Do you remember revolution?

Kun katsomme ajassa taaksepäin ja tarkastelemme 1970-lukua uudelleen, ainakin yksi asia on meille selvä: vallankumouksellisen liikkeen - ensin ulkoparlamentaarisen opposition ja myöhemmin autonomian - historia ei ollut marginaalien historiaa, jonkin maanalaisen gheton ääriaineisten tai lahkolaisten fantasioiden historiaa. Päinvastoin, pitäisi olla selvää, että tämä historia (josta osa on nyt meidän oikeudenkäyntimme kohteena) on tiukasti sidoksissa maan yleiseen kehitykseen ja niihin ratkaiseviin tapahtumiin ja murtumiin, jotka ovat jättäneet jälkensä sen historiaan. Ottaessamme tämän näkökulman (joka saattaa olla itsestään selvä, mutta joka näinä aikoina näyttäytyy rohkeana, ellei jopa provokatiivisena), haluamme esittää menneestä vuosikymmenestä sarjan historiallis-poliittisia teesejä, jotka ylittävät välittömän, oikeudenkäyntiä ja puolustusta koskevan huolemme. Ajatukset, joita tuomme esille ongelmanasettamisena, eivät ole suunnattu tuomareille, vaan pikemminkin kaikille niille jotka olivat mukana näiden vuosien taisteluissa - vuoden 1968 tovereista vuoden 1977 tovereihin ja kaikkiin intellektuelleihin jotka "toisinajattelivat" (näinkö me sen nykyisin sanomme?) ja pitivät kapinaan nousemista rationaalisena. Toivomme heidän osaltaan puuttuvan keskusteluun ja rikkovan nyt vallitsevan muistin vääristymien ja uuden konformismin noidankehän. Mielestämme on tullut aika 1970-luvun realistiselle uudelleenarvioinnille. Luopioita vastaan totuus. Heidän jälkeensä ja heitä vastaan meidän poliittinen arviomme. Nykyään on sekä mahdollista että tarpeellista hyväksyä ja jakaa täysi vastuu: tämä on yksi "terrorismin jälkeiseen" vaiheeseen astumiseen tarvittavia perusaskeleita. Se, että meillä ei ole ollut mitään tekemistä terrorismin kanssa, on ilmiselvää. Se, että olemme olleet "kumouksellisia", on yhtä ilmiselvää. Näiden kahden totuuden välillä piilee avainkysymys, joka oikeudenkäynnissämme on pelissä. Selvästikin tuomarit ovat taipuvaisia samastamaan kumouksellisuuden ja terrorismin, ja näin ollen me tulemme esittämään puolustuksemme tilanteen vaatimin teknis-poliittisin keinoin. 1970-luvun historiallista rekonstruointia ei kuitenkaan voida toteuttaa ainoastaan oikeussalissa. On pyrittävä rehelliseen ja pitkälle kantavaan, tälle oikeudenkäynnille rinnakkaiseen keskusteluun niiden yhteiskunnallisten subjektien keskuudessa, jotka ovat olleet näiden vuosien "suuren muutoksen" todelliset keskushahmot. Tämä keskustelu on elintärkeä, jos haluamme kohdata adekvaatilla tavalla edessämme olevat 1980-luvun uudet jännitteet.

1. "Italialaisen '68:n" erityispiirre oli uusien, räjähtävien - monessa mielessä kehittyneille teollisuusmaille tyypillisten - yhteiskunnallisten ilmiöiden yhdistyminen kommunistisen poliittisen vallankumouksen klassiseen paradigmaan. Palkkatyön radikaali kritiikki ja siitä kieltäytyminen massojen mittakaavassa oli keskeinen eteenpäin vievä voima massataistelujen takana, vahvan ja kestävän antagonismin matriisi, ja kaiken sen toivotun asiantilan materiaalinen sisältö, jota liike edusti. Tämä ruokki sitä massojen haastetta, joka kohdistui ammatillisia rooleja ja hierarkioita vastaan: taisteluja palkkatasa-arvon puolesta, hyökkäystä yhteiskunnallisen tiedon organisointia vastaan, laadullisia vaatimuksia muutoksista jokapäiväisen elämän rakenteeseen - lyhyesti sanottuna, yleistä pyrkimystä kohti vapauden konkreettisia muotoja. Toisissa kapitalistisissa länsimaissa (kuten Saksassa ja Yhdysvalloissa), nämä samat muutoksen voimat olivat kehittyneet yhteiskunnallisten suhteiden molekulaarisina mutaatioina, asettamatta suoraan ja välittömästi kysymystä poliittisesta vallasta, toisin sanoen valtion vaihtoehtoisesta johtamisesta. Ranskassa ja Italiassa, johtuen institutionaalisesta jäykkyydestä ja jokseenkin pelkistetystä tavasta säännellä konflikteja, kysymys valtiovallasta - ja sen "valtaamisesta" - tuli välittömästi keskeiseksi.

Erityisesti Italiassa massataistelujen aalto vuodesta 1968 eteenpäin oli monessa mielessä merkki jyrkästä irtiotosta virallisen työväenliikkeen "laboristisista" (työtä ihannoivista) ja valtiososialistisista traditioista. Samaan aikaan se antoi uutta elämää kommunistiselle poliittiselle mallille, joka ruumiillistui uusissa liikkeissä. Luokkakonfrontaation äärimmäinen polarisointi ja institutionaalisten poliittisten sovittelujen suhteellinen köyhyys (hyvinvointijärjestelmän ollessa erittäin keskitetty) loivat tilanteen, missä taistelut korkeammista palkoista ja suuremmasta vapaudesta yhdistyivät leninistiseen tavoitteeseen, "valtiokoneiston murskaamiseen".

2. Vuoden 1968 ja 1970-luvun alkupuolen välillä kysymys poliittisen ulospääsyn löytämisestä massataisteluille oli koko vasemmiston - sekä vanhan että uuden - agendalla. Toisella puolen Italian kommunistipuolue (PCI) ja ammattiliitot, ja toisella ulkoparlamentaariset vallankumoukselliset ryhmät - kaikki työskentelivät saadakseen aikaan huomattavan muutoksen valtarakenteessa, sellaisen, joka veisi läpi ja realisoisi sen voimasuhteiden muutoksen joka oli jo tapahtunut tehtailla ja työmarkkinoilla. Vasemmiston sisällä oli käynnissä pitkällinen kamppailu hegemoniasta, jossa ratkaistaisiin tämän poliittisen ulospääsyn luonne ja laatu.

Vallankumoukselliset ryhmät, joilla oli enemmistö kouluissa ja yliopistoissa, mutta juuret myös tehtaissa ja palvelualoilla, ymmärsivät, että äskettäinen taistelujen ja yhteiskunnallisten muutosten aalto toi mukanaan jyrkän murtuman laillisuuden kehyksestä, jossa liikkeet olivat tähän asti eläneet. Ryhmät korostivat tilanteen tätä puolta estääkseen institutionaalista rekuperaatiota, joilla nämä liikkeet sulautettaisiin komennon ja voiton rakenteisiin. Taistelujen laajentuminen koko metropolin alueelle ja vastavallan muotojen rakentaminen nähtiin välttämättöminä askeleina talouskriisin kiristystä vastaan. Kommunistinen puolue ja ammattiliitot toisella puolen näkivät keskusta-vasemmisto -koalition hajoamisen ja "rakenteellisten uudistusten" toteuttamisen vuoden 1968 massataistelujen luonnollisena tuloksena. Uusi "sopusoinnun kehys" ja entistä tiiviimpi ja selvempi verkosto institutionaalisista sovitteluista takaisi heidän näkemyksensä mukaan työväenluokalle keskeisemmän aseman talouskasvun elpymisessä.

Vaikka kaikkein katkerimmat polemiikit käytiin ulkoparlamentaaristen ryhmien ja historiallisen vasemmiston välillä, myös näiden leirien sisällä oli hyvin merkittäviä taisteluita. On hyvä muistaa esimerkiksi kommunistipuolueen oikeistosiiven polemiikit Torinon konepajatyöläisten federaatiota (FLM) vastaan koskien kysymystä "uudesta unionismista", jota he näkivät liikkeessä, tai toisen leirin sisällä vallinneet jyrkät erot operaismon ja marxilais-leninistisen linjan välillä.

Nämä jaot kuitenkin pyörivät yhden peruskysymyksen ympärillä: kuinka kääntää poliittisen vallan muodoksi se yhteiskunnallisten suhteiden mullistus, joka oli kehittynyt vuoden 1968 käynnistämästä taistelujen aallosta.

3. 1970-luvun alussa ulkoparlamentaarinen vasemmisto esitti kysymyksen voimankäytöstä, kysymyksen väkivallasta, tavalla, joka oli täysin vallankumouksellisen kommunistisen tradition mukainen. Vasemmisto näki sen yhtenä tarpeellisena keinona taistelulle vallan alueella.

Mitään väkivallan käytön fetissiä ei ollut. Päinvastoin, väkivalta oli tiukasti alistettu massatoiminnan kehitykselle. Sen relevanssilla oli kuitenkin selvä hyväksyntä. Ei ollut mitään todellista jatkuvuutta yhteiskunnallisten konfliktien vuorovaikutuksen ja poliittista valtaa koskevan kysymyksen välillä. 1960-luvun lopun väkivaltaisten yhteenottojen tapahduttua Battipagliassa, lähellä Napolia, sekä Corso Traianolla Torinossa ja Avolassa Sisiliassa, "valtion väkivaltamonopoli" näyttäytyi väistämättömänä esteenä, joka oli kohdattava systemaattisesti.

Tämän aikakauden ohjelmat ja sloganit käsitteellistivät laillisuuden väkivaltaisen rikkomisen toisenlaisen vallan muodon ilmentymänä, offensiivin ilmauksina. Sloganit kuten "Otetaan kaupunki takaisin" tai "Kansannousu" syntetisoivat tämän perspektiivin, jota pidettiin väistämättömänä, vaikkakaan ei missään välittömässä mielessä. Toisaalta massaliikkeiden konkreettisessa käytännössä organisaatio laittomuuden kehyksen sisällä oli paljon hillitympää, ja rajoittui tiukasti puolustuksellisiin päämääriin: lakkovartioiden puolustamiseen, talonvaltausten ja mielenosoitusten puolustamiseen - lyhyesti sanottuna turvatoimiin mahdollisen oikeistolaisreaktion estämiseksi (jollainen nähtiin todellisena uhkana fasistien räjäytettyä pommin pankissa Piazza Fontanalla Milanossa joulukuussa 1969).

Toisaalta oli siis teoria hyökkäyksestä ja murtumasta, joka perustui kommunistisen ajattelutavan ja vuonna 1968 nousseen "uuden poliittisen subjektin" yhdistymiseen, mutta toisaalta sen toteuttaminen oli käytännössä hyvin minimaalista. Tulisi kuitenkin olla selvää että "Punaisten vuosien" 1968 ja 1969 jälkeen tuhannet militantit - ay-liikkeen perustason toimijat mukaan lukien - pitivät normaalina ja tavallisena taistelujen "laitonta" organisaatiota samalla kun käytiin avoimia keskusteluja valtion repressiivisten rakenteiden kanssa käydyn konfrontaation muodoista ja ajoituksesta.