2007-01-08

Perustulosta ja työkyvyn yhteiskunnasta

Mikko Jakonen

Miksi perustulo? Minkä yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen perustulo asettaa ongelmalliseksi ja millaiset perustavat yhteiskunnalliset "itsestään selvyydet" se voisi avata uudelleen käsittelyyn? Artikkellissa tarkastellaan yhteiskunnan prekarisaation rakenteita ja perustulon avaamia mahdollisuuksia.

Tavaramuoto ja työkyvyn yhteiskunnan perusta

On lähdettävä liikkeelle moneen kertaan toistetusta yleistävästä fraasista, jonka mukaan elämme siirtymäkautta fordistisesta tuotantomuodosta postfordistiseen tuotantomuotoon, tavaroiden tuotannosta immateriaalisten hyödykkeiden tuotantoon, raaka-aineen tuotannosta ja jalostamisesta palvelujen tuotantoon. Elämme myös siirtymäkautta, jossa sosiaalisuudesta ja tiedosta rakennetaan yhä merkittävämpää tuotantovoimaa, ja tämän "raaka-aineeksi" tuotetaan uudenlaista ihmistä ja uudenlaisia sosiaalisia suhteita.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö palveluita ja immateriaalisia hyödykkeitä voitaisi enää ajatella tavaramuotoisina Marxin Pääomassa esittämän teorian mukaisesti.[1] Immateriaalisen tavaran teoria liittyy läheisesti Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskuntaan[2], jossa hän Marxin ajattelua jatkaen esittää kuvan muuttuneet tavaraksi. Kuvasta ja - Debordin teoriaa yhä kehitellen - äänestä, tuoksusta ja jopa eleistä on tullut tavaraa, ja tuo "tavara" on irrotettu kantajastaan. Toisin sanottuna, kaikesta edellä mainitusta on tullut (mahdollisia) arvoja, jotka voidaan vaihtaa markkinoilla.

Tämän vuoksi kulutus[3], nyt jopa kaikkein laajimmassa merkityksessä eli ihmisten arkipäiväisenä sosiaalisena toimintana, on muuttanut muotoaan. Koko ihmisen elämästä on tullut tavaraa ja sosiaalisesta elämästä on tullut enenevissä määrin mahdollisesti tavaran kulutusta, toistemme aistimista. Sosiaalisesta elämästä on tullut tätä kautta myös välitöntä tuotantoa, itsemme tuotantoa yhteiskunnallisina olioina, tavara-yksilöinä, jotka kilpailevat markkinoilla arvostaan. Se, mikä meissä näkyy tai manifestoituu, on koko yhteiskunnallisen työn kokonaisuus, tietyssä rajatussa muodossa, joka on vaihdettavissa toisiin tavaroihin (rahaan, vasaroihin, video- ja tietokonepeleihin).

Tavaramuodon tunkeutuminen välittömästi elettyyn sosiaaliseen pintaan ja ihmisten sosiaalisuuteen on uusi aggressiivinen vaihe kapitalismin historiassa, eräänlainen kapitalismissa mahdollisuutena piilleen tendenssin pikakiihdytys. Se esittäytyy jopa historiallisena käänteenä, johon liittyvät suuret taloudelliset muutokset, kuten immateriaalisten hyödykkeiden ja palvelujen tuotanto, joka liittyy puolestaan mm. metropolien tuotantorakenteen muutokseen.[4] Joidenkin laskelmien mukaan New Yorkissa jopa 90% työntekijöistä työskentelee palvelualoilla. Siihen liittyy myös markkinoiden finanssoituminen ja esimerkiksi arvopaperikaupan mimeettisen luonteen vahvistuminen, talouden kielellinen käänne ja yleisesti ihmisyhteisön elävän liikkeen ja mimesiksen haltuunotto uudella tavalla[5]. Tämä haltuunotto voidaan yleisesti määritellä "ympäristöjen" tai "territorioiden"[6] rakentamisen strategiana. Uusien ja uudelleenkoodattujen elin- ja kulutusympäristöjen tai alueiden monentyyppisiä luonteita voidaan ymmärtää yhtäältä potentiaalisten ja toisaalta virtuaalisten ympäristöjen luomisen kautta.[7]

Ihmisten välittömästä yhteisöllisestä elämästä on tullut tavaramuotoista fordistista yhteiskuntaa vahvemmalla tavalla. Näin ennen kaikkea ihmisten yksilöllisyydestä, joka rakentuu vain ja ainoastaan yhteisöllisen kanssakäymisen kautta, tulee tuote. Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että persoonallisuudesta tulee työmarkkinoilla suoraan vaihdettava "tavara", koulutuksella hankitun ammattitaidon sijaan. Yksityishenkilön persoonallinen julkisuus valtaa tilaa julkiselta persoonalta. Kyse on subjektivaation uudesta tilanteesta, jossa talous ja markkinat pyrkivät tuottamaan subjekteja, ei enää niinkään uskonto tai valtio. Tämä tarkoittaa hyvin yksinkertaisesti siirtymää keskittyneistä instituutioista monenkeskeisiin ja hajakeskeisiin instituutioihin, ja tämän muodonmuutoksen käyvät läpi kaikki yhteiskunnalliset instituutiot perheestä armeijaan ja koulusta työnhallintaan ja organisointiin. Persoonan konstruoiminen ja siihen tarvittavan oikeanlaisen "kasvuympäristön" rakentaminen näyttelee kapitalismin uudessa vaiheessa samaa tehtävää kuin raaka-aineen tuotanto (esim. tehometsät) fordistisessa teollisuudessa. Tietynlaiset ihmisten tuotantoympäristöt ovat ehto tietokapitalismin kehittymiselle tulevaisuudessa, ja tämän "infrastruktuurin" luomiseen sijoitetaan huomattavia taloudellisia ja poliittisia panoksia.

Valta voidaan ymmärtää usein tuottavuuden näkökulmasta käsin, mutta on hyödyllistä tarkastella sitä myös reaktiivisena ja haltuunottavana. Subjektivaation prosessissa on määräävässä asemassa ennen kaikkea talous. Talouden suhde subjekteihinsa on yhtäältä täydellisen opportunistinen: se pyrkii reagoimaan kaikkiin kuluttajan (eli yksilöllisen subjektiutensa tuottajan) vaatimuksiin tuottamalla markkinoille minkä tahansa asiakkaan (mahdollisesti) haluaman hyödykkeen - joko massatuotteena tai sitten räätälöitynä palveluna. Se pyrkii tuottamaan subjektin yhdessä subjektin ainutkertaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Toisaalta se pyrkii ottamaan haltuun ja kontrolloimaan jatkuvasti uudistuvia ei-kaupallisia tai ei-tavaramuotoisia sosiaalisia suhteita valtaamalla uusia "markkina-alueita", eli tunkeutumaan sosiaalisuuden kaikille alueille ja kaikkiin muotoihin. Näin ollen se pitää ihmisyhteisölle tyypillistä uuden keksimistä, sosiaalista innovointia ja uusien ennalta-arvaamattomien sosiaalisten tapahtumaketjujen ja instituutioiden, sekä sosiaalisten järjestysten ja ketjujen muodostumista oman toimintansa viimekätisenä perustana, jatkuvasti uusiutuvana ja uudistumaan kykenevänä rakenteena, joka takaa ja luo markkinamahdollisuuksia "ehtymättömänä luonnonvarana". Ongelmana sille näyttäytyy ainoastaan tämän jatkuvasti liikkuvan ja muuttuvan moneuden [8] organisointi ja sen liikevoimasta hyötyminen. Tämän vuoksi esimerkiksi Suomeen kaivataan nopeasti uusia "johtamisinnovaatioita", jotka kykenevät muuttumaan ja sopeutumaan jatkuvasti vaihteleviin tilanteisiin. [9]

Kyse on siis "markkinoiden vallasta", hajakeskeisestä ja "paikattomasta" vallasta, jossa subjektit tuottavat pluraaleja identiteettejään ja tuottuvat tässä prosessissa lukuisina identiteetteinä. Ihmiset tuottavat itseään ja toisiaan sekä yhteiskunnallista "pintaansa" pääasiallisesti markkinoiden kautta. Tässä tilanteessa yhteiskunnallinen ja julkinen tila perinteisellä modernilla tavalla ymmärrettynä muuttuu totaalisesti markkinoiden tilaksi. Se tyhjenee entisistä merkityksistään ja joutuu kriisiin. [10]

Kuten Jussi Vähämäki on useassa tekstissään korostanut, koko "elämänaika" pyritään asettamaan tuotantoon [11]. Fordistisen tehtaan malli leviää kaikkialle, koko yhteiskuntaan. Yhteiskunta ja kaikki sen keskeiset instituutiot joutuvat tehostamisen prosessiin, joka liukuhihnoilla ja niitä seuranneissa "joustavissa" tiimi- tai solurakenteisissa toyotistisissa tehtaissa käytiin läpi toisen maailmansodan jälkeen. Kamppailu tehtaissa tarvittavasta "ylimääräisestä" työvoimasta, kamppailut työtahdista, kamppailut laadunvarmistamisen rakenteesta ja alihankkijoiden vastuusta: kaikki nämä käydään nyt laaja-alaisesti koko yhteiskunnan tasolla. Syntyy "yhteiskunnallinen tehdas", jolle ei voida osoittaa selkeää ulkopuolta. [12] Työn ja vapaa-ajan, työn ja perheen, yksityisen ja julkisen erottelut muuttuvat diffuuseiksi ja epämääräisiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että "tuottavalle" tai tarkemmin määriteltynä taloudellisesti tuottavalle, lisäarvoa tuottavalle elämälle ei ole siis enää tiettyä paikkaa tai aikaa, eikä mikään elämän alue ole enää "suojassa" tuotannolta. Modernin hyvinvointivaltion institutionaaliset ideaalityypit menettävät ideaalisen luonteensa, jonka kautta ne jäsensivät yhteiskunnallista ajattelua. "Koti" ei ole levon ja yksityisen alue, "koulu" ei ole rauhoitettu opiskeluun paneutumisen tila. "Työ" ei ole rauhoitettu suorituksen, asiantuntemuksen, ammattilaisuuden ja osaamisen aktualisoitumisen alue.

Näin nämä konstruoidut ja moderniksi yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi tuotetut sosiaaliset rajat ja alueet hämärtyvät, sekoittuvat ja alkavat määrittää toisiaan. Yhä useammin löydämme konkreettisesti kodin tai lastenhoidon alueelta työhön tai opiskeluun liittyviä toimintoja, ja vastaavasti yhä useammin varsinainen työ keskeytyy lapsen itkuun tai vaatimukseen leikkimisestä. [13]

Tämän seurauksena, pelottavaksi kategoriseksi imperatiiviksi on nousemassa lause Arbeit Macht Frei - Työ tekee vapaaksi. Tämä on "uuden talouden" ja "uuden työn yhteiskunnan" pelottava sanoma. Sen äärimmäisessä ilmaisussa, vapaa-aika, loma, sairaus ja joutilaisuus ovat ostettavissa ja lunastettavissa ainoastaan työllä. Mutta koska myös itse työn luonne on muuttunut siten, että modernin hyvinvointiyhteiskunnan keskiön luonut "palkkatyö" - tilaan ja etenkin aikaan sidottu ja rajattu työ - on menettänyt taloutta ja tuotantoa pyörittävän perustavan luonteensa [14], on tuosta palkkatyöstä tullut "surkea perusta" uuden työn yhteiskunnalle. Palkkatyö on myös surkea perusta uuden työn yhteiskunnan subjektille, vapauttaan hinnalla millä hyvänsä tavoittelevalle ihmiselle. Palkkatyö ei enää riitä yhteiskunnallisesti eikä yksilöllisesti "ostamaan" (ts. tuottamaan tarpeellista lisäarvoa) vapautta, joutilaisuutta tai aikaa sairastaa ja olla vanha. Se riittää vain ja ainoastaan välittömän ja Debordin sanoin "laajennetun hengissä säilymisen" ostamiseen ilman ylijäämää. Tämä on työkyvyn (workfare) yhteiskunnan lähtökohta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.