Kulttuurin tuotteistaminen vai haltuunotto

Mitä ovat pyhät, mitä malliset tai profaanit asiat tai oliot? Mainitussa esseessään Agamben kertoo, että esimerkiksi roomalaisten mielestä pyhiä olivat esineet, jotka jollain tavoin kuuluivat jumalille. Ne eivät olleet vapaasti käytettävissä ihmisten arkielämässä. Pyhäinhäväistys oli tällaisen erityisen käytöstä pois olemisen alaisena olevan esineen käyttöön ottamista ja määräyksen rikkomista. Pyhittäminen oli puolestaan erityistä käytöstä poistamista. Profanaatio, maallistaminen tarkoitti puolestaan esineen tai olion vapauttamista ihmisen käyttöön.

Siirtymä pyhästä maalliseen, maallisesta pyhään saattoi tapahtua monin tavoin. Yksi tärkeä maallistamisen väline oli kuitenkin kosketus, kontakti. Se "saastuttaa" pyhän, joka on sitä, mihin ei voi ja mitä ei saa koskettaa. Pyhän lihan koskettaminen riitti sen syötäväksi tekemiseen. Itse asiassa kosketus (ja aistimus) voidaan näin ymmärtää jumalilta varastamisen keinoksi. Se, mitä jumalilta varastetaan, on aika; varastamisen avulla paetaan tuomiolta, viivästytetään sitä. Siksi aika, ihmisen aika ja elo ovat sidoksissa aistimellisuuteen ja ruumiillisuuteen. Aika ei ole tyhjä abstraktio, se on niin sanotusti täynnä elämää. Mutta jumalilta varastetaan myös pyhän odottamattoman käytön, leikin avulla. Leikki on ajan käyttöä vailla päämäärää, pelkkää huvia, joka lykkää kuolemaa ja tuomiopäivää. Se on haltuunoton tai käyttöön palauttamisen erityinen muoto.

Leikki on peräisin kultista tai rituaalista. Se on kuitenkin kultin irrottamista sen uskonnollisesta päämäärästä (tuomiosta). Leikki vapauttaa ja päästää ihmisen pyhän piiristä, jossa ei voi koskettaa, ajaa takaa, vaan vain tuijottaa ja keskittyä. Leikki vapauttaa katseen ja kääntää ihmisen pyörimään itsensä ympäri, ajamaan itseään takaa; se päästää hänet liikkeeseen. Leikki ei kuitenkaan heitä pyhitettyä esinettä (tai teosta) menemään tai hylkää sitä. Eikä leikissä päämäärästään tai käyttötarkoituksestaan vapautetuista esineistä tai olioista ei tule kulutuksen kohteita, vaan koskettelun ja kosketuksen kohteita. Niistä tulee "ajankulua", ajan aistimista. Tämän ajan aistimisen, sen tuntemisen pyhittäminen (ja kapitalismi) haluaa hävittää tai ottaa pois ihmiseltä.

Lapset kykenevät leikkimään millä tahansa esineellä, jonka käyttötarkoitus voi olla taloudellinen tai sotilaallinen tai joku muu vastaava: auto tai kivääri (tai rypälepommi, kuten sotilaat ovat keksineet) voivat silmäräpäyksessä muuttua leluiksi, joilla ei ole mitään tekemistä talouden, sodan tai työn maailmojen kanssa.

On surullista, mutta ilmeisen totta, että emme enää kykene leikkimään, koska teemme työtä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Agamben kirjoittaakin: "...sen, että moderni ihminen ei osaa leikkiä, todistaa vanhojen ja uusien pelien määrän huimaava lisääntyminen. Peleistä, leikeistä ja juhlista nykyihminen itse asiassa etsii epätoivoisesti ja itsepäisesti nimenomaan päinvastaista mitä niistä löytyy: mahdollisuutta päästä uudelleen kadotettuun juhlaan, paluuta pyhään ja sen riitteihin..."

Leikin aseman palauttaminen, maailman profanaatio, on varmasti, kuten Agamben sanoo poliittinen tehtävä ja politiikan tehtävä. Mutta samalla se vaatii myös leikillistä politiikkaa, kokeilua, kosketusta ja pyhien asioiden haltuunottoa, hajamielistä suhtautumista yksityistettyyn ja pyhitettyyn.

Leikki ja siihen läheisesti sidoksissa oleva taide ovat siis edellä esitetyssä mielessä vastakkaisia eristämisen, tuotteistamisen ja yksityistämisen tekniikoille ja tavoitteille. Enemmänkin, ne sekä vastustavat pyhää, pyhittämistä, eristämistä ja yksityistämistä (museointia) että yrittävät palauttaa ja tuoda yhteiseen käyttöön yksityistettyä ja eristettyä. Se, että tämä palauttaminen tapahtuu usein juuri nykytaiteen museoissa - ja tilanteessa, jossa julkisia tiloja kaikkialla muualla yksityistetään, kontrolloidaan ja paloitellaan - on nähdäkseni merkittävää.

Miten taide vastustaa, miten se tuo yhteiseen käyttöön?

Huomiotalous, informaatioähky, brändi, luovat luokat, luova teollisuus, kulttuuri taloudellisen kasvun moottorina jne. ovat nykyään termejä, joita kuule seminaarista toiseen: on tuotteistettava, kiinnitettävä huomiota, erottauduttava massasta, kopioitava ja kierrätettävä.

Walter Benjamin kirjoittaa esseessään Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella hajamielisyydestä nykyaikaisen elokuvayleisön mielentilana ja taideteoksesta nauttimisen tapana. Benjamin näkee juuri uusien taiteellisten ilmaisumuotojen, kuten elokuvan, ja hajamielisyyden sidoksessa uuden taidekokemuksen aistimellisen ytimen.

Mutta mitä aistimellista, ruumiillista (ja materialistista, koska Benjamin näki siinä myös materialistisen estetiikan mahdollisuuden) on hajamielisyydessä?

Benjaminin mukaan hajamielinen tapa kuluttaa taidetta on meille tuttua arkkitehtuurista: huolimatta sankariarkkitehtien ponnisteluista meillä on taipumus asua hajamielisesti, kiinnittämättä huomiota rakennusten yksityiskohtiin. Itse asiassa huomion kiinnittäminen voi lamaannuttaa, keskittyminen voi viedä kyvyn liikkua ja toimia, kuten Italo Svevon Zenon tunnustusten sankarille käy kun hän alkaa pohtia, mitä kaikkia lihaksia tarvitaan jalan liikuttamiseen. Hajamielisinä, kun emme kiinnitä huomiota - kun mielemme on hajaantunut, toiminnassa ja kuitenkin tekemättä mitään - käytämme tilaa aistimellisesti, ruumiillisesti ja materiaalisesti. Meillä on ruumiimme aina mukanamme, aistimme sillä ja luotamme siihen.

Sen sijaan kun kiinnitämme huomiota, kun pysähdymme ja keskitymme, ruumiimme painuu kyyryyn, vetäytyy taka-alalle, alamme unohtaa sen ja kaikki ne joita se kantaa mukanaan. Kokemus on meille tuttu unesta. Pahinta on ruumiin unohtaminen, aistimisen turtuminen, käden puutuminen. Tuon suuren "lauman eteentyönnetyn aseman" unohtaminen, sen, mikä sisällämme muuttuu yskän kautta eläimeksi, kuten Kafkalla.

Hajamielinen taidekokemus ja hajamielinen taideteos, siis teos, joka antaa mahdollisuuden hajamielisyyteen, palauttaa ruumiimme - joka on kenties kaikkein unohdetuin - meidän käyttöömme ja yhteiseen käyttöön. Hajamielinen taideteos on jollain tavoin erottamaton hajamielisen ruumiista. Siitä ei voi erottaa jotakin erityistä informaatiota, sitä ei voi "brändätä" tai tuotteistaa unohtamatta tai puuduttamatta taideteoksen aistimellista, ruumiillista, materiaalista ja viime kädessä koskettavaa olemassaoloa ja kokemisen tapaa.

Hajamielisyys ei ole tekemisissä vain teoksen sisällön, vaan myös taiteellisten ilmaisumuotojen kanssa. Hajamielisyys ei kiellä taideteoksen kanonisoituja kokemisen tapoja eikä se sulje esteettistä kokemusta puhtaaseen kommunikoimattomaan. Näin on etenkin nykytaiteessa, joka vastustaa - enemmän tai vähemmän tietoisesti - teoksen merkityksen (kierrätettävän informaation) ja sen aistimellisen, ruumiillisen ja materiaalisen olemassaolon erottamista. Se vastustaa ruumiin unohtamista ja ruumiin ja aistimisen samantekevyyttä. Ja se vastustaa sitä nimenomaan hajamielisyyden, tylsyyden ja kommunikoimattomuuden avulla. Se vaikeuttaa tietoisesti kommunikoimista ja informatiivisuutta, teoksesta eristettävää merkitystä. Se on katkaisin, joka vapauttaa tai palauttaa tilaa yhteiseen käyttöön, siis sellaiseen käyttöön, jota ei ohjaa ennalta annettu merkitys, käyttöön, joka on kokeilua ja leikkiä.

Ja koska teos ei kerro mitään, vastaa mihinkään, siihen tarttuu helposti ja huomaamatta käsin.

Esitelmä Porin Taidemuseossa 1.11.2006