2007-03-07

Entisen yliopistolaisen pohdintoja näkymisen tärkeydestä

Eeva Berglund

Neljä vuotta myöhemmin olen taas opiskelija. Opiskelen yhden vuoden maisterin tutkintoa aluesuunnittelussa. Minun olisi pitänyt siirtyä siihen suuntaan jo työssä ollessani, mutta sen sijaan seurasin apurahoja tieteen ja teknologian yhteiskunnalliseen tutkimukseen, ja kaduin pian päätöstäni. Joka tapauksessa, kuuluisa yliopisto, jossa nyt opiskelen, University College London (UCL), on yllättävän kaoottinen ja olen ollut yllättynyt opetuksen laadusta, joka on paikoin hyvin heikkoa. Jos UCL tosiaan on, niin kuin usein väitetään, samantasoinen yliopisto kuin Oxford tai Cambridge, jossa opiskelin 1980- ja 1990-luvuilla, niin opiskelun taso on laskenut. Olen kovaäänisin valittaja varmasti juuri siksi, että tiedän asioiden olleen paremmin, sekä tietenkin siksi, että minulla on aikaa ja voimia. Sitä paitsi olen erittäin vihainen.

Valittaessani ensimmäisen kerran koulutusohjelmasta vastaava kertoi, että RAE sekä paineet kasvattaa opiskelijamääriä (Britanniassa on pula koulutetuista kaupunkisuunnittelijoista) ovat asettaneet laitoksen mahdottomaan tilanteeseen. Hän vaikutti tyytyväiseltä, että olin tullut valittamaan. Kenties minulta tullut palaute saisi ylemmän johtoportaan ymmärtämään, että yliopiston käyttämillä prioriteeteilla on seuraksensa.

Näkemykseni on, että kaiken tämän laadun huonontumisen taustalla on se, että poliitiikassa, yhteiskunnassa ja kulttuuriarvoissamme uupumuksesta on tullut hyväksyttävää. Arviointi, tarkastukset ja ranking-listat ovat uuvuttavia ja harmillisia, mutta niiden katsoaan olevan välttämättömiä selviytymiselle. Selviytymisessä on nimittäin kysymys siitä, että saa tarpeeksi huomiota sijoitusmarkkinoilta. Yksilöt, yhteisöt, kaupungit ja maat kaikki panostavat suunnattomasti siihen, että yrittävät erottua muista. Lopputulos on kuitenkin järjettömän, alati kiihtyvän ja miltei kaikkialla samankaltaisen hosumisen aikaansaama epätarkka hutkinta.

Inspiroiduin ajattelemaan asioita tästä näkökulmasta luettuani Teresa Brennania, joka on entinen Floridan yliopiston professori. Hän kuoli traagisesti muutama vuosi sitten. Kirjassaan Exhausting Modernity Brennanin huomio kiinnittyi lamaannuttavaan uupumuksen politiikkaan ("politics of exhaustion"). Me kuvittelemme maailman olevan nopeatempoisempi ja elinvoimaisempi kuin ennen, mutta itse asiassa se on kuolleempi, vähemmän elossa ja vähemmän luova kuin koskaan.

Brennanin proosa kosketti minua ja antoi aivan uudenlaisen itseluottamuksen peilata omia kokemuksiani uudella, rakentavammalla tavalla. Hän pohtii muun muassa tulevaisuutta, jossa maailmasta on tullut todella epämiellyttävä paikka. Hän kysyy, mitä tekevät silloin todella rikkaat, "nousevatko he kirjaimellisesti stratosfääreihin, asumaan suljetuissa kuplissa, jotka suojelevat heitä saasteen vaikutuksilta ja joissa he kuluttavat korkealuokkaisia biodynaamisia ruokia, suodatettua vettä ja investoivat hulluna galaktisen tilan valloittamiseen?" Samassa yhteydessä hän panee merkille myös sen, että yhteiskuntakriitikoista useat tulevat vauraista oloista. Miksi sellaiset ihmiset pyrkisivät muuhun kuin kapeaan oman edun tavoitteluun? Siksi, ja tämä pätee myös minuun, että nimenomaan heidän "olosuhteensa mahdollistivat pohtimiseen tarvitun ajan ylellisyyden".

Itse asiassa on tosin niin, että suurin osa nimenomaan rikkaista ja valtaapitävistä on pahasti nopeutetun ja uuvuttavan maailman kuristusotteessa. He elävät muusta yhteiskunnasta varsin irrallista elämää. Heidän aikansa on niin tärkeää, että se investoidaan miltei kokonaan bisnekseen, eikä heillä ole aikaa arjelle tai rituaaleille. Lasten syntymät, avioliitot tai yhteinen kanssakäyminen ovat heille liian triviaaleja asioita. (Yliopistolla koin tämän hyvin kouriintuntuvasti erään kollegan käytöksessä. Kerroin tupakkatauolla meneväni naimisiin, häätkin olivat suunnitteilla. Hyvänen aika, hän kummasteli, kenellä nykyään on aikaa viettää häitä! Minusta on mielenkiintoista, että kyseinen kollega tunnetaan eri kulttuurien ajan ja aikaa rytmittävien rituaalien asiantuntijana.) Yhteiskunnallinen elämä, se mitä antropologit itse asiassa edelleen tutkivat, on käytännössä ajautumassa yhä ahtaammalle.

Todellinen kontrasti tälle kiireellisyydelle löytyy kyllä korkeakulttuurista, kalliista taiteesta. Siellä on mahdollista kohdata ajan kysymys aivan toisella tavalla. Siellä saa vaatia hitautta ja tarkkaavaisuutta. Oopperan kaijasaariahot ja videotaiteen billviolat palkitsevat vain niitä, joilla on sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Esimerkiksi Bill Violan videot etenevät hyvin hitaasti, katsojan seuratessa viidentoista tai useamman minuutin ajan, miten valkokankaan keskellä olevasta pienestä pilkusta kehittyy tanssija. Huomio on kiinnitettävä pienenpieniin, verkkaan muuttuviin yksityiskohtiin.

Mainitsemani työt ovat antoisia, mutta niistä nauttiminen vaatii yleisöltä aikaa, kärsivällisyyttä ja määrätynlaista rauhaa. Hiljaa hyvä tulee, kuten sananlaskussa sanotaan. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on nyt yltänyt tilanteeseen, jossa ajan kalleus ja siitä seuraava kärsimättömyys tekevät hitaudesta ja perusteellisuudesta todella arvokkaita. Tavoitteeni olisi tasoittaa tilannetta niin, että kaikilla olisi mahdollisuus hitauteen ja kärsivällisyyteen.

Niin kauan kuin nopea liike vallitsee, ainoastaan korkea profiili, eli näkyminen, tarjoaa jonkinlaista pelastuksen toivoa. Valitettavasti tästä seuraa enemmistölle vain yltynyttä nopean liikkeen aiheuttamaa hutkimista. Jos liikkeen seasta voisi poimia jotain sisältöä, jotain rakentavaa muutosta, en olisi niin vihainen. Mutta se, mitä näen ja tunnen ympärilläni on, että imago on vienyt voiton sisällöltä. Liikemaailmassa, julkisella sektorilla ja loppujen lopuksi jopa yliopistolla raivoisa hutkiminen tuottaa uskomattomia määriä tyhjää puhetta ja imagoa, ja vain harvoin, mahdollisesti, aidon luovuuden jyväsiä. Kannattaa pohtia, mitä järkeä on tuottaa kuumeisesti imagoa tai tyhjää puhetta.

Liikemaailmassa tämän järjettömyyden ilmenemismuotoja kuvaa hyvin Corinne Maierin aluperin ranskaksi julkaisema Bonjour Paresse, pieni mainio kirja, joka kehottaa tekemään mahdollisimman vähän - ja samalla esiintymään ikään kuin olisi korporaatiolle hyödyksi.

Maier kuvailee ympäristöä, jossa on todella paljon puhetta mutta jossa suurin osa on vain tyhjää julistusta. Onneksi bisnespuhe tarjoaa kuitenkin loputonta tahatonta huumoria, mikä onkin hyvä, sillä Maierin mukaan se ei ainakaan vastaa merkityksellisen kommunikaation vaatimuksiin. Se antaa esimerkiksi sisältöä leikkiin, kuten "hevonpaskabingoon" (joka on terveellisin kuulemani tapa parantaa keskittymiskykyä kokouksissa). Hevonpaskabingo on peli, joka on pyörinyt internetissä jo useamman vuoden. Sitä pelataan bingoruudukolla siten, että jokaisessa ruudussa esiintyy jokin muotisana, esimerkiksi tulostavoite, kaupallistettavuus, win-win-tilanne ja niin edelleen. Kokouksissa, sitä mukaa kun sanat pulpahtavat puhujan suusta, ne viivataan yli, ja kun kokonainen rivi on tippunut pois, huudetaan "hevonpaska". Toisinaan mietin, mitä vastaava peli voisi tuoda yhteiskuntatieteisiin.

Danny Miller taas kohtaa vastaavanlaisen vakavan ongelman akateemisessa artikkelissaan The Virtual Moment. Hän ammentaa materiaalinsa Britannian raskaaseen arviointikierteeseen alistetusta paikallis- ja aluehallinnosta. Kielenkäytön sisällöttömyydestä on sielläkin tullut ongelma.

Britanniassa paikallisdemokratia on ollut legitimaatiokriisissä siitä lähtien kun Thatcherin konservatiivihallitus 1980-luvulla alkoi keskittää valtaa keskushallinnolle ja siirtää paikallista päätöksentekoa yksityiselle sektorille. Jotta huolestuttava käänne kohti jälkidemokraattista apatiaa voitaisiin pysäyttää, on New Labour (eli Tony Blairin uudistama työväenpulue) pyrkinyt tuomaan paikallishallintoa lähemmäksi paikallisia ihmisiä ja tekemään siitä läpinäkyvämpää. Se on samalla luonut jatkuvan arviointiprosessin, jonka avulla määritellään, miten hyvin paikallisesti hallinnoidaan.

Suorituksen parantamisen nimissä paikallishallintoa on kehotettu esimerkiksi poistamaan jargoni eli ammattikieli kaikista asiakirjoista. Miller väittää, että tämä on samalla tyhjentänyt ne kaikesta hyödyllisestä ammattioivalluksesta niin, että kuntien tuottamista teksteistä on tullut itseään toistavia, itsestäänselvyyksiä latelevia turhuuksia. Niistä on tullut täysin performatiivisia, tavallaan liturgiaa. (Me yliopistolaiset tunnistamme tämän helposti. Jokaisen yliopiston nettisivuthan lupaavat täsmälleen samoja tuloksia!) Miller painottaa, että työtä tehdään paljon, mutta tulokset ovat kaikkialla samat ja, ironista kyllä, koko prosessi vähentää paikallishallinnon julkista hyväksyntää entisestään.

Miller näkee vaivaa muistuttaakseen lukijoitaan siitä, että muutosten taustalla olleet aikomukset olivat jaloja, niiden tavoitehan oli parantaa niin palveluja kuin hallinnnon avoimuutta. Tämän nimissä kuntien harteille on sysätty painava arviointitaakka, mistä on kuitenkin seurannut sekaannusta ja huonoa henkeä. Kuten RAE, arviointipaneeli itse tekee muutakin kuin mittaa ja arvostelee, siitä on tullut "rangaistuksen ja palkkion väline". Tässä ei ole kyse pelkästään rahavirroista, vaan "parhaille kunnille luvataan kevyttä arviointikäytäntöä tulevaisuudessa samalla kuin heikommille luvataan yhä vaativampia tulevia arviointeja", kuten Miller toteaa. Arvioinneissa hyvin pärjänneet pääsevät näin nauttimaan ajasta, jonka he tarvitsevat vastatakseen paikallisiin tarpeisiin, tehdäkseen varsinaisen oikean työnsä.

Mutta mistä johtuu tämä kuntien ajan haaskaaminen? Se perustuu siihen, että keskushallinnon ja yksityisen sektorin on voitava nähdä tarpeellinen informaatio määrätyllä tavalla. Heille sopii suorituksen mukaan rankattu, vertailukelpoinen tieto, joka on helposti, nopeasti ja aina saatavilla. Alkuperäisistä tavoitteista poiketen tällaisen, kuluttajan tarpeisiin sopivan informaation hankkiminen ja sen varaan rakennettu metahallinto, tuottaa kapeaa informaatiota käyttökelpoisen tuntemuksen sijaan. Kussakin tilanteessa viimeisin vertailukelpoinen suoritus on kaiken a ja o. Suorituksen englanninkielinen vastine, "performance" (jota kansainvälinen bisnesmaailma käyttää) sisältääkin kaksi oivaa merkitystä. Performanssi on yleisölle suunnattu spektaakkeli. Sen lisäksi se on tulos, suorituksen saavutus.

Niinpä näkyminen on elintärkeää. Tästä voinkin siirtyä kolmanteen aiheeseeni, narsismiin.

Kaikki yhdell sivulla.

Tulostusversio.