2006-11-13

Do you remember revolution?

Paolo Virno

Kääntänyt: Miika Saukkonen

4. Näinä vuosina, ensimmäisten maanalaisten aseellisten järjestöjen - Partisaanitoimintaryhmien (GAP) ja Punaisten prikaatien (BR) - rooli oli täysin marginaalinen ja ne olivat liikkeen yleisen ajattelutavan ja keskustelun ulkopuolella.

Maanalainen organisaatio itsessään ja pakkomielteinen vetoaminen sodanaikaisen vastarinnan partisaaniperinteeseen sekä - siihen liittyen - viittaukset korkean ammattitaidon sektoreihin työväenluokassa olivat asioita, joilla ei ollut yhtään mitään yhteistä sen väkivallan organisoinnin kanssa joka tapahtui luokkaetujoukoissa ja liikkeen vallankumouksellisissa ryhmissä. Partisaanitoimintaryhmät, jotka olivat sidoksissa vanhaan antifasistiseen vastarintaan ja 1950-luvulta peräisin olevaan kommunistisen "kahden tason" (massatason ja maanalaisen tason) organisoinnin perinteeseen, ehdottivat ehkäiseviä toimenpiteitä estääkseen sen, minkä he näkivät lähestyvänä fasistisena vallankaappauksena. Punaiset prikaatit puolestaan muodostuivat Trenton kaupungin yliopiston marxilais-leniniläisistä, entisistä kommunistipuolueen jäsenistä Milanon alueella, ja niistä jotka tulivat kommunistisesta nuorisoliitosta Emilian alueelta. Koko tämän varhaisen vaiheen ajan Punaiset prikaatit etsivät tukea ja kontakteja kommunistipuolueen rivijäsenten keskuudesta, eivät lainkaan vallankumouksellisesta liikkeestä. Heidän operaatioitaan luonnehti antifasismi ja "aseellinen taistelu reformien puolesta".

Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa, vallankumouksellisten ryhmien omaksuma taistelun perspektiivi, johon sisältyi laittomuus ja väkivalta, teki kuilun tämän perspektiivin ja "aseellisen taistelun" strategian välillä yhä leveämmäksi ja yhä ylitsepääsemättömämmäksi. Ne satunnaiset kontaktit joita oli ryhmien ja ensimmäisten aseellisten järjestöjen välillä, ainoastaan vahvistivat niitä erottanutta kuilua kulttuurisessa perspektiivissä ja poliittisessa linjassa.

5. Vuosien 1973-74 kaudella se poliittinen konteksti, jonka sisällä liike oli kehittynyt, alkoi hajota. Lyhyen ajanjakson sisällä syntyi monia murtumia liikkeen sisällä, jyrkkiä muutoksia poliittisessa perspektiivissä, ja muutoksia itse yhteiskunnallisen konfliktin ehtoihin. Nämä muutokset johtuivat lukuisista toisiinsa vaikuttavista tekijöistä. Ensimmäinen oli muutos kommunistipuolueen politiikassa: puolue huomasi nyt mahdollisuuksien ehtymisen kansainvälisellä tasolla; se tuotti tarpeen löytää välitön "poliittinen ratkaisu" yhteiskunnalliseen kuohuntaan annettujen olosuhteiden puitteissa.

Tämä johti syvenevään kahtiajakoon poliittisten ja yhteiskunnallisten voimien kesken, niiden, jotka vuodesta 1968 alkaen olivat jakaneet, sisäisistä eroista huolimatta, yhteisen päämäärän - sellaisen vaihtoehdon rakentaminen vallan alueelle, joka heijastaisi taistelujen radikaalia ja muutoksia luovaa sisältöä. Suuri osa vasemmistosta, etenkin kommunistipuolue ja siihen kytköksissä olevat ammattiliitot, alkoi nyt siirtyä lähemmäs hallituksen aluetta, ja kääntyi kasvavassa määrin liikkeen laajoja osia vastaan. Ulkoparlamentaarisen opposition oli nyt uudelleen määriteltävä itsensä suhteessa "hallituskompromissiin" jota kommunistipuolue oli hakemassa. Tämä uudelleen määrittely johti ryhmien kannalta kriisiin ja kasvavaan identiteetin menetykseen. Kamppailu vasemmiston hegemoniasta, joka oli jossain määrin oikeuttanut vallankumouksellisten ryhmien olemassaoloa, näytti nyt tulleen ratkaistuksi yksipuolisesti tavalla, joka sulki koko keskustelun. Tästä lähtien vanha kysymys "poliittisen ulospääsyn" löytämisestä, valtion vaihtoehtoisesta johtamisesta, tuli identifioiduksi kommunistipuolueen maltilliseen politiikkaan. Ne ulkoparlamentaariset organisaatiot, jotka vielä seurasivat tätä perspektiiviä, olivat pakotettuja yrittämään kommunistipuolueen mukana kulkemista ja kompromissin tuloksiin vaikuttamista niin hyvin kuin pystyisivät - esimerkiksi osallistumalla vuonna 1975 (paikallisiin) ja vuonna 1976 (valtakunnallisiin) vaaleihin. Toiset ryhmät sen sijaan näkivät että he olivat saavuttaneet oman olemassaolonsa perusteiden rajat ja ennen pitkää eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa toimintansa.

6. Toinen tekijä tässä liikkeen muutoksessa kaudella 1973-74 oli se seikka, että tehdastaistelujen keskeinen hahmo, suurten tehtaiden kokoonpanolinjojen työläiset, alkoivat vuosien 1972-73 ammattiliitto-työnantaja -sopimusten myötä menettää keskeistä rooliaan offensiivisena ja organisoivana päähahmona. Suurteollisuuden rakennemuutos oli alkanut.

Pakkolomautusten lisääntyvä käyttö ja uusien teknologioiden ensimmäinen osittainen käyttöönotto muutti radikaalilla tavalla tuotannon ehtoja ja vei terän aikaisemmilta taistelun muodoilta, massalakko mukaan lukien. Työntekijäpuolen homogeenisuus ja sen kyky käyttää valtaa suhteessa tuotantoprosessin kokonaisuuteen vesittyivät uusien koneiden ja työpäivän uudelleenorganisoinnin myötä. Tehdasneuvostojen edustukselliset funktiot ja niiden sisäiset jaot "vasemmistoon" ja "oikeistoon" surkastuivat miltei välittömästi.

Liukuhihnatyöläisen voimaa ei heikentänyt se mitä perinteisesti kuvitellaan "teolliseksi reserviarmeijaksi", siis työttömien taholta tulevaksi kilpailuksi. Syynä on se, että teollinen prosessi suuntautui kohti investointia massatuotannon alueen ulkopuolisille sektoreille. Tämä teki keskeisiä työvoiman sektoreita niistä, jotka aikaisemmin olivat olleet suhteellisen marginaalisia ja joilla oli vähemmän organisatorista kokemusta takanaan (kuten naiset, nuoret ja korkeasti koulutetut työläiset). Konfrontaation alue alkoi siirtyä tehtaalta työmarkkinoiden yleisiin mekanismeihin, julkisiin menoihin, proletariaatin ja nuorten ihmisten uusintamiseen sekä tulonjakoon riippumatta työstä maksettavasta korvauksesta.

7. Kolmanneksi, tapahtui muutos liikkeen subjektiviteetin sisällä, sen kulttuurissa ja sen tulevaisuuden näköalassa. Tapahtui täydellinen irtiotto koko työläisliikkeiden traditiosta, mukaan lukien "vallan haltuunoton" ajatus, "proletariaatin diktatuurin" kanonisoitu päämäärä sekä kaikesta "reaalisosialismin" residuaalisesta roinasta ja kaikista valtionjohdon projekteista.

Yhteydet, jotka olivat olleet olemassa vuoden 1968 jälkeisten liikkeiden sisällä uusien pyrkimysten ja kommunistisen poliittisen vallankumousmallin välillä, oli nyt rikottu täysin. Valta nähtiin vieraana vihollisvoimana yhteiskunnassa, voimana jota vastaan tuli puolustautua; ei ollut mitään hyötyä valloittaa tai kumota valtaa, voitiin vain vähentää sitä ja pitää sitä aisoissa. Avain tähän uuteen näkemykseen oli liikkeen itsensä ymmärtäminen vaihtoehtoisena yhteiskuntana, jossa vallitsi kommunikaation rikkaus, sen omat vapaat tuottavat kapasiteetit, sen omat elämänmuodot. Johtavaksi taistelun muodoksi uusille yhteiskunnallisille subjekteille tuli omien "tilojen" valtaamisen ja hallitsemisen projekti. Palkkatyötä ei enää nähty ensisijaisena sosialisaation alueena, vaan pikemminkin jonain ohimenevänä, epävarmana, ja epäarvostettuna.

Feministinen liike yhteisöllisyyden ja separatismin käytäntöineen, politiikan ja vallan kritiikkeineen, edustaessaan syvää epäluottamusta kaikkea "yleistä" ja institutionaalista tarpeiden ja halujen representaatiota kohtaan, rakastaessaan eroja, oli tälle liikkeen uudelle vaiheelle tunnuskuvallinen. Se tarjosi inspiraation, suorasti tai epäsuorasti, lukuisille proletaarisen nuorison kehityskuluille 1970-luvun puolivälissä. Kansanäänestys avioerosta vuonna 1974 antoi ensimmäisen osoituksen tendenssistä, jota alettiin myöhemmin nimittää "yhteiskunnallisen autonomiaksi".

Ei ollut enää mahdollista ajatella vasemmistoa perheenä, ei edes kriisissä olevana perheenä. Uusi massasubjektiivisuus oli työväenliikkeelle vieras; niiden kielillä ja tavoitteilla ei ollut enää mitään yhteistä perustaa. Koko "ekstremismin" kategoria ei enää selittänyt mitään, vaan pelkästään sekoitti tilannetta. On mahdollista olla "ekstremisti" vain suhteessa johonkin samankaltaiseen, mutta juuri nämä samankaltaisuuden piirteet olivat nopeasti katoamassa. Se, joka etsii jatkuvuutta, joka pitää perheen kuva-albumista, voi katsoa ainoastaan marxisti-leninististen aseellisten järjestöjen erilliseen universumiin.

8. Kaikki nämä kolme tekijää jotka luonnehtivat tilannetta vuosien 1973 ja 1975 välillä, mutta erityisesti jälkimmäinen, johtivat "autonomia operaian" syntyyn. Autonomia muodostui vastakkaisena kommunistipuolueen "kompromissin" projektille, ja askeleena tehdaskeskeisen perspektiivin ylitse, mikä mahdollisti konfliktuaalisen vuorovaikutuksen käynnissä olevan tuotannon rakennemuutoksen kanssa. Ennen kaikkea autonomia kuitenkin ilmaisi liikkeen uutta subjektiivisuutta, sen erojen rikkautta, ja sen radikaalia irtiottoa muodollisesta politiikasta ja edustuksen mekanismeista. Se ei etsinyt mitään "poliittista ulospääsyä" tai ratkaisua, vaan pikemminkin katsoi kohti konkreettista ja artikuloitua voimaa yhteiskunnan alueella. Tässä mielessä lokalismi oli autonomian määrittelevä piirre. Kieltäytyminen kaikesta vaihtoehtoisen valtionjohdon perspektiivistä ei voinut johtaa minkäänlaiseen liikkeen sentralisaatioon. Jokainen alueellinen kollektiivi, joka oli osa autonomiaa, jäljitti oman alueensa luokkarakenteen konkreettista erityisyyttä, kokematta tätä rajoitukseksi vaan pikemminkin olemassaolonsa syyksi. On sen vuoksi kirjaimellisesti mahdotonta yrittää rekonstruoida Rooman, Milanon, Venetsian alueen sekä Etelän liikkeiden yhtenäistä historiaa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.