2006-12-07

Jo riittää almujen aneleminen!
Pamfletti opiskelijoiden asemasta tietokapitalismissa

Toimitus

Tietotalouden työvoimareservi

Työntekijöille esitetyn joustavuuden vaatimuksen taustalla on 1970-luvulla alkanut yritystoiminnan riskien alkanut voimakas kasvu. Pääasiallisia syitä tähän on kolme. Ensinnäkin yritysten rahoitus tulee ailahtelevilta finanssimarkkinoilta ja osakkeista yhä suuremman osan omistavat lyhyen tähtäimen voittoja havittelevat spekulaatiosijoittajat. Toiseksi markkinoiden globalisoituminen on johtanut kysynnän heilahtelun valtavaan kasvuun, koska niin tuottajia kuin kuluttajia on markkinoilla huomattavasti aiempaa enemmän. Kolmanneksi tuotannon painopisteen siirtyminen tiedon ja sosiaalisten suhteiden tuottamiseen on tehnyt tuotantoprosessista huomattavasti monimutkaisemman ja vaikeammin hallittavan. Tehdastyöläisten kontrollointi edellytti vain heidän pitämistään liukuhihnan ääressä ja taukojen pituuden kontrollointia, mutta jos ei edes oikein tiedetä mitä innovaatiot ovat, on niiden tuottamisen hallinnointi varsin hankalaa.

Näiden syiden johdosta yritystoiminnan riskeistä on tullut niin korkeita, että tärkeimmäksi työvoimalle asetetuksi vaatimukseksi nousee nimenomaan joustavuus: kyky toimia jatkuvasti muuttuvissa työympäristöissä ja kantaa omalla elämällään, omalla ruumiillaan osa yrityksen riskeistä.

Ketkä tällöin olisivatkaan haluttavampia työntekijöitä kuin vilkasta sosiaalista elämää elävät, uteliaat, innostuneet, kiinnostuneet ja muutoksenhaluiset opiskelijat? Nuoret, joilla on joustava elämäntilanne: ei lapsia elätettävänä, ei pelkoa äitiys- ja isyyslomista, vimma ja into päästä "oman alan" töihin ja hyödyntämään osaamista "käytännössä". Ei huolta huomisesta, jonka takia pitäisi miettiä, miten huonolla palkalla on valmis tekemään työtä. Laajat sosiaaliset verkostot, jotka mahdollistavat riskien oton sen sijaan, että pitäisi kiinnittyä perheeseen, jonka luota ei voi noin vain lähteä tekemään ilmaista työtä toiselle puolelle maapalloa. Opiskelijat ovat usein kaikkein joustavinta ja mukautuvinta työvoimaa, koska heidän elämäntilanteensa on eräänlaista jatkuvaa välitilaa.

Opiskelijat muodostavat aineettomalle tuotannolle korvaamattoman työvoimareservin ainakin kolmessa eri mielessä:

1) Innokkuuden ja näyttämishalun ansiosta lähes ilmaiseksi luovaa tietotyötä tekevät opiskelijat. Esimerkiksi firmojen tilauksesta käytännössä ilmaiseksi tehtävät korkeatasoiset opinnäytteet tai harjoittelijat, joiden motivaatio on yleensä korkeampi ja osaaminen ja tietotaito usein ajanmukaisempaa kuin varsinaisten palkkaa saavien työntekijöiden. Myös opiskelijoiden laajat sosiaaliset verkostot muodostavat laajan tiedon ja osaamisen "valtameren", josta he voivat ammentaa oman henkilökohtaisen suorituskykynsä ylittävää "ekstraa".

2) Halpana tietotalouden perustaa tuottavana ja ylläpitävänä työvoimana: erilaiset harjoittelijat, sivarit ja matalapalkatut osa-aikatyöntekijät, jotka pitävät yllä atk-osastoja, kirjastoja ja arkistoja jne. Tällaiseenkin usein varsin mekaaniseen "tietotyöhön" opiskelijat ovat varsin innokkaita, koska kokevat sen "liittyvän edes jotenkin omaan alaansa".

3) Korkeasti koulutettuna, osaavana, jatkuvasti kehittyvänä ja kielitaitoisena joustavana työvoimana palvelusektorilla. Esimerkiksi kahviloissa, matkailijapalveluissa ja kansainvälisiä asiakkaita palvelevissa tavarataloissa opiskelijat muodostavat joustavan, määräaikaisiin ja osa-aikaisiin töihin mieluusti suostuvan työvoimareservin. Opiskelijat myös ovat valmiita tekemään työtä suhteellisen matalalla palkalla, koska ovat tottuneet niukkaan elintasoon, elävät yksin ilman elätettävää perhettä ja toisaalta ovat vailla oikeutta toimeentulotukeen jne. Sekä osin myös siksi, että toimeentulon perustana toimiva opintotuki sallii työnteon paremmin kuin esimerkiksi työmarkkinatuki, joka putoaa huomattavasti nopeammin työstä saatavien tulojen kasvaessa.

Vaikka opiskeluaikojen rajaamista tähdennetään, jotta nuoret saataisiin aikaisemmin töihin ja siten pysymään työelämässä kokonaisuutena pidempään, myöntävät jopa kaikki valtiovarainministeriön budjettiosaston virkamiehet, että opiskelijoiden työssä käynnin merkitys on taloudellisesti erittäin suuri. HYY:n vuonna 2005 julkaiseman toimeentuloselvityksen mukaan 70 prosenttia opiskelijoista käy töissä lukukauden aikana. On siis varsin selvää, että opiskelu ja työnteko eivät missään nimessä ole selkeästi toisistaan erotettavissa olevia elämänvaiheita.

Kuitenkin pääosa myös opiskelijoiden yhteiskunnallista rikkautta tuottavasta toiminnasta tapahtuu perinteisen palkkatyön ulkopuolella: yliopistolla, opintopiireissä, kapakkakeskusteluissa, harjoitteluissa. Opiskelun suhteuttaminen palkkatyön malliin onkin ainoastaan tapa kontrolloida ja riistää palkkatyön ulkopuolella tapahtuvan ajallisesti epämääräisen ja tilallisesti rajattoman aineettoman työn tuottavia verkostoja.

Opiskelijat ovat tietotalouden mahdollisimman tehokkaan toiminnan kannalta äärimmäisen kriittinen ja keskeinen työvoiman osa. Hallitukset puolueväristä riippumatta ovat kuitenkin kieltäytyneet hyväksymästä tätä. Epäilemättä sen takia, että se opiskelijat ovat äärimmäisen edullista työvoimaa yrityksille.

Huolimatta siitä, että lähes kaikki opiskelijat tekevät myös palkkatyötä ilmaisen aineettoman työn lisäksi, ovat opiskelijat eräs yhteiskunnan kaikkein köyhimmistä ryhmistä. HYY:n selvityksen mukaan opiskelijoiden mediaanitulo on 646 euroa kuukaudessa, kun keskimääräiset tulot Suomessa ovat noin 2500 euroa.

On kuitenkin täysin mieletöntä kuvitella, että opiskelijoiden asemasta ei oltaisi kiinnostuneita sen takia, että he ovat yhteiskunnalle "pelkkä rasite". Itse asiassa opiskelijoiden elämään kohdistetaan jatkuvasti poikkeuksellisen paljon huolenpitoa, valvontaa ja kiinnostusta. Opintoaikojen rajaamisesta, opintoetuuksien tasosta, koulutuksen maksullisuudesta ja sisällöistä käydään jatkuvaa keskustelua.

Elinikäisestä oppimisesta elinikäinen opintoraha

Koska opiskelijat eivät ole mitätön marginaaliryhmä, vaan eräs yhteiskunnan luovimmista ja tuottavimmista ryhmistä, on opintorahakeskustelun jatkaminen sosiaalihuollon ja köyhäinavun kielellä täysin toivotonta ja turhaa. Kieltäytyminen opintorahan korotuksesta ei ole yhden tai muutaman hallituksen poliittista itsepäisyyttä, vaan olennainen osa sitä prosessia, jolla kapitalismi irrottaa tuotannon aivot sen ruumiista ja ulosmittaa lisäarvoa rajattomasta, kollektiivisesta luovasta rihmastosta.

Ylipäätään ajatus opintorahasta tietylle rajatulle ryhmälle maksettavana, tiettyyn rajattuun elämänvaiheeseen liittyvänä etuutena, on jäänyt jälkeen ajastaan. Nykyaikana erilaiset identiteetit ja elämäntilanteet menevät voimakkaasti limittäin: opiskelijat tekevät työtä, kotiäidit opiskelevat, työssäkäyvät täydentävät opintojaan. "Elinikäisestä oppimisesta" on tullut eräs tulevaisuusstrategioiden perussloganeista, vaikka korkeakoulujen sisäänotossa pyritäänkin lyhytnäköisesti suosimaan pelkästään juuri ylioppilaaksi kirjoittaneita.

Opintotuki kuuluu sosiaaliturvajärjestelmään, joka perustuu selkeästi toisistaan erotettavien elämänvaiheiden ja niihin kuuluvien täsmäetuuksien malliin. Suunnitelmat opintotuen muuttamisesta lainaperustaiseksi vain voimistavat tätä ajastaan jälkeen jäänyttä ajatusta. Lainaperustaisuuden lisääminen perustuu siihen käsitykseen, että opintojen jälkeen mennään kovapalkkaiseen täysipäiväiseen ja pysyvään työhön, jonka tuloista voidaan helposti maksaa laina takaisin. Tämä Elinkeinoelämän Keskusliiton ja valtiovarainministeriön kaaderien mongerrus sotii kuitenkin todella vahvasti kaikkien opiskelijoiden omakohtaista kokemusta vastaan. Kuka tahansa opiskelija tajuaa, ettei tilanne enää ole lähelläkään tätä. Vain 29 prosenttia Helsingin yliopiston opiskelijoista on nostanut lainaa ja heistäkin suurin osa pelkästään suoranaisesta toimeentulon pakosta.

Teolliselle yhteiskunnalle tyypillinen tapa jaotella elämä tiettyihin jaksoihin niitä hallinnoivien instituutioiden (koulu, armeija, yliopisto, tehdas/toimisto, vanhainkoti) mukaan, on jälkiteollisen yhteiskunnan aikakaudella ajautunut vakavaan kriisiin. Kaikki näiden instituutioiden ja ikäkausien väliset rajat ovat hälvenneet: koululaisia vaaditaan valitsemaan ammattinsa jo alaluokilla, korkeakoulutusta muunnellaan työnantajien tarpeiden mukaan, työntekijöiden ajasta yhä suurempi osa menee erilaisilla täydennyskursseilla, ihmisten halutaan pysyvän työelämässä entistä vanhemmaksi.

Samalla tämä teollisen yhteiskunnan (tai Michel Foucault'n termein kuriyhteiskunnan) puitteisiin rakennettu sosiaaliturvajärjestelmä, joka perustuu eri institutionalisoituihin elämänvaiheisiin suunnatuille täsmäetuuksille, on tietenkin menettänyt tarkoituksenmukaisuutensa. Kun opiskelijat käyvät töissä ja työtätekevät opiskelevat, ei nykyinen opintoraha- ja aikuisopintotukijärjestelmä ole millään tavoin mielekäs.

Opintorahan reaaliarvo on itse asiassa pudonnut noin kolmasosalla 1990-luvun alun tasosta. Opiskelijärjestöt ovat keränneet suuren adressin ja vaativat 15 prosentin korotusta. Kuitenkaan niiden vaatimuksia ei kuunnella. Kenties syynä on nimenomaan se, ettei kyseinen vaatimus ole realistinen, koska se on liian maltillinen. Koska opiskelijoita erillisenä "eturyhmänä" ei oikeastaan enää ole olemassa, ei opiskelijoihin kohdistuvan täsmäetuuden nostamisesta olla kiinnostuneita.

Ainoa mahdollinen ratkaisu elinikäisen oppimisen ongelmiin on elinikäinen opintoraha. Toisin sanoen perustulo, jonka saaminen ei ole riippuvaista erityisestä elämänvaiheesta tai työmarkkinoiden käytettävissä olemisesta. Perustulo ratkaisisi samaan aikaan sekä opintorahan tasoon että tulorajoihin liittyvät ongelmat ilman jatkuvasti lisääntyvien täsmätoimenpiteiden henkeäsalpaavaa kasaumaa.

Pitkän tähtäimen toimenpide-ehdotuksena perustulo on jo kirjattu HYY:n hallitusohjelmaan. Stalinistisen "jotain kivaa saadaan ehkä tulevaisuudessa" -ajattelun sijaan perustuloa on kuitenkin vaadittava tässä ja nyt. KELA:n lomakkeiden tolkuttomaan monimutkaisuuteen, epämääräisten silpputöiden epävarmuuteen, yliopistolla käytävän kilpailun tuottamaan stressiin ja turhanpäiväisten pomojen nipotukseen kyllästyneet opiskelijat eivät jaksa odottaa "pitkää tähtäintä". Vaatimalla ainoastaan pientä korotusta opintorahaan opiskelijajärjestöt jäävät aina jälkeen ajan vaatimuksista. Sen vuoksi niiden olisi syytä pikimmiten tarkistaa tavoitteitaan. Eurooppalaisten ja amerikkalaisten toveriensa tavoin myös suomalaisten opiskelijoiden olisi syytä nousta barrikadeille, missä ikinä ne laajakaistojen yhteiskunnassa sijaitsevatkaan.

Vain olemalla tarpeeksi radikaali voi kyetä ennakoimaan huomista ja pysyä askeleen edellä vihollisiaan.


http://lakko.wordpress.com/

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.