2006-11-24
Mikä on taiteen ja talouden, erityisesti nykytaiteen ja sen taloudellisen hyödyntämisen suhde? Entä onko taiteen ja taideteoksen tuotteistamisella vaikutusta taiteen ilmaisumuotoon? Voiko taiteellinen ilmaisu syntyä vastarinnasta tuotteistamista ja taloudellista hyödyntämistä kohtaan ja toimia teosten yhteiseen käyttöön palauttamisen välineenä?
Kulttuuria ja taidetta pidetään nykyään yhtenä keskeisenä taloudellisen kasvun tekijänä. Kulttuurin osuus kansantuotteesta kasvaa nopeammin kuin koko kansantuote, kulttuurityöntekijöitä ja taiteilijoita on jatkuvasti enemmän ja heidän koulutuksensa on parempaa. Kulttuuri siis työllistää. Taiteella nähdään myös arvoa lisäävä tehtävä talouden muilla alueilla. Esimerkiksi Pierre Guillet de Monthoux yrittää osoittaa kirjassaan The Art Firm Aesthetic Management and Metaphysical Marketing (2004) kuinka esteettinen johtaminen ja metafyysinen markkinointi voivat luoda arvoa. Toisin sanoen taloudessa taiteilijoiden metodeja arvon luomiseen voidaan soveltaa myös tuotannon eri aloille. Näin on asianlaita erityisesti "huomiotaloudessa", jossa erottautuminen ja havaituksi tuleminen on tärkeää. Toisaalta kulttuurityöntekijöiden työolot sekä palkan että työsuhteiden näkökulmasta näyttävät heikkenevän ja muuttuvan epävarmemmiksi samassa määrin kuin taiteen ja kulttuurin taloudellinen merkitys näyttää kasvavan.
Kulttuurin merkityksen kasvu ja kulttuurityöntekijöiden aseman heikentyminen ovat vastaavanlainen ilmi kuin se, mitä ns. tietotyölle on tapahtumassa: tiedon taloudellisen merkityksen kasvu ja siirtyminen ns. tietoyhteiskuntaan johtavat tiedon tuottajien taloudellisen aseman ja yhteiskunnallisen arvostuksen heikkenemiseen.
Ennen taideteoksen tuotteistamisen ongelman tarkastelua, haluaisin esittää havainnon tai melkeinpä väitteen: monet nykytaiteen museot ovat jostain syystä muuttuneet tiloiksi, joissa järjestetään luentoja, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia tai joista on muuten vain tullut tapaamispaikkoja (kuten Kiasman kahvilasta). Museoissa järjestettäviin tilaisuuksiin ihmiset tulevat kenties oppimaan, keskustelemaan, tapaamaan tuttuja tai vain viettämään aikaansa (rautatieaseman tai linja-autoaseman sijaan). Usein näyttää siltä, että nykytaiteen museoiden kävijät eivät juuri piittaa näyttelyistä, teoksista ja esineistä. Voitaisiin kenties puhua nykytaiteen museoista uutena julkisena tilana, jossa taideteokset maallistetaan ja tehdään jälleen jollain tavoin käytettäviksi.
Jos radikaali taideteoria ja taidekritiikki ovat pitäneet museoita taiteen pyhittämisen ja taiteen elämästä irrottamisen, teoksen "käytöstä poistamisen" ja jalustalle nostamisen paikkoina, niin näin ei nykyään näyttäisi olevan: museonkäyttäjä ei välttämättä seisahdu teoksen eteen, hän suhtautuu siihen pikemminkin hajamielisesti, ikään kuin ei kunnolla huomaisi edes sitä; hän käyttää myös museon tilaa jotenkin epämääräisesti ja piittaamatta sen käyttötarkoituksista. Onko taide siis kuollut? Onko museo yhdessä modernin median ja taloudellisen tuotteistamisen kanssa tappanut taiteen?
Taiteen kuolemaan taiteilijat ovat usein vastanneet tavalla, joka tuo mieleen itsemurhan: massakulttuurin levittämää kitsiä, estetisointia ja kaupallistamista paetakseen aito taide vetäytyy kommunikoimattomaan ja valitsee hiljaisuuden. Aito taide puhuu vaikenemalla, taidekokemus ei voi tapahtua muutoin kuin kieltämällä sen kaikki perinteen kanonisoimat luonteenpiirteet, kuten esimerkiksi kauneuden nautinto tai mielihyvä. Esimerkiksi T. Adorno näki Beckettin teokset esimerkillisinä tässä suhteessa.
Nykyään ei ole harvinaista kuulla kritiikkiä, joka kohdistuu tähän taideteoksen erityisluonnetta korostavaan filosofiseen ja esteettiseen perinteeseen, pidetään perinnettä sitten "adornolaisena" tai jonain muuna. Kriitikkojen argumentti näyttäisi olevan se, että taideteos ja taide ylipäätään on saatettava yhteyteen talouden kanssa, koska muuten taiteella ja kulttuurilla ylipäätään ei nähdä tulevaisuutta. Estetismi, kommunikoinnista kieltäytyminen ja kaikkien taiteen kanonisoitujen perinteisten piirteiden kritiikki johtaa siihen, että taiteelle ja kulttuurille ei löydy rahoitusta, koska se ei näy eikä kiinnosta ketään. Siksi taidetta ja kulttuuria on "tuotteistettava", muuten se kuolee todella.
Onko tämä "tuotteistaminen" sama asia kuin taiteen tekeminen käytettäväksi, sen maallistaminen ja poistaminen "pyhän" taiteen piiristä?
Nähdäkseni ei. Päinvastoin taideteoksen tuotteistaminen, sen taloudellinen hyödyntäminen on täysin vastakkaista taideteoksen käytettäväksi tekemiselle, sen pudottamiselle pyhän palvonnan ja "tuijottamisen" piiristä. Tuotteistamalla teoksesta tehdään ehkä kulutettava, mutta ei käytettävä. Se nostetaan esiin, mutta kosketus siihen, sen aistimellinen, ruumiillinen ja materiaalinen haltuunotto estetään. Kuluttaminen, kuluminen vie taideteokselta sen "taiteen", sen ytimen, jonka esimerkiksi Horatiuksen klassinen estetiikka ilmaisee sanoilla "pronssiakin kestävämpi".
Väitteeni on, että taideteoksen tuotteistaminen on pikemminkin teoksen sakralisaatiota, pyhittämistä ja privatisointia. Sen avulla teos yksityistetään, otetaan pois yhteisestä käytöstä ja yhteisen piiristä. Teokseen "pääsee" vain rahalla tai koodilla. Tuotteistaminen on siis taideteoksen museoimista, sen poistamista käytöstä.
Mitä tällä tarkoitan?