2006-11-24
Giorgio Agamben nostaa esiin profanaatiota käsittelevässä esseessään ("Profanazione" teoksessa Profanazioni * Edizione, nottetempo, Roma, 2005) Walter Benjaminin jälkeenjääneistä muistiinpanoista löytyneen katkelman, joka on otsikoitu "Kapitalismi uskontona". Monen korvissa otsikko voi kuulostaa omalaatuiselta, nykyään uskonto ja uskonnollisuus, henkisyys ja "hiljentyminen" ymmärretään ainakin julkisuudessa kapitalismin, kaupallisuuden ja "markkinahumun" vastakohdaksi. Sosiologit sen sijaan ovat valmiita muistuttamaan, että Max Weber näki protestanttisuudessa (ja kalvinismissa) eräänlaisen henkisen edellytyksen kapitalismille ja kapitalismin tämän uskon sekularisaationa. Ja olipa Suomessa keväällä ja alkukesästä 2006 poliitikkojen Cronberg, Heinäluoma, Vanhanen kesken jonkinlainen kisa siitä, minkä puolueen arvot ovat kaikkein protestanttisimmat, ainakin mitä työmoraaliin tulee. Walter Benjaminin mukaan kapitalismi ei kuitenkaan ole yksinomaan protestanttisen uskon maallistumista ja maallistamista, vaan kapitalismi itse on uskonnollinen ilmiö, joka kehittyy kristinuskon rinnalla ja parasiittisessä suhteessa siihen.
Benjaminin mukaan uskontona kapitalismia luonnehtii kolme eri seikkaa:
1. Se on kulttiuskonto ja kenties absoluuttisin koskaan olemassa olleista kulttiuskonnoista, koska kaikella tässä uskonnossa on merkitys vain suhteessa kulttiin ja sen noudattamiseen eikä esimerkiksi suhteessa johonkin erityiseen opinkappaleeseen tai tarkoitukseen.
2. Kulttina se on pysyvä, se on kultin juhlimista vailla lepoa ja armoa. Kapitalismissa ei ole mahdollista erottaa toisistaan työpäiviä ja juhlapäiviä. Se on yhtä juhlaa, jossa työ ja kultin juhlinta samaistuvat.
3. Kultin tavoitteena ei ole pelastus tai synninpäästö, vaan syyllisyys ja syyllisyyden levittäminen kaikkialle. Näin se pyrkii koko maailman sakralisaatioon: kapitalismi on kenties ainoa tapaus kultista, jonka tarkoitus ei ole vapauttaa tai päästää ihmistä syyllisyydestä, vaan syyllistää ja sitoa. Näin "karmea synnintunto, joka ei tunne sovitusta, muuttuu kultiksi, ei karkottaakseen siihen syntinsä, vaan tehdäkseen synnintunnon universaaliksi...ja vangitakseen lopulta itse Jumalankin synnintuntoon... Jumala ei ole kuollut, hänet on sen sijaan sisällytetty ihmisen kohtaloon". Koska kapitalismi ei pyri sovitukseen tai pelastukseen, vaan syntiin ja syyllisyyteen, ei toivoon, vaan epätoivoon, niin uskontona sen tavoitteena ei ole maailman muuttaminen, johon se ei näe mahdollisuutta. Sen tavoitteena on siksi maailman tuhoaminen.
Benjaminin ajatusten ajankohtaisuus löysi makaaberiin vahvistuksensa mainitussa kevään 2006 keskustelussa protestanttisuudesta, työmoraalista ja ns. paskaduuneista. Saimme lukea lehdistä ja innostuipa itse pääministerikin kertomaan, että kaikki työ on hyvää, mikä tahansa työ on moraalisesti arvokasta, vaikka siitä ei saisi elantoakaan. Viesti oli selvä: työ on kultti tai riitti, jolla ei ole mitään välineellistä tavoitetta, se ei lupaa pelastusta, vain sitä on palvottava.
En lähde tarkemmin pohtimaan Benjaminin ajatuksia. Tässä yhteydessä riittää ajatus kapitalismista erottamisen ja pyhittämisen uskontona. Se pyrkii estämään käytön ja erottamaan toisistaan tuottajan ja tuotteen sekä tuottajan ja tuotantovälineen.
Mainitussa esseessään profanaatiosta Giorgio Agamben huomauttaa, että uskontoa tarkoittava latinan sana "religio" ei nykyisen käsityksen mukaan ole peräisin verbistä "religare". Sen taustalla ei ole ajatus uudelleen yhteen sitomisesta, jumalien ja ihmisten maailman yhdistämisestä. Uskontoa tarkoittava "religio" on sen sijaan peräisin verbistä "relegere". Verbillä osoitetaan sitä tarkkuutta, huolellisuutta ja huomaavaisuutta, jota jumalien toimittaessa on osoitettava. Toisin sanoen, uskonto, "religio" ei yhdistä jumalia ja ihmisiä, jumalten ja ihmisten maailmaa, vaan pikemminkin valvoo sitä, että jumalat ja ihmiset eivät sekoitu ja heidän maailmansa pysyvät erillisinä. Uskonto on siis jumalien ja ihmisten maailmojen eron säilyttämistä ja erosta huolehtimista.
Tämä merkitsee myös sitä, että uskonnon vastakohta ei ole epäusko suhteessa jumalalliseen tai jumaluuden kiistäminen. Jumalan olemassaolon kieltäminen voitaisiin lukea vielä uskonnon sisään, koska se pitää yllä eroa jumalien ja ihmisten välillä. Uskonnon ("religio") vastakohta on sen sijaan huoleton, vapaamielinen, hajamielinen ja jopa leikillinen suhtautuminen jumalien ja ihmisten eroon. Se on asenne, joka ei kiinnitä riittävästi huomiota eikä keskity tarpeeksi. Tämän seurauksena tapahtuu kaikenlaista "odottamatonta" ja suunnittelematonta, lusikka tipahtaa, paperipino hajoaa.
Benjaminin tuotannossa hajamielisyys yhdistyy "kyttyräselkäukon" kautta unohtamiseen ja muistamiseen: "Tunsin tuon sakin, joka oli niin kärkäs tekemään vahinkoa ja kolttosia, ja siinä, että se viihtyi kellarissa, ei ollut mitään ihmeellistä. 'Roskaväkeä' se oli... Äitini paljasti sen minulle tietämättään. 'Senkin kömpelys!' hän sanoi aina kun olin särkenyt jotakin tai kaatunut. Ja nyt ymmärsin, mistä hän puhui. Hän oli puhunut kyttyräselkäukosta, joka oli katsellut minua... Se, ketä tuo ukkeli katselee, ei pidä varaansa. Hän ei huolehdi itsestään eikä ukkelista. Hän seisoo typertyneenä sirpalekasan ääressä". (W. Benjamin: Kyttyräselkäukko) Hän on yhtä typertynyt kuin "historian enkeli", joka tahtoisi "herättää kuolleet ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi".(Historian käsitteestä, teesi IX) Kyttyräselkä palaa esseessä Franz Kafka. Taipuneena, vääristyneenä tai kuormitettuna oleminen on se muoto, jonka asiat unohduksissa ollessaan, nukkuessaan saavat. Asiat, jotka nukkuvat ja jotka unohdamme, eivät lakkaa olemasta, ne ovat kuin hahmonsa menettäneet tai kokonaan kadonneet liikkuvat esineet ja oliot hitaasti valotetussa valokuvassa. Emme näe niitä, mutta tunnemme niiden läsnäolon. "Eikö meitä itseämme sitten kosketa sama ilman henkäys, joka on ollut ennen meitä eläneiden ympärillä? Eikö äänissä, joita kuuntelemme, ole nyt jo mykistyneiden äänten kaiku? Eikö tavoittelemillamme naisilla ole sisaria, joita he eivät ole enää tunteneet. Jos näin on, silloin menneiden sukupolvien ja meidän välillämme vallitsee salainen sopimus. Silloin meitä on odotettu maan päälle. Silloin meille on jokaisen meitä edeltäneen sukupolven tavoin annettu heikko messiaaninen kyky, jota menneisyydellä on oikeus vaatia". (Historian käsitteestä, teesi II). Tämä heikko messiaaninen kyky taivuttaa rumiimme. Unohdetut, nukkuvat asiat muistamme ruumiillamme. Ne kuulostavat jotenkin "samantapaiselta kuin maahan varisseiden lehtien kahina". Kyttyräselkä on vääristyneen elämän asukas - ja vääristynyt on muoto, jonka asiat unohduksissa ollessaan saavat. Ruumiimme taipuu jonkin salaisen heliotropismin vetämän kohti mennyttä. Ehkä Benjaminin mainitsema heikko messiaaninen kyky on ruumiimme kykyä lunastaa menneisyys ja suoristaa selkänsä. Hajamielisyys, pään vaipuminen rintaa vasten, vetäytyminen tästä maailmasta olisi näin unohdettujen asioiden muistamista, rukoilemista "ukkelinkin puolesta". Hajamielisinä, sirpalekasan äärellä muistamme odottamatta, lunastamme ja palautamme menneen.
Vapaamielinen ja hajamielinen suhtautuminen jumalten ja ihmisten eroon ei valvo eroa pyhän ja maallisen välillä, jumalille omistetun ja ihmisten käytettävissä olevan välillä. Tämä hajamielisyys ja sen aikaansaama "maallistaminen" avaa mahdollisuuden erityiselle tavalle olla kiinnittämättä huomiota, erityiselle tavalla olla hajamieleinen, tavalle, joka ei ota eroa huomioon tai käyttää sitä erityisellä tavalla. Tämä erityinen tapa on leikki - ja siitä lähtöisin oleva taide. Leikki on aina jotenkin tekemisissä pyhien asioiden koskettamisen ja niillä "näpräämisen" kanssa. Se on fyysistä, aistimellista ja ruumiillista eikä leikin nautinto ole sen lopputuloksessa, vaan leikkimisessä.