2006-11-13

Do you remember revolution?

Paolo Virno

Kääntänyt: Miika Saukkonen

15. Vuoden 1977 lopulta läpi vuoden 1978 kasvoivat ne ryhmittymät, jotka toimivat erityisesti sotilaallisella tasolla, samalla kun organisoidun autonomian kriisi tuli yhä akuutimmaksi.

Monet näkivät yhtälössä "poliittinen taistelu tarkoittaa aseellista taistelua" ainoan adekvaatin vastauksen ansaan, johon liike oli historiallisen kompromissin politiikan avulla pyydystetty. Ensimmäisessä vaiheessa - lukuisia kertoja toistuneessa skenaariossa - militanttien ryhmät liikkeen sisällä tekivät niin sanotun loikan aseelliseen taisteluun, ajatellen tätä valintaa "artikulaationa" liikkeen taisteluista, eräänlaisena "palvelevana rakenteena". Juuri se organisaation muoto, joka oli erityisesti varustautunut aseelliseen toimintaan, osoittautui kuitenkin rakenteellisesti yhteensopimattomaksi liikkeen käytäntöjen kanssa. Niiden tiet tulisivat ennemmin tai myöhemmin erkanemaan. Lukuisat aseelliset ryhmät jotka lisääntyivät nopeasti vuosien 1977-78 aikana, päätyivät siten muistuttamaan Punaisten prikaatien mallia (jota ne olivat alun perin vastustaneet) tai jopa liittyivät niihin. Punaiset prikaatit - sikäli kun olivat käymässä "sotaa valtiota vastaan", totaalisesti irrallaan liikkeen dynamiikasta - päätyivät kasvamaan parasiittimaisesti massataistelujen tappion vanavedessä.

Erityisesti Roomassa, vuoden 1977 lopusta eteenpäin, Punaiset prikaatit tekivät suuren mittakaavan rekrytointia liikkeestä, joka oli syvässä kriisissä. Juuri sinä vuonna autonomia oli tullut kaikkia omia rajojaan vastaan, vastaten valtion militarismiin mittavalla sarjalla katukonfrontaatioita, jotka ainoastaan tuottivat liikkeen edustaman potentiaalin hajaantumisen. Tämä repressiivinen pakkopaita sekä autonomien todelliset virheet Roomassa ja joillakin toisilla alueilla avasivat tien Punaisten prikaatien laajenemiselle. Punaiset prikaatit olivat olleet ulkopuolisia ja katkeran kriittisiä suhteessa vuoden 1977 massataisteluihin, mutta paradoksaalisesti ne kokosivat nyt noiden taistelujen hedelmät, keräten vahvistuksia omaan organisaatioonsa.

16. Vuoden 1977 liikkeen tappio alkoi Aldo Moron, johtavan kristillisdemokraattisen poliitikon kidnappauksella ja murhalla vuonna 1978. Punaiset prikaatit, eräänlaisena traagisena parodiana tavasta, jolla virallinen vasemmisto oli kehittänyt politiikkaansa 1970-luvun puolivälissä, tavoitteli omaa "poliittista ulospääsyään" täysin erossa ja ulkopuolella suhteessa niihin vastarinnan virtausten kehityskulkuihin, jotka tapahtuivat muualla yhteiskunnassa. Punaisten prikaatien "kulttuuri" omine tuomioistuimineen, vankiloineen, vankeineen ja oikeudenkäynteineen - sekä "aseellisen fraktion" käytäntöineen, jotka liittyivät yhteiskunnasta täysin erillisen "politiikan" sfäärin logiikkaan - toimivat uusia yhteiskunnallisen antagonismin subjekteja vastaan aivan yhtä paljon kuin institutionaalista kehystä vastaan.

Moro-operaation myötä liikkeen yhtenäisyys oli lopullisesti rikottu. Alkoi loppunäytöksen vaihe, jolle tunnusomaista oli autonomian suora hyökkäys Punaisia prikaateja vastaan samalla kun liikkeen suuret sektorit vetäytyivät taistelusta. Mitä "terrorismin vastaiseen hätätilaan" tulee, valtion ja kommunistipuolueen toimeenpanemat hätätilatoimenpiteet eivät tuottaneet tulosta; päinvastoin, valtio oli taipuvainen valikoimaan uhrinsa niiden keskuudesta jotka julkisesti tunnettiin "kumouksellisina" ja käyttämään heitä syntipukkeina yleisessä noitavainossa. Pian autonomia näki edessään väkivaltaisen hyökkäyksen, joka alkoi Pohjoisen tehtaissa. Tehtaiden "autonomiset kollektiivit" tuomittiin ammattiyhdistysten ja kommunistipuolueen vahtikoirien toimesta mahdollisina terroristeina ja kitkettiin pois. Kun Moron kidnappauksen aikana autonomit käynnistivät kamppailun Alfa Romeon tehtaalla lauantaityötä vastaan, virallinen vasemmisto vastasi sotilaallisilla "terrorismin vastaisilla" taktiikoilla sekä demonisoinnilla. Tehtailla alkoi autonomimilitanttien uuden sukupolven ulossavustuksen prosessi, joka saavutti huippunsa Torinon Fiat-autotehtaan 61 nuoren työläisaktivistin irtisanomisella syksyllä 1979.

17. Aldo Moron murhan jälkeen, militarisoidun kansalaisyhteiskunnan hiljaisuudessa, valtio ja Punaiset prikaatit taistelivat keskenään ikään kuin saman peilin vastakkaisina peilikuvina.

Punaiset prikaatit etenivät nopeasti sitä polkua joka oli jo heille asetettu; aseellisesta taistelusta tuli terrorismia sanan varsinaisessa merkityksessä, ja niin alkoivat tuhoamiskampanjat. Poliiseja, tuomareita, tutkijoita, tehtaanjohtajia ja ay-toimitsijoita tapettiin pelkästään "funktionsa" takia, kuten olemme sittemmin kuulleet niiltä, joiden lausunnot muodostavat valtion todistusaineiston.

Pidätysten ja vangitsemisten repressiivinen aalto autonomia-liikettä vastaan vuonna 1979 eliminoi ainoan poliittisen verkoston, jolla oli edellytykset taistella tätä terroristisen eskalaation logiikkaa vastaan. Niinpä vuosien 1979 ja 1981 välillä Punaiset prikaatit kykenivät värväämään, ensimmäistä kertaa, ei ainoastaan militantteja pienemmistä aseellisista taistelujärjestöistä, mutta myös laajemmin nuorison parista, nuorison, joka oli vielä tuskin politisoitunut ja jonka tyytymättömyydeltä ja vihalta oli nyt viety kaikki poliittinen sovittelu.

18. Ne jotka ovat paljastaneet nimiä vastineeksi omien tuomioidensa lieventämisestä - luopiot - ovat vain terroristi-kolikon kääntöpuoli. Nämä ilmiantajat ovat terrorismin ehdollistettu refleksi, ja osoitus sen totaalisesta vieraantumisesta liikkeen kudoksesta. Yhteensopimattomuus uuden yhteiskunnallisen subjektin ja aseellisen taistelun välillä ilmentyy kauhealla ja tuhoisalla tavalla ilmiantajien antamissa suullisissa lausunnoissa.

Valtion ilmiantajien tuomioiden lieventämisen järjestelmä (joka otettiin lailla käyttöön joulukuussa 1979) on oikeudellista "tuhoamisen logiikkaa" joka perustuu mielivaltaisiin kostoihin. Kollektiivisen muistin julkinen tuhoaminen on toteutettu manipuloimalla todistajien yksilöllisiä muistikuvia. Silloinkin kun he puhuvat totta, he poistavat todelliset motivaatiot ja kontekstit siitä, mitä kuvaavat, rakentaen hypoteettisia yhteyksiä, seurauksia ilman syitä, kaikki syyttäjän rakentamien teoreemojen mukaan tulkittuna.

Ilmiantaminen on terrorismia, joka sijoittuu instituutioiden sisälle. Terrorismin ajan ylittäminen ei ole mahdollinen ilman ilmiannon kulttuurin ylittämistä.

19. Liikkeen poliittisten organisaatioiden lopullinen tappio 1970-luvun lopulla ei suinkaan tarkoittanut niiden uusien yhteiskunnallisten subjektien tappiota, jotka olivat nousseet vuoden 1977 purkauksessa.

Nämä uudet yhteiskunnalliset subjektit ovat toteuttaneet pitkän marssin työpaikkojen, yhteiskunnallisen tiedon organisoinnin, "vaihtoehtotalouden", paikallisten palvelujen ja hallinnollisten koneistojen läpi. Ne ovat edenneet pysyen matalana, välttäen kaikkea suoraa poliittista konfrontaatiota, sukkuloiden underground-gheton ja institutionaalisten neuvottelujen välisellä alueella, erillisyyden ja koalition välillä. Vaikkakin paineen alaisena ja usein passiivisuuteen pakotettuna, tämä maanalainen liike konstituoi tänään, vielä enemmän kuin menneisyydessä, Italian kriisin ratkaisemattoman ongelman.

Työpäivästä käytyjen taistelujen ja debattien elpyminen, paine julkisia menoja kohtaan, kysymys ympäristön suojelusta ja teknologioiden valinnasta, puoluejärjestelmän kriisi, kysymys hallinnon uusista perustuslaillisista malleista - kaikkien näiden kysymysten takana piilee massasubjektin laajuus ja elävä todellisuus, yhä täysin eheänä ja läsnäolevana, monine vaatimuksineen tulosta, vapaudesta ja rauhasta.

20. Nyt kun historiallinen kompromissi ja terrorismin vaihe ovat molemmat tulleet päätökseensä, agendalla on sama kysymys kuin vuonna 1977: kuinka avata sovittelun tiloja, jotka antavat liikkeen ilmaista itseään ja kasvaa. Taistelu ja poliittinen sovittelu, taistelu ja neuvottelu instituutioiden kanssa - tämä perspektiivi, Italiassa kuten Saksassakin, on sekä mahdollinen että tarpeellinen, ei siksi että yhteiskunnallinen konflikti olisi heikko, vaan päinvastoin, koska sen sisältö on äärimmäisen kehittynyt.

Meidän on nyt otettava selkeä kanta, jatkettava ja kehitettävä eteenpäin vuoden 1977 liikkeen punaista lankaa. Tämä tarkoittaa sekä valtion militarismin vastustamista että minkä tahansa uuden "aseellisen taistelun" ehdotuksen vastustamista. Ei ole mitään "hyvää" versiota aseellisesta taistelusta, ei vaihtoehtoa Punaisten prikaatien elitistiselle käytännölle; aseellinen taistelu itsessään on uusien liikkeiden kanssa yhteensopimaton ja niille vastakkainen. Esiin on noussut uusi tuottava voima, sekä yksilöllinen että kollektiivinen, joka on palkkatyön kehyksen ulkopuolella ja joka suuntautuu sitä vastaan. Valtion on selvitettävä välinsä tämän voiman kanssa, muutenkin kuin hallinnollisissa ja taloudellisissa laskelmissaan. Tämä uusi yhteiskunnallinen voima voi olla yhdellä ja samalla kertaa erillinen, antagonistinen ja kykenevä etsimään ja löytämään omat sovittelunsa.

Käännetty Michael Hardtin englanninkielisestä käännöksestä (julkaistu teoksessa Virno, Paolo & Hardt, Michael (ed.): Radical Thought in Italy. A Potential Politics. University of Minnesota Press 1996.). Tarkistettu italiankielisen alkuperäistekstin pohjalta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.