2007-04-18

Rintamat ja rajat
Huomioita naapuruussuhteiden militarisoitumisesta

Alessandro Dal Lago

Kääntänyt: Eetu Viren

"Taloudelliset, sosiaaliset ja median muodostamat rajat ovat nykyään paljon tärkeämpiä kuin geopoliittisille kartoille menneiden konfliktien ja aina uusia konflikteja edeltävien korjailujen tuloksena usein mielivaltaisesti vedetyt viivat. Ja rintamilla ei avoimissa eikä varsinkaan kätketyissä ja salaisissa konflikteissa ole rajoja."

Eräissä toisen maailmansodan aikaisissa valokuvissa näkyy eturintaman saksalaisjoukkoja, jotka valmistautuvat valtaamaan Puolan. (Moottoriajoneuvoin ja moottoripyörin) varustetuista hyökkääjistä on otettu kuvia heidän kaataessaan tullipuomeja. Toisissa, kesäkuulta 1941 peräisin olevissa kuvissa saksalaiset rynnäkköjoukot odottavat hyökkäyksen hetkeä sorakummun päällä kulkevan rautatien suojissa, lähellä Hitlerin Saksaan liittämän Puolan osan ja venäläisten hallitseman osan välistä rajaa [1]. Riippumatta siitä, onko rajan merkkinä vartiokoju tai lippu vai onko se vain poliittisen jaon tuloksena maahan piirretty abstrakti viiva, on näiden kuvien symbolinen arvo joka tapauksessa kiistämätön. Hyökkäävät joukot ovat kokoontuneet poliittisen rajaviivan - joka on samaan aikaan kansainvälisoikeudellinen raja, käytännöllinen raja ja sotilaallinen rintama - taakse ryhtyäkseen suurhyökkäykseen. Julistetaan sota tai ei, on poliittisen rajan rikkominen aina sodan ensimmäinen teko. Raja on totaalisen sodan päärintama.

Kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin, vuonna 1914, kuvat rintamalle saapuvista ranskalaisista ja saksalaisista joukoista välittävät meille varsin samanlaisen mielikuvan siitä voimasta, jolla raja vetää vihollisarmeijoita puoleensa. Tuo virtuaalinen voimakenttä, jolla sijaitsevalle tulilinjalle sotilaat ovat joutumassa, on lumonnut niin Reiniä kohti marssivat nuoret saksalaiset lukiolaiset kuin perheidensä asemalla tervehtimät vanhat poilukset . Ja tämä linja sijaitsee välttämättä rajalla. Läpi koko Euroopan historian kolmikymmenvuotisesta sodasta toiseen maailmansotaan jokainen raja sisältää tietyssä mielessä rintaman mahdollisuuden. Suuressa strategiapelissä, jota vanhalla mantereella käytiin vuosisatoja kylmän sodan alkuun asti, ei ollut valtiota, joka ei olisi suunnitellut ulkopolitiikkaansa rajoillaan vallitsevan tilanteen perusteella (poikkeuksena Englanti, ilmeisistä syistä johtuen). Venäjä ja sen aina tyhjäksi tehdyt yritykset siirtää etelärajaansa kohti Välimerta. Ensin Preussin ja sitten Saksan Reich, ja ikuinen kahden rintaman ongelma. Itävallan liikkuva ja myrskyisä raja ottomaanien imperiumin kanssa. Italia ja sen yhdistymisestä toukokuuhun 1915 asti kohtaama strateginen pulma, joka koskee rajojen linnoittamista luoteessa ranskalaisia vastaan tai koillisessa Itävaltaa vastaan. Ja niin edelleen. Vuosisatoja kestäneiden sotien, historiallisten sattumien, liittoutumien, voittojen, tappioiden ja vallankumousten tuloksena syntyneet rajat muodostivat poliittisten ja sotilaallisten strategioiden polttopisteen. Rajat, joita vahvistetaan, muunnellaan, laajennetaan, täydennellään ja korjaillaan loputtomassa kriisiprosessissa.

Koska sota tekee jokaisesta olemassa olevasta rajasta ensimmäisen rintaman, se mullistaa aikaisemmat järjestelyt, jotka määriteltiin jokaisen konfliktin jälkeen uusiksi muotoiltavissa poliittisissa asiakirjoissa. Rajoja vedetään taaksepäin tappion koittaessa tai siirretään syvälle voitetun vihollisen alueelle. Jokaisessa rauhansopimuksessa pyritään luomaan tasapaino, mutta todellisuudessa se käynnistää aina kansainvälisen kiistan, joka välttämättä kärjistyy uudeksi aseelliseksi konfliktiksi. Valtioiden välinen poliittinen raja määritellään aina sopivan käytännöllisen rajan kautta ja se taas muodostaa jokaisen tulevan konfliktin ensimmäisen rintaman. Käytännöllinen raja on siis sotilaallinen ympäristö, joka tuottaa painetta poliittisia rajoja kohtaan. Rauhan aikana, kun aseet näyttäisivät vaikenevan - mutta todellisuudessa voittajat ja voitetut aseistautuvat uudelleen välttämättä tulossa olevaa sotaa varten - poliittisia rajoja ikään kuin hiljaa siirretään kohti sopivinta päämäärää. Todellinen raja - ainakaan strategisesta näkökulmasta - ei ole historiallisen kehityksen tuloksena syntyneen olemassa olevan poliittisen rajan määrittämä raja, vaan se potentiaalinen raja, jota kohti kahden rajavaltion voimasuhteet niitä vetävät.

Venäjän tapaus toisessa maailmansodassa on kenties paras vertauskuva. Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa määritelty raja, jonka Hitlerin joukot ylittivät kesäkuussa 1941, oli Venäjän länsiraja vain nimellisesti. Todellisuudessa se kulki paljon idempänä, lähellä Neuvostoliiton poliittisia keskuksia, Stalingradin kaltaisia teollisuuskeskittymiä, Ukrainan hedelmällisiä viljelysmaita ja Kaukasian alueen öljylähteitä. Tätä todellista rajaa kohti Hitlerin panssarijoukot syöksyivät, kilpaillen etenemisestä tilassa ja aikaa vastaan, aivan kuten Ruotsin Kaarle XII ja Napoleon omissa yrityksissään, jotka kaikki oli tuomittu kuivumaan kasaan. Tyynelle valtamerelle asti ulottuneen suurvallan näkökulmasta Puolan, Galitsian ja Valko-Venäjän alueet olivat vain toissijainen, elleivät merkityksetön osa neuvostoimperiumia. Hitler oli tuomittu häviämään alusta lähtien, koska hän ei ymmärtänyt, että Venäjän todellinen raja ei ollut Puolan maaperälle vedetty poliittinen raja, vaan Uralin tuolle puolen ulottuvan valtavan heartlandin sotilaallinen, yhteiskunnallinen ja teollinen raja. [2]

Poliittisen rajan ajatuksella on siis merkitys vain suhteessa käytännölliseen rajaan, joka kohdistaa siihen painetta. Jälkimmäinen taas saa merkityksen siitä, että se on potentiaalinen rintama. Rintama määrittää rajan, ja valtioiden väliset poliittis-maantieteellis-kartografiset rajasopimukset vahvistavat sen. Tämä on totta myös siitä huolimatta, että 1800-luvun aikana meritila - eikä enää pelkästään maatila - määrittelee rajojen globaalin poliittisen ja strategisen merkityksen. Englannin pienen saaren, jolla on vain muutama kymmenen miljoonaa asukasta ja jota puolustavat voimaltaan rajalliset ja vanhanaikaiset [3] maajoukot, ainutlaatuisen imperiaalisen vallan perustana oli sen meripolitiikan parin vuosisadan aikana ympäri maailmaa levittämien avainkohtien (salmissa, saarilla ja satamissa jne. sijaitsevien asemien ja tukikohtien) hallinta [4]. Toki brittiläinen imperiumi huippuhetkinään hallitsi suoraan valtavia ja rikkaita alueita. Mutta se onnistui lyömään Napoleonin, kuten myös voittamaan Saksan vuonna 1918 ja selviämään Hitleristä, merten hallinnan, ei maiden suoran hallinnan ansiosta. Sen laivasto pysäytti merivallat itäisellä ja eteläisellä Välimerellä sekä Saksan Itämerellä. Se hallitsi merireittejä Falklandien eteläpuolisella Atlantilla ja Kanadan pohjoispuolella. Adenista Ceyloniin ja Singaporesta Australiaan ulottunut tukikohtien verkosto sai aikaan sen, ettei Englannilla ollut kilpailijoita valtamerillä, minkä ansiosta se hallitsi kahdessa totaalisessa sodassa - merenalaisista sodista huolimatta - maailman meriliikennettä ja siten emämaan ja joukkojen välistä huoltoa.

On kiinnostavaa, miten geopolitiikka (esimerkiksi Ratzel, McKinder, Mahan jne.) kukoistaa samalla kun tiukasti maahan liittyvien tekijöiden merkitys vähenee maailmanpolitiikassa. Tietyssä mielessä se vahvistaa mannermaavaltojen lopun tai rappion, jonka syynä on se, ettei niillä ole kunnollista pääsyä avoimelle merelle (Itävalta, Saksa, jo mainittu Venäjä, puhumattakaan pienemmistä valtioista kuten Italia) tai vaikka niillä olisi pääsy merelle kuten Ranskalla, niitä rajoittaa Englannin valta. [5] 1800-luvun lopussa merestä tulee ratkaiseva tekijä maailman hallitsemisessa. Esimerkiksi saksalaisen juristin ja politiikan tutkijan Carl Schmittin teos Land und Meer (Maa ja meri) on vastalause sellaiselle kansainväliselle politiikalle, joka ei enää ole valtioiden välistä alueellista peliä, vaan leviää rajattomille maailmanlaajuisille valtamerille. Pohjimmiltaan siinä on kyse vetäytymisestä sisäänpäin, nostalgiaan Euroopan menneisyyttä kohtaan, aikaan jolloin sota oli ikuinen yritys määrittää rajat strategisesta, taloudellisesta ja kaupallisesta näkökulmasta edullisella tavalla kaikkien Euroopan valtioiden yhteisessä pelissä. Land und Meer, kuten sitä seurannut Der Nomos der Erde, ylistää geopolitiikan suurten nimien teosten tavoin maahan liittyviä tekijöitä juuri sillä hetkellä, jolla maailman strateginen hallinta laajentuu koskemaan vettä ja myöhemmin ilmaa (ensimmäiset teoretisoinnit strategisesta ilmailusta syntyvät välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen). Englannin, joka kahden sodan välillä alkaa heikentyä, takaa nousee esiin rapakon takaisen isomman serkun, nimittäin Yhdysvaltain globaalin mahdin varjo.

Yhdysvallat on tähän päivään mennessä huomattavin esimerkki mannervaltiosta, joka on kahden valtameren eristämä ja heikkojen (Meksiko) tai perinteisesti ystävällismielisten (Kanada) tai ainakin sotilaallisessa mielessä merkitykseltään vähäisten naapurien ympäröimä. Kaksi rajattua sotaa, Englantia vastaan vuonna 1812 ja Meksikoa vastaan vuosina 1846-1848, sekä Panaman kanavan hallinta tekivät USA:lle mahdolliseksi hallita koko Pohjois-Amerikan mannerta sekä Keski- ja Etelä-Amerikkaa ja merkittävää osaa maailman meriliikenteestä. Todellisuudessa USA:n varsinaisia rajoja eivät milloinkaan ole olleet sen pohjoiset ja eteläiset rajat, vaan sen läntinen ja erityisesti sen sisäinen raja. [8] Yli vuosisadan ajan, itsenäisyyssodasta intiaanien kanssa käytyjen taisteluiden loppuun, sen läntiset rajat olivat määrittämättömiä ja Lännen rajaseutu, Yhdysvaltain historian suurin myytti, toimi ainutlaatuisena valloituksen ja taloudellisen kehityksen laboratoriona, tunnettua maailmaa hallitsemaan opetelleen kansakunnan liikkuvana rintamana. Myös sisällissota, jota käytiin puolella mantereella Mississipiltä itään pani liikekannalle lukuisia maa- ja meririntamia, mutta purkautui tilaan, jossa ei ollut täsmällisiä rajoja. Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja sen mannertenvälinen mittakaava, sen välinpitämättömyys rajoja kohtaan, sen armoton pragmatismi, taloudellisten ja kaupallisten näkökohtien ehdoton ensisijaisuus, kyky esiintyä ulkomailla ilman perinteisen kolonialismin painolastia ja "valkoisen miehen taakan" mytologiaa, ennakoi koko globalisaatioprosessia.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.