2007-05-03

Valtioterrorismi, prekarisaatio ja uusi julkisen alue

Mikko Jakonen

Uusliberalistiset hallintatekniikat ja valtio

Valtioiden ja kuntien toimintaan on ajettu sisään viimeisen 15 vuoden aikana lukuisia uusliberalistisia hallintamenetelmiä. Tunnetuimmat näistä ovat New Public Management -tyyppinen julkisen hallinnon uudelleen järjestämisohjelma sekä UPJ eli Uusi palkkausjärjestelmä.

Osoittavatko nämä julkisen sektorin tehostamis- ja kilpailuttamismenetelmät, että vanha tapamme ymmärtää hyvinvointivaltio ja sen kautta järjestyvät laki, oikeus- ja omistussuhteet sekä kansalaisten vapaus, ovat muuttuneet ongelmallisiksi? Osoittavatko juuri nämä julkisen sektorin hallintamenetelmät kaikkein selkeimmin palkkatyötä ja siihen sidottua toimeentuloa vaivaavat vaikeudet niiden uusissa ja vanhoissa muodoissa? Toisin sanoen, eivätkö nämä tehostustoimet kerro juuri siitä, että palkkatyö ei ole enää keskeinen väestön hallinnan ja kontrollin muoto?

Prekarisaatio voidaan nähdä uusliberalistisena politiikan ja hallinnon muotona, joka koskee palkkatyön jälkeistä tapaa hallita ja kontrolloida työvoimaa. Suomessa prekarisaatio on toteutunut erityisesti valtion ja kuntien toiminnan kautta. Prekarisaatio on menetelmä, joka on jo pilkkonut ja pätkinyt koko yhteiskunnallisen kudoksen, sen mitä kutsuttiin hyvinvointivaltioksi tai -yhteiskunnaksi, pieneksi, mitättömäksi silpuksi. Valtio ja sen harjoittama uusliberalistinen hallinto sommittelee tästä uudesta hienojauhetusta mössöstä, "homogeenisesta massasta", jonkinlaista uutta asustetta itselleen. Aikamme suuren tarinan mukaan olemme siirtymässä jonkinlaiseen huxleyläiseen "uuteen uljaaseen maailmaan", jossa aivojamme ei lioteta pelkästään somassa, romanssi- ja pariutumishuumeessa, vaan myös orwellilaisessa uuskielisessä soodassa. Innovaatiot, luovuus, luovuus ja luovuus ja innovoiva luovuus! Yksilöt ja työ, työ ja yksilöt

Toisaalta, vaikka jotain uutta suvereenin kaapua tai matriisia ja uudenlaista ihmisyhteisöä ollaankin prekarisaation ja uusliberalismin menetelmin luomassa, on jonkinlainen filosofinen naiivius kuitenkin paikallaan. Kuten lasten Keisarin uusissa vaatteissa, olisi kenties myös suomalaisten älykköjen käytettävä lapsenaivojaan siihen, mihin ne parhaiten kykenevät: pilkkaamiseen ja naljailuun, joka voisi koskea tällä kertaa sitä, että "keisarilla" ei ole päällään rihman kiertämää. Näky on pornografinen, kenties pornografisin koko Euroopassa: valtio ja valta paljastaa todellisen luonnottoman luonteensa. Uusliberalistisen hallinnon kautta hahmottuu vallan kuva puhtaana voimana ja kykynä laittaa toimeen mikä tahansa mielivaltainen käsky tai "rakenne- ja organisaatiouudistus". Ja nämä käskyt koskevat juuri sinua, eivätkä ketään muuta. Uncle Sam Wants You!

Vastarinnan eliminointi ja vastarinnan mahdollisuudet

Ei ole varmaankaan liioittelua väittää, että ihmisillä ei näytä juurikaan olevan vastarinnan mahdollisuuksia tai uskallusta vastarintaan. Jos emme todellakaan kykene havaitsemaan ympäristössämme ja erityisesti työympäristössämme mahdollisuuksia toimia toisin ja vastustaa käskyjä, niin eikö tämä juuri tarkoita uskalluksen ja uskon puutetta. Valtio, joka on sekulaari Jumala kuten Hobbes esittää, tarvitsee tätä toivottomuuden uskontoa.

Uskonto ei ole koskaan perustunut poliittisena ja hallinnollisena järjestelmänä uskoon ja luottamukseen, vaan epäuskoon ja tästä aiheutuvaan sokeaan luottamukseen. Uskonto on menetelmä, joka sulkee vaihtoehdot, joka ei anna mahdollisuuksia toimia toisin ilman rangaistusta - tuli rangaistus sitten heti tai viiveellä. Uskonto haluaa tuhota ihmisten luottamuksen yhteiseen kykyynsä toimia ja muuttaa maailmaa.

Kun ihmiset eivät usko ja luota maailmaan, he uskovat pseudomaailmaan: he eivät usko siihen mitä he näkevät ja kuulevat, tuntevat ja kokevat, vaan he uskovat siihen, mitä heille tämän päivän saarnastuolista eli mediasta käsin esitetään näiden havaintojen ja kokemusten tulkinnaksi ja taustaksi. Media on oopiumia kansalle, ja se on samalla eräänlainen teologinen koneisto, joka luo yhteiskunnallisille ilmiöille julkilausumattoman, mutta ymmärrettävän metafysiikan, sisällyksettömän selityksen. Se mitä meille esitetään, on vaihtoehtojen puute, välttämättömät ratkaisut ja tilanteet, joissa ei voida toimia toisin. Pakkotilanteessa - kastroidussa ja rampautetussa tilassa, jossa ihminen on "yksin maailmaan heitetty" - mikä tahansa näyttää järkevältä, kuten alussa mainittiin.

Pakko (ja "vapaus") siihen ja tähän, pakko työhön ja työttömyyteen, sairaseläkkeelle ja kotihoidontuelle ja niin edelleen alkaa olla meille kaikille kuitenkin aika tuttua juttua. Vastarinnan puuttuessa käsky on valtion kautta toimivan hallinnon tapa toteuttaa asioita, ja siitä on politiikka keskusteluna, argumentointina ja jopa "viisasteluna" hyvin kaukana. Politiikasta taisteluna ja vastakkainasetteluna ei voida edes puhua. Valtio ei tarjoa meille enää politiikkaa, se tarjoaa käskyjä, jotka ovat tuttuja armeijasta ja sen harjoittamasta toiminnasta, sodasta. Ilman oppositiota ja vastarintaa, politiikka ajautuu terrorismin maailmaan. Terrorismin vastaisessa sodassa ei voida koskaan tietää, kuka vihollinen on. Siitä huolimatta tulee toimia ja tehdä tulosta. Trust no one, kuten Salaiset kansiot meille opettivat. Salaliittoteorioiden lietsominen on todellakin poliittisen ohjauksen väline, mutta ei siksi, että hallitusten ja päättäjien todella ajateltaisiin olevan "pahassa" salaliitossa, vaan siksi, että niiden todella ajateltaisiin kykenevän olemaan salaliitossa ja yhteisrintamassa "pahan akselia" vastaan. Harhauttava luottamus valtaan luodaan kaksoisnegaation kautta, joka synnyttää vallan affirmaation ja luottamuksen. Tämän omnipotentin vallan ohjeita tulee seurata käskyjä kyseenalaistamatta.

Työyhteisön eliminointi

NPM, UPJ ja muut uusliberalistiset yhteiskunnan prekarisaation tekniikat pyrkivät poistamaan ja eliminoimaan vastarinnan mahdollisuuksia jo etukäteen, ennen kuin mitään vastarintaa on tapahtunut. Tästä symbolisena esimerkkinä toimikoon ASEM -selkkaus, joka saa pohtimaan poliisin ja hallinnon toimien lisäksi anarkistien naiiviutta nykyisten vallan dispositiivien edessä. Itse asiassa aina Kuokkavierasjuhlista lähtien uusliberalistinen hallinto on naruttanut aktivisteja oikein olan takaa, muutenkin kuin nippusitein. Monet merkittävimmistä lakiuudistuksista, jotka ovat tarkoittaneet kansalaisoikeuksien ja jopa perustuslaissa säädettyjen vapauksien kaventamista ja kontrollin laillista lisäämistä, ovat tapahtuneet kaduilla käytyjen "taisteluiden" symboliikan poliittisen panoksen hyödyntämisenä - siis perinteisellä liikkeen kaappaamisen menetelmällä.

Syy ei ole aktivistien ja "rettelöitsijöiden". Kun valtiovalta estää mielenosoituksen toteutumisen, ollaan hyvin dualistisessa tilanteessa: joko teet niin kuin käsketään eli pysyt pois mielenosoitusalueelta (jonka poliisi mielivaltaisesti rajaa), tai sitten sinut otetaan kiinni ja sinua epäillään "mahdollisesta" vahingonteosta. Ratkaisu antagonismin tasosta täytyisi tehdä siis etukäteen ja itse asiassa antagonismi ohjataan sille täysin vieraaseen yksioikoiseen "puolesta ja vastaan" - "ystävä ja vihollinen" asetelmaan. Halvinta valtiolle on tukahduttaa vastarinta heti kun sitä epäillään.

Mielenosoitusten tapahtumien symbolinen sanoma on täysin analoginen vallitsevalle työelämälle ja sen kaipaamalle työetiikalle: todellinen antagonismi ja vastarinta ei leviävänä voimana kykene murtautumaan ulos lakkojen ja työnseisausten helposti tukahdutettavista muodoista. Tämäkään ei tarkoita sitä, etteivätkö lakot ja työnseisaukset - siis työstä kieltäytymisen tapahtumat - olisi kaikki oikeutettuja ja tilanteen mukaan tarpeellisia. Tässä "laittoman lakon" lausumat ovat heikkoa retoriikkaa työnostajien ( eli "työnantajien") puolelta, sillä laittomuuden tilassa laillisuus itsessään on kriisissä. Siksi tulisi puhua oikeuksista ja kyvystä lakkoilla. Vetoaminen sopimusten yleissitovuuteen samalla kun ajetaan läpi paikallisen sopimisen käytänteitä on kaksinaamaista kielenkäyttöä.

Toisin sanottuna minkäänlaista antagonismia ja työstä tai "yhteistyöstä" kieltäytymistä ei sallita: paradoksaalisesti sotatilanteessa ei saa seisoakaan "ei kenenkään maalla", vaan aina on valittava "puolensa". Mutta kuten ASEM -"mielenosoituksesta" - joka ei ollut yhteiskuntakriittinen mielenosoitus, vaan poliisin voimanosoitus - voidaan huomata, suurin osa paikalla olleista ei halunnut valita ainakaan paikalla olleista vaihtoehdoista: poliisivallan ja anarkismin välillä. Tämä on juuri se tilanne, johon aikakautemme vaihtoehdottomuus ja yksioikoisuus on poliittisen toiminnan kokonaisuudessaan kuitenkin johtanut.

Kun vastarinnan ja ristiriidan mahdollisuudet pyritään poistamaan jo etukäteen työpaikoilta, kun antagonismia ei haluta päästää kehittymään, on tehokkain keino siihen hävittää työyhteisö. Tämä puolestaan tapahtuu erottamalla ihmiset työstään, ammattitaidostaan ja osaamisestaan, jotka kaikki perustuvat työyhteisön yhteisymmärrykseen ja näkemykseen työn oikeanlaisesta tekemisestä. Tästä huolimatta työn esitetään olevan nimenomaan "tiimityötä": mutta tiimit ovat varsinaisia "yhteistyöpersläpiä". [8]

Työyhteisö on ollut aina hidas elementti, se hidas muuttuja ja takkuileva osa niin fordistisen tehtaan kuin valtion byrokratian ja hallinnon toiminnassa, puhumattakaan julkisesta hoiva- ja huolenpitosektorista. Hidastelu ja siihen liittyvä ryhmäkuri (kahvitunnilla EI tehdä töitä) on ollut myös yksi tärkeimmistä avaimista siihen, että työtä on aina riittänyt "vielä yhdelle" oli sitten kyse omasta lapsesta, serkusta, sukulaisesta tai tuttavasta. Työ on voinut toki olla aluksi kahvinkeittoa ja papereiden kantamista, mutta kaikki tämä kertoo siitä hitauden ja vastarinnan ideasta, jolla työtä on jaettu ja taattu mahdollisimman laajasti työyhteisön itseintressistä johtuen.

Nyt tämä hitaus (joka on myös multitudon, väen tai väkijoukon perustava olomuoto) on karsittu "tehostamisella" pois, ja se on tapahtunut työyhteisöjen hajottamisen kautta. Ensiksi sanottiin irti suuret määrät ihmisiä, minkä jälkeen osa palkattiin takaisin madalletulla palkalla, osa tekee samaa työtä ulkoistettuna, osa juo kaljaa kortistossa. Tässä prosessissa hävitettiin samalla myös tuotannon fyysinen paikka, paikka jonka kautta työyhteisö rakentuu. Sitten mukaan otettiin fordismista ja taylorismista tuttu prekarisaation tekniikka, jolla kaikki työ pätkitään homogeenisiksi paloiksi ja projekteiksi, joiden esitetään olevan vaihdettavia minkä tahansa toisen palan kanssa. Näin työvoima irrotetaan töistään ja laitetaan kiertämään ja kulkemaan, jatkuvan muutoksen tilaan, joka on muuttanut - ei niinkään työn sisältöä, vaan - tavan tehdä töitä. Töihin ei tulla tuttuun työyhteisöön, vaan "kenen tahansa" kanssa "mihin tahansa" paikkaan ja tilanteeseen. Työsuoritukset sinällään ovat ulkoa ohjattuja ja "laadunvalvonnan" menetelmillä kontrolloituja.[9]

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.