2007-01-08

Perustulosta ja työkyvyn yhteiskunnasta

Mikko Jakonen

Riskit ja tuotannon pimeä ydin

Voidaan kysyä, kenellä on vastuu tehdystä tai tekemättömästä työstä? Vastuu pyritään siirtämään työn suorittajalle. Myytäessä "työtuote" tai "työmahdollisuus" työn suorittajalle hänelle myydään samalla riski eli vastuu tuotteesta. Juuri tällainen kummallinen nurinpäinkääntymä nykyisessä työelämässä tapahtuu. Hankkiakseen oman "laajennetun elossapysymisensä" ihmisen on "ostettava" tuo laajennettu elossapysyminen yhä useammin millä tahansa työllä, jota tehdään mihin tahansa hintaan. Laajennettuun elossapysymiseen, kuten edellä jo mainittiin, sisältyy myös työmarkkinoilla yhä enemmän tarvittava julkinen identiteetti, tyyli, esteettinen habitus, koulutus ja niin edelleen. Myös nämä ovat omanlaisia "riskejä", joihin työntekijän on panostettava ja suhtauduttava riskeille kuuluvalla tavalla.

Kun työnmuoto muuttuu yhä enemmän yksityisyrittäjämalliseksi, yhteiskunnassamme työn ja tuotannon riski ulkoistetaan yksilöille, työn tekijöille, jotka toteuttavat työn. Huonosti tehty työsuoritus johtaa tässä uudessa ideaalityypissä siihen, että henkilö A ei saa enää töitä helposti, vaan työstä asetetaan kilpailemaan myös henkilöt B ja C. Syntyy sosiaalinen ja taloudellinen kilpailu siitä, kuka kykenee suorittamaan "tuotteen" parhaiten eli tehokkaimmin ja pienimmillä kustannuksilla. Kysymys on siitä, kuka pystyy ostamaan oman elossapysymisensä pienimmällä summalla, kuka suostuu suorittamaan eniten "lisäarvoa" työstään työnostajalle, jota virheellisesti nimitetään työnantajaksi. (Yksityisyrittäjämallissa oman työn hintaa lasketaan omien elinkustannusten ja oman hyvinvoinnin kustannuksella, mikä johtaa edelleen elinkustannusten alentamiseen esimerkiksi halpatuonti ja -tuotanto ruualla ja tavaralla. Tämä kehityskulku tarkoittaa itsessään monitasoisen köyhtymiskierteen syntyä, mutta se tarkoittaa myös sellaisen perustavan yhteiskuntarakenteellisen mekanismin syntyä, joka tekee ekologiset ratkaisut arkipäiväisessä kuluttamisessa lähes mahdottomiksi.)

Tämä johtaa kaiken työn arvon laskuun, kaiken työn "automaattiseen" tehostamiseen (joka tulisi ymmärtää eräänlaisena sosiaalisen mekanismin itse aiheutuvana tehostumisena), mikä seuraa sosiaalisesta mimesiksestä (havainto keinoista saada työtä omaksutaan välittömästi ja kyseenalaistamattomasti tilanteessa, jossa töitä on "pakko saada"). Näin yksinkertainenkin työ vaatii yhä enemmän, se vaatii kaiken ajan, ei vain tiettyä aikafragmenttia. Tila-ajassa ei kyetä tekemään sitä, mitä ollaan luvattu, mitä ollaan myyty. Näin itse praksis, työ tehdään varsinaisen "työsuorituksen" eli myydyn tuotteen ulkopuolella - näin tapahtuu erityisesti luonteeltaan immateriaalisissa töissä. Myös työvälineistä huolehtiminen siirretään pääasiassa työn suorittajille ja heidän vastuulleen. Räikeimmillään tämä näkyy terveys- ja liikuntapuheena, joka tähtää työläisten työkyvyn parantamiseen: hyvä kunto ja todistettu terveys on jopa edellytys työn saamiselle. Itse työsuorituksesta (aika-tilassa tehty työ) tulee näin ollen vain työn performanssi, jopa eräänlainen absoluuttinen performanssi. [20]

Ongelma on se, että vaikka työhön käytetäänkin yhteisiä, yhteiskunnallisia resursseja, jotka ovat kuitenkin itse työsuoritukselle ulkoisia, ikään kuin yksittäisten työsuoritusten "taustaa", niin silti yleisestä ja yhteisestä tiedosta ja tuotannosta ts. työsuoritukseen tarvittavista edellytyksistä ei makseta niiden ylläpitämiseen ja tuottamiseen tarvittavaa kompensaatiota. Tuotantokustannuksissa yhteiskunnallinen infrastruktuuri (niin fyysinen kuin erityisesti sosiaalinen) otetaan vain osittain huomioon, ja "toimintaympäristön" kilpailukykyisyyden nimissä tästä infrastruktuurin hyödyntämisestä maksettavaa korvausta (veroa) pyritään jatkuvasti laskemaan, vaikka tendenssin tulisi olla päinvastainen.

Samalla, kun erityisesti prekaareja töitä tekevien ihmisten kaikki aika menee "laajennetun hengissäpysymisen" tuotantoon omaa työtänsä myymällä, jää myös yhteiskunnallisesta taustasta, sen uusintamisesta ja ylläpidosta huolehtiminen samojen tavaramarkkinoiden harteille. Näin "yleinen" ja "yhteiskunnallinen" muuttuvat ostopalveluiksi. Ne eivät rakennu työllä ansaittavan lisäarvon kautta, joka on ollut ennen kaikkea aikaa ja vapautta palkkatyöstä, mahdollisuutta keskittyä elämän muiden alueiden kehittämiseen ja ylläpitoon. Tällainen maailmankuva ja näkemys työstä mahdollistaa yritysjohdon lausunnot siitä, kuinka vain liikeyritykset tai arvopaperikauppa voi tuottaa hyvinvointia ja rikkautta yhteiskuntaan. Yhteiskunnassa, jossa itse yhteiskunnallinen ja yleinen on markkinoiden alaista kauppatavaraa, johon kellään ei ole aikaa osallistua ilman tuloilleen merkittävää korvausta, hyvinvointi todellakin jää harvojen ja valittujen iloksi ja vastuuksi. Hyvinvointiyhteiskunta, jossa työn ulkopuolinen aika ja tila oli itsestään selvyys, muuttuu hyväntekoyhteiskunnaksi, jossa markkinoiden ulkopuolinen elämä on tavalla tai toisella patologisoitua ja toisten armon varaista.

Uusi talous ja uusi tuotanto riistää ja kaappaa jatkuvasta tätä yhteistä ja yleistä työn ja elämän edellytystä (infrastruktuuria, tietoa, koulutusta, kasvatusta, ystävyyttä ja parisuhteita, yksilön persoonaa) suoraan lisäarvon tuotantoon. Usein tämä kaapattu "yhteinen" jää myös tunnistamatta ja tunnustamatta vääränlaisten "työn tuottavuudesta" kertovien mittarien hyödyntämisen vuoksi.

Näin siis itse asiassa kaikesta tästä työstä tulee "pimeää" tai vähintään harmaata työtä, josta ei haluta maksaa juuri mitään ja jonka olemassaolo pyritään kieltämään - vaikka tämä pimeä työ onkin koko tuotannon ja taloudellisen kasvun "pimeä ydin", jonka epävakaalla perustalla talouskasvu lepää. Työmarkkinoille syntyy heterogeeninen vaihteleva taso homogeeniseksi väitetyn palkkatyöyhteiskunnan sisälle, mikä mahdollistaa talouden todellisuudessa tarvitseman erilaisten tasojen synnyttämän dynamiikan. Tämä on prekaarin työn keskeinen taloudellinen funktio ja juuri siksi työn ja yhteiskunnan prekarisaatio on se vastustamaton liikevoima, joka murtaa suojellun, homogeeniseen aikaan sidotun yhteiskuntarakenteen, so. hyvinvointivaltion. Samalla se myös paljastaa "homogeenisen" ts. palkkatyöyhteiskunnan sisällään pitämät heterogeeniset tasot, ennen kaikkea naisten "kakkosvuoron" jonka varaan teollinen tuotanto ja hyvinvointivaltio on rakennettu, sekä opiskelijoiden tekemän ilmaisen yhteiskuntapalveluksen.

Siksi työn ja yhteiskunnan prekarisaatio ei koske vain näkyvää osaa eli pätkätöitä, vaan ne ovat vain tämän oopperan yksi näytös. Kyse on siis edelleen siitä, kuinka kapitalisti yrittää erottaa (suorittavan) työn tekijästä ja työntekijän tuotantovälineistä. Immateriaalisen tuotannon aikana se tarkoittaa Jussi Vähämäen mukaan pyrkimystä erottaa ajattelu aivoista, ja erottaa työntekijä yhteiskunnallisesta taustastaan. Siksi jokaisesta ihmisestä tulee "erikoistapaus" jota täytyy pitää silmällä ja kontrolloida. Yhteisöstä luodaan toisten tarkkailu- ja kontrollointijärjestelmä. Tämä tarkoittaa kontrolliyhteiskunnan syntymistä, jossa kontrollin kohteena on mahdollinen ja virtuaalinen, juuri se ympäristö, jota luodaan, ylläpidetään ja tarvitaan tuotantoon, oli tuo ympäristö sitten fyysinen tai henkinen. Yhä enemmän kyse on mentaalisen ympäristön kontrolloinnista, oikeanlaisen "tuottavan mielentilan" ylläpidosta yhteisössä. Siksi yksikään mielenosoituksen kontrollointiin komennettu poliisirivistö ei ilmennä kuin symbolisesti sitä kontrollien monimutkaista valtaa, joka yhteiskunnassamme toimii ja levittää otettaan yhä syvemmälle ja laajemmalle, niin mikro- kuin makrotasolla.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.