2006-11-13

Do you remember revolution?

Paolo Virno

Kääntänyt: Miika Saukkonen

9. Vuodesta 1974 vuoteen 1976 massalaittomuuden ja väkivallan käytännöt tulivat entistä intensiivisemmiksi ja yleisemmiksi. Tällä antagonismin muodolla, joka oli ollut liikkeen aikaisemmassa vaiheessa käytännössä tuntematon, ei kuitenkaan ollut yhtenäistä suunnitelmaa valtiota vastaan, eikä se ollut valmistelua millekään "vallankumoukselliselle murtumalle". Sen olennainen luonteenpiirre on tämä. Metropoleissa väkivalta nousi vastauksena välittömiin tarpeisiin, osana pyrkimystä vallata "tiloja" joita voitaisiin kontrolloida itsenäisesti, sekä reaktiona julkisten menojen leikkauksiin. Vuonna 1974 julkisen liikenteen maksujen omatoiminen alentaminen, joka oli Torinossa ammattiliittojen organisoimaa, käynnisti uudelleen massalaittomuuden muodon jota oli harjoitettu aikaisemmin vuokranmaksulakkojen aikana. Tästä hetkestä lähtien, ja suhteessa kokonaiseen kirjoon julkisia palveluja, tämä "taatun toimeentulon" muoto pantiin laajalti käytäntöön. Ammattiliitot olivat tarkoittaneet tämän maksujen omatoimisen alentamisen vain symboliseksi eleeksi, mutta liike muutti sen taistelun yleiseksi materiaaliseksi muodoksi.

Näitäkin maksun alentamisen käytäntöjä tärkeämpi oli kuitenkin talonvaltaus San Basiliossa, Roomassa, lokakuussa 1974. Se oli käännekohta, väkijoukon spontaani "militarisaatio" puolustuksellisena vastauksena veriseen poliisihyökkäykseen. Toinen ratkaiseva askel tuli massamielenosoitusten myötä Milanossa keväällä 1975 sen jälkeen kun kaksi aktivistia (Varalli ja Zibechi) oli joutunut fasistien ja poliisin tappamiksi. Erittäin väkivaltaiset katukonfrontaatiot olivat lähtökohta kokonaiselle sarjalle taisteluja hallituksen leikkaustoimenpiteitä vastaan. Kausi 1975-76 todisti sitä mikä on tietyssä mielessä "klassinen" vastaus hyvinvointivaltion rappeutumiseen: siirtymä maksujen alentamisesta suoraan haltuunottoon, puolustuksellisesta taistelusta nousevien kulujen edessä offensiiviseen taisteluun tarpeiden kollektiivisen tyydyttämisen puolesta, taisteluun joka suuntautui kriisin mekanismien kumoamiseen.

Haltuunotto (josta suurin esimerkki vaikutti siihen aikaan olevan New Yorkin sähkökatkoksen aikana tapahtunut ryöstely) tuli osaksi kollektiivista käytäntöä kaikissa metropolin elämän aspekteissa: ilmainen tai "poliittinen" shoppailu, rakennusten valtaaminen avoimille aktiviteeteille, nuorten tottumus mennä elokuviin ja konsertteihin maksamatta, kieltäytyminen ylityöstä ja kahvitaukojen pidentäminen tehtailla. Ennen kaikkea se oli vapaan ajan haltuunottoa, vapautumista tehdaskomennon pakoista, uuden yhteisön etsimistä.

10. 1970-luvun puoliväliin mennessä kaksi erilaista väkivallan tendenssiä oli tullut selvästi näkyviin. Näitä voitiin suurpiirteisesti kuvailla kahtena erilaisena polkuna liikkeen niin sanotun militarisaation synnyssä. Ensimmäinen polku oli väkivaltaisen vastarinnan liike tuotannon rakennemuutosta vastaan joka tapahtui suurissa ja keskisuurissa tehtaissa. Tässä keskeiset hahmot olivat ennen kaikkea työläismilitantteja, joiden tausta oli aikakaudella 1968-73, jotka olivat päättäneet puolustaa hinnalla millä hyvänsä sitä materiaalista perustaa josta heidän neuvotteluvoimansa oli riippunut. Rakennemuutos nähtiin poliittisena katastrofina. Etenkin niillä tehdasmilitanteilla, jotka olivat eniten sidoksissa tehdasneuvostojen kokemuksiin, oli taipumus samastaa rakennemuutos tappioon, ja tätä näkemystä vahvistivat ammattiliittojen toistuvat myönnytykset työnantajapuolelle työehdoissa. Heidän tavoitteenaan oli suotuisan voimasuhteen säilyttämiseksi säilyttää tehdas sellaisena kuin se oli.

Näiden kysymysten ympärillä ja tämän poliittisen ja ay-kentän jäsenten keskuudessa Punaiset prikaatit vuosista 1974-75 eteenpäin löysivät tukea ja pystyivät juurtumaan.

11. Toinen, monella tavalla ensimmäiselle vastakkainen laittomuuden polku muodostui kaikista niistä "yhteiskunnallisista subjekteista" jotka olivat rakennemuutoksen, tuotannon hajauttamisen ja työvoiman liikkuvuuden tuloksena. Väkivalta oli tulosta varmuuden puutteesta, osa-aikaisten ja epävarmojen työn muotojen tilanteesta sekä kapitalistisen komennon yhteiskunnallisen organisaation välittömästä vaikutuksesta.

Tämä uusi proletariaatti, joka oli nousemassa rakennemuutoksen prosessista, kävi väkivaltaisesti paikallisia valtion kontrolleja ja tulon rakenteita vastaan, taistellen työpäivän itsemääräämisen puolesta. Tämä toinen laittomuuden tyyppi, jonka voimme enemmän tai vähemmän identifioida autonomia-liikkeeseen, ei ollut koskaan orgaaninen projekti vaan pikemminkin sitä määritteli täydellinen identtisyys taistelun muodon ja tiettyjen tavoitteiden saavuttamisen kesken. Näin ollen ei ollut mitään erillisiä sotilaallisia rakenteita, jotka olisivat erikoistuneet voimankäyttöön. Paitsi jos hyväksymme Pier Paolo Pasolinin näkemyksen väkivallasta luonnollisena tietyille yhteiskunnallisille kerroksille, on mahdotonta kieltää että liikkeen hajanainen väkivalta näinä vuosina oli välttämätön itseidentifikaation prosessi. Se oli uuden ja voimakkaan tuottavan subjektin positiivista affirmaatiota, subjektin, joka syntyi tehdaskeskeisyyden rappeutumisesta ja oli pantu alttiiksi talouskriisin täydelle paineelle.

12. Liike, joka räjähti vuonna 1977, ilmaisi omissa peruspiirteissään tätä uutta luokkarakennetta, eikä se ollut missään mielessä marginalisaation ilmiö. Se mitä siihen aikaan kuvailtiin marginaalisena "toisena yhteiskuntana" oli jo tulossa "ensimmäiseksi yhteiskunnaksi" sen tuottavien kykyjen näkökulmasta, sen teknis-tieteellisen älyn näkökulmasta, ja yhteiskunnallisen yhteistyön kehittyneiden muotojen näkökulmasta. Uudet yhteiskunnalliset subjektit heijastivat tai ennakoivat taisteluissaan kasvavaa identtisyyttä uusien tuottavien prosessien ja kommunikaation muotojen välillä, jotka olivat edustettuna esimerkiksi tietokoneistetun tehtaan ja kehittyneen kolmannen sektorin uudessa todellisuudessa. Vuoden 1977 liike oli itsessään rikas, itsenäinen ja konfliktuaalinen tuottava voima. Palkkatyön kritiikki otti nyt affirmatiivisen suunnan, luovasti kehittäen itsensä "itseorganisoituneen yrittäjyyden" muotoon ja saavuttaen osittaista menestystä hyvinvointijärjestelmän mekanismin ohjaamisessa "alhaalta päin".

Tämä "toinen yhteiskunta", joka nousi keskiöön vuonna 1977, oli epäsymmetrinen suhteessa valtiovaltaan. Ei ollut enää suoraa vastakkainasettelua, vaan pikemminkin eräänlaista kiertelyä, tai konkreettisesti sellaisten vapauden ja toimeentulon tilojen etsintää joissa liike voisi lujittua ja kasvaa. Tämä epäsymmetrinen suhde oli hyvin merkittävä, suuri saavutus, ja se osoitti yhteiskunnallisten prosessien ainekset toiminnassa. Mutta se tarvitsi aikaa - aikaa ja sovittelua, aikaa ja neuvottelua.

13. Mutta "historiallisen kompromissin" (kommunistipuolueen ja kristillisdemokraattisen puolueen välinen vallanjako) voimat reagoivat liikkeeseen pelkästään negatiivisesti, kieltäen siltä kaiken ajan ja tilan sekä palauttaen taistelujen ja valtion välille symmetrisen vastakkainasettelun.

Liike alistettiin hirvittävän kiihtymyksen prosessiin ja siltä vietiin kaikki sovittelun mekanismit. Tämä erosi melko paljon prosesseista toisissa Euroopan maissa, erityisesti Saksasta, missä repressiivinen operaatio sisälsi myös neuvottelun muotoja massaliikkeiden kanssa ja siten ei suoraan estänyt liikkeiden uudistumista. Italian historiallisen kompromissin voima pudotti repressiivisen verkkonsa äärimmäisen laajalti, kieltäen legitimiteetin kaikilta niiltä voimilta, jotka olivat yhteiskunnallisten konfliktien korporatiivisen- ja ay-regulaation ulkopuolella tai sitä vastaan. Italiassa repressiolla oli sellainen yleinen ulottuvuus että se oli suunnattu suoraan spontaaneja yhteiskunnallisia voimia vastaan. Hallituksen systemaattinen turvautuminen poliittis-sotilaallisiin toimenpiteisiin teki tarpeelliseksi yleisen poliittisen taistelun, usein puhtaan ja yksinkertaisen eloonjäämistaistelun muodossa. Liikkeen emansipatoriset käytännöt ja sen pyrkimykset parantaa elämän laatua ja suoraan tyydyttää yhteiskunnallisia tarpeita marginalisoitiin ja suljettiin ghettoon.

14. Organisoitunut autonomia löysi itsensä vangittuna dilemmaan, joka vallitsi yhteiskunnalliseen ghettoon joutumisen ja suoran yhteentörmäyksen välillä. Autonomian "skitsofrenia" ja sen lopullinen tappio voidaan jäljittää yritykseen sulkea tämä kuilu, ylläpitämällä juuria liikkeen yhteiskunnallisessa verkostossa ja samaan aikaan käydä konfrontaatioon valtion kanssa.

Tämä yritys osoittautui pian melko mahdottomaksi ja epäonnistui molemmilla rintamilla. Toisaalta se poliittinen kiihko, johon liike pakotettiin vuonna 1977, johti siihen, että organisoitunut autonomia menetti kontaktin yhteiskunnallisiin subjekteihin, jotka hylätessään perinteisen politiikan seurasivat omia vaihtelevia ratkaisujaan (joskus yksilöllisiä, joskus kollektiivisia) työskennelläkseen vähemmän, elääkseen paremmin, ja ylläpitääkseen omia tilojaan vapaalle luovalle tuotannolle. Toisaalta tämä sama kiihtymysprosessi työnsi autonomian lukuisiin kahtiajakoihin militarisaatiokysymyksen suhteen. Kontakteista militaristisiin ryhmiin kieltäydyttiin, mutta pian liikkeen sisällä kehittyi erillinen tendenssi, joka pyrki muodostamaan aseellisia organisaatioita.

Dilemmaa ei ratkaistu, vaan se tuli yhä syvemmäksi. Autonomian koko muoto, sen organisaatio, sen valtadiskurssi ja sen politiikkakäsite, joutui kriisiin sekä "ghetto"-kysymyksen että militarisaatio-kysymyksen takia.

Meidän on lisättävä, että siihen aikaan autonomia aliarvioi kaikki oman poliittis-kulttuurisen mallinsa heikkoudet, mallin, joka nojasi liikkeen jatkuvaan ja lineaariseen kasvuun sekä radikalisoitumiseen. Malli yritti nivoa yhteen uutta ja vanhaa: "vanhaa" anti-institutionaalista ekstremismiä ja uusia emansipatorisia tarpeita. Se erillisyys ja toiseus, joka luonnehti uusia subjekteja ja heidän taistelujaan, luettiin autonomian piirissä usein kaiken poliittisen sovittelun kieltämiseksi, jopa sovittelun, joka saattaisi tukea tätä toiseutta. Välittömän antagonismin nähtiin sulkevan pois keskustelun, kaikenlaisen neuvottelun ja instituutioiden "käytöstä".

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.