2007-05-03
Tarkoitan valtioterrorismilla sitä, että valtio ja kunnat, siis julkinen valta ylipäänsä, eivät enää valvo ihmisten oikeuksien noudattamista. Väitän lisäksi, että asia on vieläkin kehnommin, siis että valtio aktiivisesti polkee ihmisten oikeuksia, kuten tutkimassani rakennushallituksen tapauksessa. Kohtuutonta on myös se, että ratkaisuja tehdään poliittisina uudistuksina. Tuoreimpana esimerkkinä siitä, miten uudistuksia pidetään epäpoliittisina, voisi käyttää kunta- ja palvelurakenneuudistusta vuonna 2006. Puhutaan teknisestä uudistuksesta, vaikka ollaankin muuttamassa kuntien itsemääräämistä, ajamassa palvelujen yksityistämistä ym. Pidän New Public Management -tyylistä ajattelua julkista sektoria vaivaavien ongelmien isänä, koska se ujuttaa uusliberalistiset käytännöt julkiseen hallintoon. (Eräsaari 2006).
Näin kirjoittaa Leena Eräsaari artikkelissaan "New Public Management (NPM) on julkisen sektorin vääryyksien isä". Eräsaari käsittää julkisen alueen ennen kaikkea valtiollisen omistuksen ja palvelujen alueena. Millaisia näkökulmia kyseinen valtioterrorismin käsite ja uusliberalismin toimintatavat saavat, kun ne käsitetään laajempina politiikan ja muuttuvan työelämän ongelmina?
Terrorismin vastainen sota on eräänlainen ideologia, joka esittää vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kansalaisissa[1] pelkoa, kauhua ja paniikkia[2] herättävänä hallitsemattomien uhkakuvien kokoelmana. Kauhukuvien kokoelman seurauksena mikä tahansa ratkaisu tuntuu perustellulta. Kun uusia uhkakuvia ja vaaroja nähdään kaikkialla, ovat minkä tahansa turva- tai suojapaikan ehdot hyväksyttävissä rationaalisina ja jopa "ainoina järkevinä" ratkaisuina. Se mikä ja millainen tämä turvapaikka oikein on, jää hädän ja paniikin hetkellä pohtimatta. "Hätä ei lue lakia" tai pikemminkin "Hädässä ei lueta Suomen lakia".
Olettakaamme siis, että valtio on "turvapaikan" tarjoamisen lisäksi myös terrorismia ja pelkoa kehittävä toimija. Paradoksaalisesti tämä pelon lietsonta edistää valtion omaa toimintaa sen tarjotessa omia palvelujaan paniikin purkamiseksi. Mutta voidaanko valtion toiminnassa nähdä tämän markkinalogiikan - luo puutteita ja täytä ne - lisäksi jokin laajempi ulottuvuus? Mitä ihmettä valtio pyrkii omien "palvelujensa" lisäksi pelon ja paniikin lietsomisella saamaan aikaan ja oikeuttamaan?
Vastataksemme tähän kysymykseen meidän on tuhottava muutama väärinymmärryksiin johtava itsestäänselvyys, joille arkiajattelumme perustuu. Ensiksikään ei ole erityisen radikaalia väittää, että terrorismia käytetään länsimaisten valtioiden hyödyksi ja vahvistamiseksi. Terrorismi on nimenomaan ismi, jonka "länsimainen demokratia" on nykyisessä poliittis-taloudellisen ideologian muodossa ottanut jälleen käyttöönsä uudella tavalla.[3] Terrorismin vastaisen sodan esitetään olevan jatkuvaa, sille ei ole nähtävissä päätepistettä tai rajaa, operaatiota joka lopettaisi sodan. Kun terrorismin vastaisesta sodasta tehdään jatkuvaa, kyse ei ole poikkeustilasta, vaan pysyvästä tavasta luoda sosiaalisia suhteita ja yhteiskunnallista todellisuutta yhteiskunnallisen mielikuvituksen kautta[4].
Terrori, pelko ja paniikki ovat "kuvitteellisen" tasolla tuotettua epämääräistä kollektiivista pahoinvointia, joka saa aikaan todellisia, yksilöiden tekemiä ratkaisuja niin töissä, kotona kuin koulussa. Pelon lietsonnan merkittävin vaikutus on ollut se, että ihmisten kyky solidaarisuuteen, yhteisymmärrykseen ja yhteistyöhön on kaapattu suoraan lisäarvon tuotantoprosesseihin. Toisaalta meistä kaikista on tullut "robinsoneja", jotka etsivät epätoivoisesti "Toista" talouden autiolta saarelta, mutta Toista ei vain tahdo löytyä. Syy yksinäiseen harhailuun voi olla jopa siinä, että olemme kokonaan hävittäneet "toinen rakenteen" siinä mielessä kuin Gilles Deleuze asiaa kuvaa. Deleuzen mukaan ilman "toinen rakennetta" maailma joutuu epämääräiseen kaaoksen tilaan eikä asetu hahmotettavaksi kokonaisuudeksi.[5].
Terrorin luoma pelko on yksi perinteisimpiä modernin politiikan hallintakeinoja, jonka menetelmänä on luoda kasvoton paha olo ja negatiivinen maailmankuva ja levittää se kaikkialle. Kuka tätä pelkoa sitten levittää? Taudin kantaja ja levittäjä voi olla esimerkiksi valtion ministeri, jonka politiikan keskeisin sisältö on se, että koska tahansa ja missä tahansa saattaa tapahtua mitä tahansa, ja vain ministerin alaiset alipalkatut ja työttömyyden uhan kautta kilpailutetut poliisijoukot voivat tämän estää. Siksi sana "ministeri" on ymmärrettävä ambivalenttina käsitteenä, mukaillen Carl Schmittin Poliittisessa teologiassa esittämää oivallusta, jonka mukaan "kaikki modernit poliittiset käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä". Terrorismin maailmassa emme voi olla varmoja siitä, tarkoitetaanko ministerillä valtion poliittista virkamiestä vai valtiouskonnon (suvereenin kansallisvaltion) pappia (minister), joka on ottanut saarnassaan tehokeinoksi helvetin ja ikuisen kadotuksen pelotteet vanhan kunnon ané -kaupan tyyliin, tosin nyt maanpäällisenä versiona.
Valtioiden ylläpitäjien eli veronmaksajien rahoista käytetään jatkuvasti kasvava siivu "terrorismin torjuntaan". Verorahat kuluvat siis tämän omituisen käsitteen torjuntaan. Turvatoimien lisäämisellä ei terrorismia kuitenkaan voiteta, vaan pikemminkin vain vahvistetaan luomalla pelkoa ja tunnelmaa terrorin jatkuvasta mahdollisuudesta. Se mitä näillä rahoilla torjutaan, on ihmisten vastarinta, tapahtui se sitten kaduilla, puheluissa tai sähköpostiliikenteessä (josta on muodostunut suorastaan nerokas tarkkailun väline julkisen ja yksityisen tilan välimaastoon, ei kenenkään maalle). Tämän jatkuvasti laajenevan "harmaan sektorin" tehtävänä on luoda ja kokeilla uusia kontrollikäytäntöjä ja tekniikoita, joita vähitellen kirjataan valtion lakiin.
Tämän sekasotkun ymmärtämiseksi on hyvä muistaa, että modernin valtion alkumetreillä politiikka ymmärrettiin nimenomaan tekniikaksi, kuten Thomas Hobbes (1588 – 1679) Leviathanin[6] (1651) esipuheessa avoimesti kertoo:
Taito menee vielä pitemmälle ja jäljittelee luonnon rationaalista teosta, teoksista oivallisinta, ihmistä. Sillä taidon kautta luodaan se suuri LEVIATHAN, jota sanotaan YHTEISKUNNAKSI tai VALTIOKSI (latinaksi CIVITAS), joka on pelkkä keinotekoinen ihminen, vaikka sen koko ja voima on suurempi kuin luonnollisen ihmisen, jota suojelemaan ja puolustamaan se on tarkoitettu. (Hobbes 1999, 31.)
Teknisellä taidolla (politiikalla), joka koskee "luonnollisten kappaleiden" eli ihmisten liikettä saadaan aikaan "poliittinen kappale" – body politique tai yhteiskuntaruumis, joka koostuu pienemmistä poliittisista kappaleista eli kansalaisista. Liberaalissa valtiossa ihmisten fyysiset liikkeet ovat rajattuja ennen kaikkea mielenliikkeisiin luoduilla ja rakennetuilla rajoituksilla - kasvatuksen, koulutuksen, "etiikan" ja etiketin kautta. Tärkeimpänä perustana näille rajoitusmuodoille toimii pelko, mutta ei enää kanssaihmisen pelko kuten niin sanotussa "luonnontilassa", vaan suvereenin ja tätä transsendenttia harhamaa edustavan valtion johdon ja valtion toimeenpanevan hallinnon pelko, joka tarkkailee väärin toimimisen ja väärin ajattelemisen merkkejä väestön erilaisten liikkeiden kautta. Hobbesin mukaan siis ihmisten keskinäinen pelko ja epäluottamus toisiaan kohtaan on riittävä perusta sille, että he hakeutuvat mihin tahansa suojaan, joka tässä tapauksessa on valtio. Valtiossa puolestaan ei "toisten" pelko ole enää riittävä (vaikkakin se on välttämätön) tae sille, että "rikokset" ja rötökset jäisivät tekemättä. Siksi tarvitaan virallinen ja valtuutettu pelottelukoneisto, joka luo rajoitteita joiden tarkoituksena ei ole suinkaan kitkeä vastarintaa, vaan luoda käyttökelpoinen asteikko vastarinnan tarkkailulle. Tarkoituksena on eristää vastarinnan liikkeet yksiköiksi, erottaa ne yhteisestä rintamasta ja tämän joukkojen hajottamisen jälkeen tuhota tai eristää vastarinnan yksittäiset solut irti yhteiskuntaruumiista. "Toisten" pelon lisäksi liberaalissa valtiossa on siis tärkeää luoda pelko itseä ja omia mahdollisia tekemisiä tai tekemättä jättämisiä kohtaan.
Valtion tarkoituksena on Hobbesilla pitää ihmiset aloillaan ja tuottavassa toiminnassa "keinolla millä hyvänsä", mikä on puolestaan suvereenille kuuluvan "luonnonoikeuden" perusperiaate, toisin sanottuna luonnonoikeuden tappaa kuka tahansa, joka uhkaa valtion olemassaoloa ja hyvinvointia. Tämä on valtion absoluuttinen perusta, jota ei tulisi koskaan unohtaa. Valtio on koneisto tai tekniikka, joka toimii ihmisten fyysisten liikkeiden, ihmisten todellisten ja ruumiillisten valintojen kaappaajana, ohjaajana ja kontrolloijana erilaisten mieleen (tai kristillisesti ilmaistuna sieluun eli ihmisen liikuttajaan) kohdistuvien menetelmien avulla. [7]
Mutta biopoliittisessa taloudessa valtio ei luo pelkoa, jonka tarkoituksena olisi halvaannuttaa ihminen kuoliaaksi kuten aavikkorotta. Tärkeää on saada ihminen sellaiseen liikkeeseen, jossa minkä tahansa annettavan tehtävän suorittaminen tuntuu mielekkäältä ja mukavalta työltä verrattuna siihen kuvitteelliseen kauhujen tilanteeseen, jossa ihminen joutuisi luonnontilaan: yksinäiseen ja kurjaan asemaan, jossa kukaan ei kerro mitä pitäisi tehdä, minne pitäisi mennä ja jossa kaikki "toiset" ovat katkeria vihollisia. Valtion suojamuurien turvaan hädissään juoksevien ja itseään syyttävien ihmisten tuottaminen on siis ensisijaista toimintaa - ja näiden ihmisten paniikinomaisen liikkeen kaappaaminen tai haltuun ottaminen "valtiota" tuottavaan ja rakentavaan toimintaan seuraa vasta tästä. Tätä periaatetta ovat tukeneet ja tuottaneet kaikki sodat aina terrorismin vastaiseen sotaan saakka. Terrorismin vastaisen sodan aikakaudella luovutaan sodan ja sen aikaansaaman liikkeen kaappauksen (rauhan) vuorottelun logiikasta ja siirrytään näiden yhtäaikaiseen toteuttamiseen. Tästä syystä sodan vastustaminenkin on yhä moniulotteisempi vastarinnan muoto - joka on samalla väistämättä niin ihmisiä kuin eläimiä ja luontoa yleisesti proletarisoivan (kurjistavan) pääoman vastustamista.