2006-12-07

Mitä on tapahtumassa Latinalaisessa Amerikassa?

Toni Negri, Giuseppe Cocco

Kääntänyt: Eetu Viren, Miika Saukkonen

Hedelmällisemmän maaperän kritiikki sen sijaan löytää sisäpoliittisista kysymyksistä. Brasiliassa ja Argentiinassa kritiikit keskittyvät talouspolitiikan jatkuvuuteen (joka on uusliberaalin inspiraation mukaista) ja/tai sosiaalipolitiikkaa koskeviin puutteisiin. Voimme ryhmitellä erilaiset kritiikit kolmeen suureen ryhmään: kritiikit sosiaalipolitiikkaa kohtaan, kritiikit talouspolitiikkaa kohtaan, ja lopuksi "poliittiset" kritiikit.

Sosiaalipolitiikkaan keskittyvät kritiiikit ottavat yleensä kaksi eri positiota. Yksi näkee Lulan ja Kirchnerin hallitusten sosiaalipolitiikan liian maltillisena ja viime kädessä vaikutuksiltaan vain marginaalisena suhteessa post-uusliberaalin sosiaalikysymyksen kiireellisyyteen. Sosiaalipolitiikat keskittyvät Argentiinan tapauksessa ennen kakkea "planes'eihin"[2], joiden kautta - Menemin aikakaudesta lähtien - on hallittu suhdetta työttömien liikkeen (los piqueteros) monien segmenttien välillä. Kirchnerin hallitusta on esimerkiksi syytetty siitä, että se uusintaa "planesien" kannattajasysteemiin liittyviä jakomekanismeja, jotka "valikoivat" työttömien organisaatioiden eri segmenttejä, ja lopulta vähentää huomattavasti tulonsiirron arvoa. Lulan hallitusta on syytetty siitä, että se ajaa "kompensoivia" sosiaalipoliittisia ohjelmia, jotka rajoittuvat vain lieventämään talouspolitiikan sosiaalisia kustannuksia. Molemmissa tapauksissa kyse on talouspolitiikalle alisteisesta sosiaalipolitiikasta ja kyvyttömyydestä saada aikaan todellinen "sosiaalikysymystä" koskeva muutos, eli taistella rakenteellisesti kurjuutta, köyhyyttä ja syrjäyttämistä vastaan.

Lulan ja Kirchnerin sosiaalipoliittisten ohjelmien vastaiset kritiikit juontuvat "vasemmistolaisesta" kritiikistä näiden hallitusten toimeenpanemaa talouspolitiikkaa kohtaan ja keskinäisriippuvuuden hallinnoinnin valintaa kohtaan. Siitä puhumme lisää tuonnempana.

On myös toinen kritiikki sosiaalipolitiikkaa kohtaan, ennen kaikkea Brasiliassa (mutta siihen viitataan myös laajemmin, erityisesti Chavezin kohdalla). Se on lähtökohtaisesti poikittainen kritiiikki, joka on tänään muodostunut yhdeksi biovaltablokin ensisijaisimmista kentistä. Katsoessaan että on mahdotonta käydä keskinäisriippuvuuden hallinnointia vastaan ja vielä mahdottomampaa käydä talouspolitiikan jatkuvuuden elementtejä vastaan, eliitti keskittyy puhumaan sosiaalipolitiikan tehottomuudesta ja siten uusien hallitusten epäpätevyydestä. Yleinen epäpätevyyden kritiikki kehittyy kolmella tasolla. Ensimmäinen on avoimen kyyninen. Tämä vahvistaa sen, että biovaltablokin ulkopuoliset hallitukset (jotka ovat siis ulkopuolisia suhteessa sekä uusorjanomistajien oligarkiaan että yritysteknokratiaan) maksavat ylimääräisen hinnan (korkeampien korkojen ja ankaramman budjettitasapainon kautta) sen epävarmuuden auran takia, joka niitä ympäröi kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Toinen, ilmeisen implisiittinen taso on luokkaennakkoluulo tai suorastaan rasistinen ennakkoluulo. Brasilian tapauksessa eliitti liittää hallinnon tehottomuuden presidentin ja ay-liikkeestä hallitukseen värvättyjen johtajien epäpätevyyteen. Yksi varsinainen, lähes koko lehdistön orkesteroima parjauskampanja koskee Lulan "improvisoituja" puheita. Kolmas taso on se kritiikki joka liittyy todellisiin vaikeuksiin, joita hallitukset kohtaavat sosiaalisten ohjelmien toimeenpanossa. Tällä tasolla kritiikissä yhdistyvät osittain se hitaus ja ne ristiriidat, joita "uudet hallitukset" kohtaavat polttaviin ongelmiin vastaavien sosiaalisten ohjelmien muotoilussa ja toteutuksessa, ja toisaalta accountabilityn uusliberaali retoriikka.

Mitä siis löydämme näiden kritiikkien taustalta? Ei mitään kovin kiinnostavaa. Sieltä löytyy uusliberaalien ja eliittien tekopyhyyttä, eliittien, jotka väittävät, että ongelmat, jotka liittyvät (heidän itse määrittämiinsä ja hyväksymiinsä) ulkoisiin ja sisäisiin velvollisuuksiin, olisivat merkki uusien hallitusten luottamus- ja uskottavuuspulasta. Sen lisäksi taustalta löytyy uusien orjakauppiaiden oligarkian rasismi, joka yhdistyy - jälleen kerran - teknokratian korporatismiin. Lopulta ilmenee myös valtablokin pyrkimys pitää kiinni projektistaan elvyttämällä sellaisia uusliberaaleja tekniikoita, jotka kohdistavat sosiaalipoliittiset ohjelmat ei-universaalien kriteerien mukaisesti (rajoittamalla ne koskemaan vain "kaikkein" köyhimpiä).

Sitten ovat ne kritiikit, jotka keskittyvät talouspolitiikkaan. Kyse on Lulan ja Kirchnerin hallitusten vasemmisto-opposition ensisijaisesta kritiikin muodosta. Brasilian tapauksessa tämä oppositio ei rajoitu äärivasemmistoon, vaan oppositio löytyy myös Partido dos Trabalhadores'in (PT) sisältä, hallituksen itsensä sisältä ja liikkeen kiinteiden sektorien sisältä (erityisesti Movimento dos Sem Terra-MST, maattomien liike). Kuten olemme edellä osoittaneet, tämän lähestymistavan mukaan hallituksen "vasemmistolaisuutta" mitataan sillä, missä määrin se kykenee saamaan aikaan uuden käänteen talouspolitiikassa. Suuri osa seuraavasta tekstistä on omistettu yritykselle kumota näiden lähestymistapojen teoreettiset ja poliittiset perustat. Meidän pyrkimyksemme suuntautuvat siten systemaattiseen kritiikkiin jokaista sellaista illuusiota kohtaan, jonka mukaan olisi mahdollista palata vanhoihin kehitysmalleihin. Tässä kohtaa keskitymme kuitenkin siihen tärkeään kritiikin akseliin, joka kohdistuu Latinalaisen Amerikan uusien hallitusten talouspolitiikkaan.

Tämä akseli on muodostunut paradoksaalisesti rahan fetisismistä ja ekonomismista. Toisaalta lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan rahalla on arvo sellaisenaan, ja että riittäisi, että ei maksettaisi ulkomaan velkaa tai alennettaisiin korkoprosentteja, ja tämän avulla voitaisiin moninkertaistaa sosiaalipolitiikkaan käytettävissä olevat resurssit ja lisätä kasvuvauhtia. On helppo lukea kirjoista, jotka vakiinnuttavat seuraavan yhtälön: "Korkotaso kasvattaa 141 miljardin realin sisäistä velkaa: sen arvo on 22 kertaa köyhien perheiden auttamista varten perustetun rahaston varoja suurempi". Biovaltablokin demagogia matkii "vasemmiston" kritiikkiä, aivan kuin korkoprosentit ja rahan arvo olisivat itsenäisiä muuttujia, aivan kuin raha ei olisi niiden voimasuhteiden (ja väkivallan) ilmaus, jotka kyntävät yhteiskunnallista kudosta, aivan kuin säästöjen takavarikot - joita on harjoitettu useissa tilanteissa viime vuosikymmenten aikana - eivät edustaisi laskemattomien kustannusten kirottua perintöä. Toisaalta ekonomistiset kritiikit esittävät, että poliittista käännettä voidaan "mitata" ainostaan talouspoliittisen käänteen termein. Tämä väite ei nykyään vastaa lainkaan todellisuutta, koska se ottaa lähtökohdakseen sen kasautumissyklin joka on lähes hiipunut: kasvu, joka perustui teolliseen kehitykseen ja johon liittyi pyrkimys täystyöllisyyteen. Ainoaa tehokasta sosiaalipolitiikkaa olisivat siten palkkasuhteen leviämisen edistämät integraation prosessit. Tällä tasolla yhtäältä kyvyttömyys tunnistaa yleisiä työn muutoksia ja toisaalta kyvyttömyys tunnistaa näiden muutosten ja markkinoiden globaalin integraation prosessien välisiä monimutkaisia suhteita tekevät näistä kritiikeistä täysin epäpäteviä.

Todellinen haaste, joka on kaikkea muuta kuin ratkaistu, ei tiivisty taloudellisiin indikaattoreihin, olivat ne sitten niitä, joita tarvitaan sisäisten ja ulkoisten "velvollisuuksien" sovitteluun, tai niitä, jotka liittyvät talouskasvun dynaamisuuden uudelleen löytämiseen. Sen sijaan kehityksen ongelma koskee nyt yhteiskunnallisen ja taloudellisen dynamiikan välistä uutta suhdetta. Verkostokapitalismin aikakaudella, jolloin koko elämä mobilisoidaan tuotannon ja uusintamisen integroituun dynamiikkaan, sosiaalipolitiikan tekeminen on talouspolitiikan tekemistä, tai, paremminkin, innovaatio piilee kyvyssä affirmoida sosiaalipoliittisia ohjelmia lähtökohtana uudelle talouspoliittisten ohjelmien sukupolvelle, jotka ottavat kiintopisteekseen työn uudet ulottuvuudet: immateriaaliset, affektiiviset, kielelliset, vitaaliset. Kaikki tämä johdattaa meidät suoraan kolmanteen kritiikkien lajiin, siihen joka keskittyy kirotulla tavalla tärkeisiin vallan kysymyksiin.

Poliittiset kritiikit, jotka keskittyvät kysymyksiin vallasta ja Valtiosta, ovat mielenkiintoisimpia ja ehkä kaikkein pätevimpiä. Meitä ei niinkään huolestuta se tekopyhyys, jolla biovaltablokki pyrkii juhlimaan "uusien hallitusten" tasapäistymistä sen turmeltumisen prosessin sisällä jonka edustuksellisuuden mekanismi itsessään määrää ja jota se samaan aikaan edellyttää. Meitä huolestuttavat sen sijaan vaikeudet joita Latinalaisen Amerikan "uudet hallitukset" kohtaavat kehittäessään keskitetyllä (valtiollisella) tasolla liikkeen ja demokraattisen radikalisaation kokemuksia joista uudet hallitukset itse ovat viime kädessä saaneet alkunsa.

Palkkasuhteen kriisi on ravistellut edustuksellista järjestelmää ja romuttanut Valtion legitimaatioprosessin. Uusliberaali projekti, niin vahingollinen kuin se onkin ollut ja on edelleen, on pujahtanut tähän aukkoon. Aukkoon, jonka kuten Foucault on analysoinut, on avannut se vapaudellinen sysäys, jonka tehdaskurin järjestelmää vastaan kohdistuneet yhteiskunnalliset taistelut ovat tuottaneet. Cordoban työläiset ja ABC Paulistan työläiset ovat aiemmin osallistuneet tähän työläisten hyökkäykseen tehtaan tayloristista järjestystä vastaan. Vaikka taylorismi ei ole Brasiliassa, Argentiinassa ja Meksikossa kehittynyt fordismiksi (ja tämän takia fordismi ei ole koskaan tullut täysin esiin työläistaistelujen yhteydessä) eikä koskaan saavuttanut "täystyöllisyyden" kynnystä (ja sitä vastaavaa universaalia hyvinvointijärjestelmää), ei sen kriisiä voida välttää. Päinvastoin se tulee esiin yhä brutaalimmalla tavalla, koska se ei ole rajoittunut uusiin sosiaalisen fragmentaation muotoihin, vaan voimistuu, kohdaten perinteiset syrjäyttämisen muodot, uniikissa sekasotkussa. Pulma on se, mistä puhumme "uudelle sopimuksille" omistetuissa kappaleissa, missä kysymme mitä tarkoittaa ajatella yhteiskunnallista sopimusta tlanteessa jossa konflikti pääoman ja työn välillä ei enää ole vauhtipyörä tulonjaon koneistossa eikä se enää legitimoi edustuksellisuutta (...). Haaste on siis siinä, kuinka ajatella sopimusta ei enää välityksenä vaan tuotannon organisointina.

Valtion suvereeniuden kriisi ei ole imperialismin ulkoisesti aiheuttamaa, eikä myöskään sisäinen seuraus uusliberaalien hallitusten tekemistä suvereeniutta kaventavista päätöksistä. Globalisoitunut kapitalismi ei ole "keksinyt" suvereeniuden kriisiä ja vielä vähemmän rahoituskriisiä, vaan se on pyrkinyt vahvistamaan - uusien, ylikansallisten, imperiaalisten suvereeniuden muotojen kautta - markkinoita retoriikkana ja perustana tämän uuden tehokkuuden legitimaatiolle. Ajamalla työn yhteiskunnalliselle kentälle missä tuotanto hajautuu, uusliberaalit politiikat ovat pyrkineet - käyttämällä retoriikkaa markkinoista hypoteettisesti universaalina ja vapaana julkisena tilana - legitimoimaan systemaattisen politiikan jolla pelkistetään yhteiskunnallinen yhteistyö keskenään kilpailevien fragmenttien muodostamaan kokonaisuuteen. Toisaalta kapitalismi joka organisoi tuotantoa välittömästi kierron sisällä tunnustaa sen työhön liittyvän väistämättä moninaisen ulottuvuuden, ulottuvuuden jossa työ voi tulla tuottavaksi palkkasuhteen ulkopuolella.

Toisaalta, samalla kun se puhuu tarpeesta kaventaa Valtion roolia, se uudelleen organisoi komentoa - globaalilla ja valtiollisella tasolla - nimenomaan vuorenharjanteelle, joka erottaa työstä vapaan moneuden elämän voimana työhön laitetun elämän yhdistellyistä fragmenteista. Tällä vuorenharjanteella, joskus huomaamattomasti ja joskus pelottavalla tavalla, organisoituu työtä koskevien säädösten moninaistuminen modulaatiossa, jonka yhdestä ääripäästä löytyy vapaan aktiviteetin muotoja (elämänmuotoja, jotka tuottavat yhdessä toisia elämänmuotoja) ja toisesta ääripäästä uuden orjuuden muotoja. Tällä vuorenharjalla organisoituu kontrollin yhteiskunta, toisin sanoen vapauden palauttaminen riskiin, singulaarisuuden palauttaminen individualismiin. Valtion strukturoima julkinen tila (markkinat eristyneen ja egoistisen vapauden ideologiana) organisoi vallan työn virtojen kontrollina, työn, joka sosialisoi ja tekee yhteistyötä omien, autonomisten dynamiikkojensa mukaan. Komennon perustava mekanismi on siis työn ja työläisten säädösten moninaistamisen - valtiollinen - mekanismi, jossa moninaistaminen tapahtuu redusoimalla systemaattisesti moneus fragmentiksi (yksilöksi) ja säilyttämällä tämän avulla olennaisesti poliittinen kasautumisen dynamiikka, kasautumisen, joka on olennaisella tavalla poliittista, vallan kasautumista: pääoma valtana, kasautuneena valtana, konstituoituneena valtana. Jos tämä kasautumisen regiimi voi todella olla tehokas, tulee hyvin vaikeaksi ratkaista legitiimiyden ongelma: sekä poliittisella että taloudellisella tasolla. Kasautuminen ei ole enää lisätyöajan riistoa kurimenetelmien avulla, vaan elämän ylimäärän haltuunottoa kontrollimekanismien avulla. Kasautuminen tulee kerta kaikkiaan komennon jälkeen ja komento tuotannon jälkeen. Tuotanto on konstitutiivinen prosessi joka riippuu työn mobilisoinnista, työn, jonka voima piilee sen moneudessa.

Sekä Latinalaisen Amerikan "uudet hallitukset" että yhteiskunnalliset liikkeet kohtaavat siis haasteen luoda sellainen politiikka (sellainen "uusi sopimus"), joka tunnustamalla moneuden tuottavan voiman, kykenee pitämään "yhdessä" singulaarisuuksia, joista moneus koostuu. Haaste on siis luoda "yhteinen" joka sallii jokaisen singulaarisuuden toimia sommitelmassa, joka tuottaa uutta "yhteistä". Ongelma on kuitenkin täysin uusi ja ainoastaan taistelut voivat sen ratkaista. Ei ole totta että fragmentaatiota vastaan voidaan kamppailla ainoastaan "peilin" kentällä ja vallan kentällä, eli mahdottoman kansallisidentiteetin rekonstruktion tasolla, joka nojaisi valtion ja sen suvereeniuden vahvistamiseen. Vuoden 2001 joulukuun 19. ja 20. päivien liike Argentiinassa, bolivialainen vallankumous, Mirafloresin palatsin moneus muodostavat yhtälailla näiden konservatiivisten visioiden kumoamisen. Ja vielä vähemmän totta on että "instituutioiden uudelleen keksiminen" implikoisi "Valtion rekonstruktiota". Todellinen haaste Latinalaisen Amerikan "uusille hallituksille" on päinvastoin uudelleen keksiä instituutiot Valtion tuolla puolen.

Ongelman ratkaiseminen merkitsee kansallisvaltion ylittämistä, kansallisvaltion, joka ei muodosta demokraattisen osallistumisen tilaa. Pulma joka ei voi saada ratkaisua ilman avautumista liikkeiden suuntaan, ilman että uudet instituutiot hakevat itselleen konstitutiiviset perustansa samalla tavalla kuin Kirchnerin hallituksen ihmisoikeuspolitiikka on löytänyt periaatteensa vastarinnan tilasta, joka on la Plaza de Mayo de las madres y abuelas[3].

"Uusien hallitusten" ja liikkeiden haaste: "yhteisen" instituutioiden luominen

Brasiliassa, Argentiinassa ja Venezuelassa laajaa demokraattisen kokeilun ja innovaation maaperää on syvennettävä hallitusten ja liikkeiden välisten avointen ja horisontaalisten suhteiden avulla. Pelissä on instituutioiden uuden sukupolven luominen, instituutioiden, jotka antaisivat materiaalisuutta uudelle sopimukselle, eli uudelle suhteelle politiikan ja tuotannon välillä. Vesireformi Uruguayssa on esimerkillinen. Reformia ovat ajaneet liikkeet alhaaltapäin. Ilman liikkeitä "hallitus pyörisi itsensä ympärillä". Samaan aikaan on mahdollista että hallituksen ja liikkeiden välinen suhde luo uusia instituutioita.

Argentiinan tapauksessa tämän haasteen horisontti jäljittyy hyvin täsmällisen kysymyksen sisälle: kuinka suunnata työttömille kohdistetut "planes'it" kohti taatun toimeentulon institutionalisointia (taatun toimeentulon, joka on jo olemassa) joka ei toimisi - kuten on nykypäivänä yhä asianlaita - erottelun, kannattajasysteemiin liittyvän kontrollin, valikoinnin ja fragmentonnin välineenä piquetero-liikettä vastaan? Todellakin, kuinka on mahdollista siirtää tämä toimeentulo yhteiseen ulottuvuuteen joka sallii jokaiselle singulaarisuudelle - ja jokaiselle työttömälle - työskennellä "yhteisen" tuotannossa? Samaan aikaan, kuinka piquetero-liike voi hylätä - tuotannon kentällä - alkeellisen "queremos trabajar" ("haluamme tehdä työtä") -vaatimuksen, joka on muotoiltu palkkatyöpaikan näkökulmasta?

Toisaalta, planes'ien muuttaminen universaaliksi tuloksi vapauttaa singulaarisuudet (jokaisen työttömän, jokaisen naisen ja miehen) kontrollista joka perustuu fragmentaation kiristykseen. Toisaalta, singulaarisuudet voivat ja niiden täytyy voimistaa taisteluidensa tuotannollisia ulottuvuuksia - taisteluiden jotka ovat niin tuottavia että ne ovat tuottaneet poliittisen muutoksen tällä vuosikymmenellä - positiiviselle maaperälle. Tämä liittyy selvästi vallattujen yritysten (imprese recuperadas) liikkeeseen: kun on ylitetty kriisin akuutti vaihe, mitä oikeastaan tarkoittaa "vallata" nämä yritykset "yhteisen" tuotannon näkökulmasta? Se mikä vallatuille yrityksille voi näyttää ilmeiseltä - vaikka erilaisten kokemusten kehityskaaret eivät ole samanlaisia - on varmaa myös kaupunginosa- tai korttelikokousten (assemblee barriales) tapauksessa. Nämä kokoukset ovat olleet yksi viime vuosien kauniimmista konstitutiivisista kokemuksista. Niiden rappeutuminen on yleensä liitetty sellaisiin tekijöihin kuten kriisin akuutin vaiheen ylittäminen, poliittisen perspektiivin puuttuminen, ja ulkoisten ideologisten väliintulojen lisääntyminen. Jos jokainen näistä syistä on pätevä, se mikä meistä näyttää vakuuttavimmalta on kriisin stabilisaatio. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään determinismiä. Todellinen haaste kokouksille on tämä kysymys vallasta ja hallinnosta. Niiden horisontti voi avautua uudelleen ainoastaan siinä määrin kuin ne (tai muut konstitutiiviset tahot) onnistuvat ottamaan tuottavalla tavalla käsittelyynsä kysymyksen urbaanista tilasta ja palveluista, joilla olisi "yhteinen" ulottuvuus.

Päinvastoin kuin perinteinen kriittinen lähestymistapa väittää, hallintoa koskevan kysymyksen kypsyneisyys ei ole rajoite, vaan liikkeiden vahva horisontti, kaiken menneisyyden haikailun tuolla puolen!

Rio de Janeirossa ja Venetsiassa 30. tammikuuta 2006

Negri, Antonio & Cocco, Giuseppe: GlobAL - Biopotere e lotte in America Latina. manifestolibri 2006. 224 s.

[1] ABC Paulista on Sao Paolon metropolialue. Suom. huom.

[2] "Planes sociales" tarkoittaa sosiaalitukia. Wikipedian mukaan tukien jakaminen tapahtuu piquetero-ryhmien sisäisesti, ja monissa tapauksissa liikkeiden johtajat ovat toimineet sosiaaliturvan välittäjinä. Suom. huom.

[3] "La Plaza de Mayo de las madres y abuelas" on suomeksi "Toukokuun aukion äidit ja isoäidit". Kyse on argentiinalaisten naisten järjestöstä, jonka perustivat äidit, joiden lapset "katosivat" sotilasdiktatuurin aikana vuosien 1976 ja 1983 välillä. Suom. huom.

Alkuperäinen teksti löytyy osoitteesta:
http://www.carmillaonline.com/archives/2006/10/001986.html#001986

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.