2006-12-07

Jo riittää almujen aneleminen!
Pamfletti opiskelijoiden asemasta tietokapitalismissa

Toimitus

Pää irti: miten yhteisestä tehdään yksityistä

Kun tuottaminen on ennen kaikkea tiedon, palveluiden, mielikuvien ja sosiaalisten suhteiden tuottamista, ovat keskeisiä yritysten tarvitsemia tuotannollisia kykyjä kaikki yhteiskunnallisessa elämässä hyödynnettävät kyvyt. Usein jopa muodollista koulutusta tärkeämpiä ovat sellaiset "vapaa-ajalla" opittavat taidot kuten kielitaito, ryhmätyötaidot, kyky toimia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, kyky sopeutua uusiin ympäristöihin, kyky oppia uutta, sopiva ulkonäkö, oikeat arvot ja asenteet. Nämä vaatimukset koskevat niin jäätelönmyyjiä kuin markkinointiassistentteja.

Työnantajat pyrkivät ottamaan haltuun ja käyttöön työntekijöidensä koko elämän, pakottamaan nämä alistamaan koko tuottavien kykyjensä kehittämisen työnantajan esittämien välittömien toivomusten mukaiseksi. Vapaa-ajasta tulee kenties jopa vielä kovempaa työtä kuin työpaikalla hengailusta: täytyy reissata ympäri maailmaa, käydä kuntosalilla viidesti viikossa, joillakin aloilla on jopa oikeasti pakko käydä baarissa joka ilta pitääkseen yllä työnsaannin edellyttämiä sosiaalisia verkostoja. Niin oudolta kuin se bilekuntoisesta opiskelijasta ehkä joskus vaikuttaakin, erityisesti vanhemmille ja perheellisille ihmisille jatkuvat pikkujoulut ovat jopa työtehtäviä suurempi rasitus.

Teollisessa kapitalismissa ristiriita, johon lisäarvon irrottaminen tuotantoprosessista perustui, rakentui työntekijöiden hengissä pysymiseen vaaditun välttämättömän työajan ja työntekijän käyttämän varsinaisen työajan välille. Jälkiteollisessa kapitalismissa lisäarvon nyhtäminen perustuu maksetun (ja pohjimmiltaan täysin kuvitteellisen ja mielivaltaisen) työajan ja maksamattoman elämän ajan väliseen epäsuhtaan. Vaikka työ ja tuotanto ovat luonteeltaan rajatonta yhteistyötä, perustuu palkkio rajattuihin ja mitattaviin yksilöityihin suorituksiin. Riisto ei enää kohdistu niinkään työvoiman kuluttamiseen (jossain tehtävässä) vaan sen käytettävyyteen, työvoiman halukkuuteen asettua riistettäväksi.

Tuottaakseen tulosta osakkeenomistajille yritysten on irrotettava aivotyön tulokset työntekijän ruumiista ja niistä sosiaalisista verkostoista, jossa ne syntyvät. Tämä tapahtuu riistämällä yhteistä yksityiseen käyttöön, silpomalla yhteisen toiminnan tulokset yksilöllisiksi ja yksittäisiksi suorituksiksi.

Myös yliopistoilla nimenomaan lopputuotteiden mitattavuudesta ja suoritusten mitattavuudesta tulee työn riistämisen, aivojen ja ruumiin toisistaan irrottamisen välineitä.

Yhteistyössä luodusta, opintopiireissä ja kapakoissa tuotetusta tiedosta, tunteista ja sosiaalisista suhteista on irrotettava opintoviikkomuotoisia yksilöllisiä suorituksia. Vaikka olennainen oppiminen tapahtuu luentosalien ulkopuolella, vain salin seinien sisäpuolella olevista suorituksista palkitaan.

Samaan prosessiin kuuluvat myös pyrkimykset patentoida aivotyön tuotteita, siirtää niiden hallintaoikeus tutkijoilta ja opiskelijoilta yliopistoille. Nykyään yliopistot vaativat tutkijoita luovuttamaan työnsä tulokset yliopiston yksityiseksi omaisuudeksi aivan samalla tavoin kuin yksityiset tutkimusyritykset.

Mutta jos työssä peliin joutuvat koko ajattelusi ja elämäsi, kaikki sosiaaliset verkostosi ja henkilökohtaisimmat innostuksesi, miten voit luovuttaa ne yksityiseen käyttöön luopumatta koko elämästäsi? Niin tilalliselta kuin ajalliselta luonteeltaan rajaton yhteinen ajattelu koetetaan pakottaa yksittäisten suoritusten mielivaltaiseen muottiin.

Akateemisen vapauden tyyssijoiksi muinoin kuviteltujen yliopistojen toimintatavat alkavat muistuttaa kreikkalaisen tarun ryöväri Prokrusteesta, joka joko venytti tai silpoi kaikki vangitsemansa matkalaiset sopivan mittaisiksi, jotta nämä mahtuisivat hänen pahamaineiseen rautavuoteeseensa.

Kun oikeanlaisesta elämästä tulee työn saamisen edellytys ja keskeinen tuotantoväline, tarkoittaa kommunistinen taistelu tuotantovälineiden hallinnasta ennen kaikkea kamppailua elämän ajan jakamisesta, siitä kenellä on oikeus päättää, mihin käytämme aikamme ja millä tavoin käytetty aika on tuottavaa. Silloin sellaisista asioista kuten opintoaikojen pituudesta, vuosittain vaadittavien opintoviikkojen määrästä, rajattoman aivotuotoksen mitattavuudesta ja yksilöllisestä jaettavuudesta ja oikeudesta juoda lattea kahviloissa tulee keskeisiä yhteiskunnallisten kamppailujen kohteita. Sanovat kateelliset "oikeaa työtä" puolustavat sisaret mitä hyvänsä, on nimenomaan opiskelijoiden asema kognitiivisessa kapitalismissa äärimmäisen kriittinen.

Itse asiassa opiskelijat toimivat eräänlaisena koepopulaationa, johon kohdistetut kontrollimenetelmät laajenevat vähitellen koskemaan koko työvoimaa. Opiskelijan väliaikainen, prekaari tilanne - vaatimus jatkuvasta koulutuksesta, liikkuvuudesta ja joustavuudesta, valmius tehdä ilmaista työtä ja toimia vailla pysyvää työ- tai elinympäristöä - ovat piirteitä, jotka tendenssinomaisesti alkavat vähitellen koskettaa koko yhteiskuntaa.

Teollisen palkkatyöyhteiskunnan muuttuminen jatkuvan kontrollin läpäisemäksi työkyvyn yhteiskunnaksi - yhteiskunnaksi, jossa kaikkein tärkeintä on jatkuvasti osoittaa halukkuutta työhön ja halukkuutta omistaa koko elämänsä työkyvyn kehittämiselle - edellyttää moninaisten epämuodollisen "työn" tasojen luomista silpputöiden ja toimeentulon epävarmuuden leimaaman yhteiskunnallisen pinnan alle. Näitä ovat selvästi esimerkiksi:

1) siirtolaisten tekemä "pimeä" tai "harmaa" työ,
2) naisten tekemä kotityö, vapaaehtoinen hoivatyö ja "kakkosvuoro" sekä
3) opiskelijoiden tekemä "epätyypillinen" työ niin pätkätöissä kuin yliopistolla ja sen liepeillä.

Nämä ansiorakenteen perinteisestä muodostuksesta poikkeavat tasot luovat uusia toimintamalleja ja toimintatapoja, joiden tarkoituksena on sopeuttaa lisäarvoa luovat työläiset joustaviin ja vaihteleviin elinolosuhteisiin. Sen vuoksi prekarisaatio ei ole vain uusi työsuhteen muoto, vaan uusi sosiaalinen suhde, jonka tarkoituksena tuhota kaikki työmarkkinoiden joustavoittamista estävät "turvapaikat".

Vanha satu köyhästä nuorukaisesta, joka raataa yötä päivää ojankaivuussa saadakseen rahat koulunkäyntiin, alkaa kuulostaa lähinnä vitsiltä, kun opiskelijat kokevat minkä tahansa työympäristön helpottavana verrattuna korkeakoulujen jatkuvaan kilpailuun ja selkäänpuukottamiseen. Vain kaikkein innokkaimmat ja epätoivoisimmat haluavat enää jäädä valmistumisen jälkeen yliopistolle tutkijoiksi nahistelemaan aivan liian vähistä apurahoista.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.