kasvaneet ihmiset ovat tottuneet urbaanin elämän moneuteen ja vaihtelevuuteen. Heille sen tarjoamassa vapaudessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, eivätkä he halua raataa työpaikan seinien sisällä sen vuoksi. He ovat kehittäneet kykyjä, tietoja ja aistimisen käytäntöjä, jotka valuvat hukkaan palkkatyön tympivässä rytmissä. Taistelu palkkatyötä vastaan on ennen kaikkea taistelua ajan käytöstä ja määrityksestä, omaehtoisesta ja vapaasta ajasta, elämän rytmien määrittämisestä. Siis hyvästä elämästä, jota palkkatyö häiritsee. Se on taistelua "oman elämän haltuunotosta" palkkatyön mitattavaa ja suorituksiksi pilkottua elämää, aikaa ja logiikkaa vastaan. Kaupungilla hengailun aika ei ole yksilölliseksi ja kansalliseksi hyödyksi kasautuvaa, homogeenista ja mitattavaa aikaa, vaan yllätyksellisten hetkien ja tilaisuuksien aikaa, joka pakenee kaikkia mittoja.

Michel de Certeau, eräs harvoista ajattelijoista, jotka ovat ymmärtäneet jotain urbaanissa tilassa hengailevista vallankumouksellisista subjektiivisuuksista (ja esimerkiksi vuoden 1968 tapahtumista), kutsui tätä aikaa kairokseksi. Siinä äärettömän pieneen hetkeen, joka on vailla erityistä paikkaa ja siis puhdasta aikaa, kasautuu äärettömän suuri määrä kykyä ja keskittymistä, joka saa aikaan jotain ennakoimatonta ja puhkaisee lineaarisen ajan kulun, kääntää historiallisen tilanteen ympäri. Se on kommunismin aikaa, joka on vailla yksilöllistä, vailla "omaa" ja vailla erityistä paikkaa juuri tässä mielessä, siis hajautuneena kaikkialle metropolin kollektiivisiin verkostoihin.

Ne katkeroituneet kusipäät, jotka nettifoorumeilla kehottavat valtaajia "menemään töihin" ovat ehkä sittenkin oivaltaneet hyväntahtoisia nuorisopoliitikkoja paremmin, mistä valtauksissa on kyse. Valtaajat eivät halua mennä töihin, koska he tietävät että pääoman komennossa tehtävä työ on aina "paskaduunia". He ottavat mieluummin haltuunsa tyhjillään seisovia tiloja ja siivoavat ja kunnostavat niitä rakentaakseen tilaa pääoman orjuudesta vapaalle kanssakäymiselle. Epäilemättä nettifoorumien moralistit ovat nimenomaan katkeria, koska tietävät syntymässä olevan jotain uutta, joka vitut välittää heidän reaktiivisista moraalisista nurinoistaan. Ja jolla yksinkertaisesti on kaikesta moralisoinnista ja kyttäväkivallasta huolimatta paljon hauskempaa kuin noilla elämäänsä väsyneillä mulkuilla.

Moralisteille ja muille idiooteille voi vastata tietenkin vain: "Menkää itse töihin, jos se on teistä niin ihanaa. Meillä on parempaakin tekemistä."

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.