2006-10-04

Sisällissota metropolissa
Tuotantoympäristöjen kontrolli ja uudet urbaanit kamppailut

Eetu Viren, Riie Heikkilä

4. Luovan kaupungin vastaisku

4.1. Koheesio ja julkisen tilan neutraalius

Vaikka luovan kaupungin ohjelmissa hehkutetaan huippuosaamista ja ehdotetaan työvoiman kahtia jakamista taloudellisen menestyksen strategiana, nousevat keskeisiksi huolenaiheiksi myös "sosiaalinen eheys" ja "osallisuus". Termit kuulostavat sinänsä harmittomilta, mutta ovat todellisuudessa juuri yleisiä turvallisuuteen ja rauhallisen julkisen tilan takaamiseen keskittyviä ohjelmia, joilla haluttuja kaupunkilaisia erotellaan ei-halutuista.

Sosiaalisen huolenpidon yhteys urbaanin tilan hallinnointiin ei ole mitenkään uusi tai mielivaltainen. Itse asiassa sosiaalitieteet ja sosiaalinen hallinnointi ovat syntyneet nimenomaan modernin eli urbaanin yhteiskunnan ongelmien ratkaisemista ja kontrolloimista varten. Sosiaalitieteet syntyivät juuri sosiaalipoliittisen, yhteiskunnan eheydestä ja sosiaalisesta koheesiosta huolehtivalle politiikalle tietoa tuottaviksi havainto- ja puhetavoiksi modernisaation ja urbanisaation yhteydessä. 1800-luvun puolivälistä eteenpäin tapahtunut ennennäkemätön muuttoliike maalta kaupunkeihin, kaupungissa tapahtunut heterogeenisten väestöryhmien vapaa kohtaaminen ja työväenluokan poliittinen järjestäytyminen (jonka Marx katsoi osin juuri kaupunkitilassa tapahtuvan tiiviin fyysisen läheisyyden ansioksi) herättivät hallitsevissa luokissa tarpeen luoda uudenlaisia hallinnoinnin menetelmiä. Sosiologia, joukkopsykologia (Gustave le Bon) ja muut joukkokäyttäytymistä käsittelevät tieteet syntyivät siis ratkaisuina juuri urbanisaation aiheuttamiin ongelmiin ja niiden tavoitteena oli tutkia yhteiskunnan koossapysymisen ja konsensuksen tuottamisen ehtoja (esim. Durkheimin teoriat orgaanisesta solidaarisuudesta). Klassisessa mielessään sosiologia voidaankin käsittää eräänlaisena "poliisin tieteenä" siinä mielessä, että sosiologian ja poliisin tehtävät ovat modernissa yhteiskunnassa pitkälti samoja: molempien tarkoitus on huolehtia tietyn yhteiskunnallisen tilan ja tiettyjen yhteiskunnallisten asemien järjestelmän pysyvyydestä. Sosiologia vastaa ilmaisujen järjestyksen tasolla sitä, mitä poliisi tekee ruumiiden organisoinnin tasolla.8

Porvarilliselle liberaalille yhteiskunta-ajattelulle koheesio eräänlaisena julkisen tilan neutraalisuutena onkin aina ollut hyvin keskeinen teema. Julkisen tilan ideaalina on nähty sivistyneiden porvarillisten miesten harjoittama säädyllinen kahvilakeskustelu, josta kaikki mahdollisia konflikteja tuottavat henkilökohtaiset intressit ja kaikki toisia mahdollisesti loukkaava konfliktuaalinen käyttäytyminen on karsittu pois.

Käytännössä julkisen tilan neutraalius tarkoittaa kuitenkin, että konfliktit siivotaan poliisin ja vartijoiden voimin pois julkisesta tilasta. Globaalissa metropolissa kaksi äärimmäisen eriarvoista ihmisjoukkoa (yhteiskunnallisen työvoiman kaksi osastoa) elävät rinnakkain samassa fyysisessä ja semioottisessa tilassa. Juuri tämä heterogenia ja läheisyys tekee tarpeelliseksi jatkuvan ja yhä voimistuvan kontrollin, joka tukahduttaa ja siivoaa konfliktit pois julkisista tiloista.9

Keskeisenä strategiana toimii metropolitaanisen alaluokan eli prekariaatin jokapäiväisen elämän kriminalisointi, johon liittyy sen asuttaman ja oleileman urbaanin tilan demonisoiminen. Porvarillisen median ja instituutioiden kuten poliisin visioissa ne kaupunkitilan osat, joissa heterogeenisten ryhmien konkreettinen kohtaaminen on mahdollista, kuten julkiset liikennevälineet, rautatieasemat, keskustan ei-kaupalliset tilat, puistot tai halvemmat kapakat, esitetään kammottavina rikoksen pesäkkeinä, joita on valvottava entistä kovemmin, jotta kunnon ihmiset uskaltavat liikkua niiden lävitse. Pelottavuus, joka liittyy nimenomaan urbaanisuuteen erilaisten ryhmien fyysisen kohtaamisen mahdollisuutena, oikeuttaa jatkuvan ja syvenevän julkisen tilan kontrollin.

Kesän 2006 aikana esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla on käyty varsin voimakasta keskustelua metron siisteydestä ja turvallisuudesta: pelokkaat keskiluokkaiset toimittajat ovat tilittäneet metroon menemiseen kohdistuvia pelkojaan ja hämmästelleet kun selvisivät sieltä ehjin nahoin. Metrovaunujen likaisuus ja niissä "pyörivä epämääräinen porukka" ovat myös kirvoittaneet kiivaita hygienistisiä kommentteja toimittajilta ja mielipidekirjoittajilta. Huomionarvoista on, että metroa ja Itä-Helsingin lähiöitä pelkäävät erityisesti juuri rikkaiden alueiden asukkaat, jotka eivät metroa juurikaan käytä. Heille metro ei näyttäydy edes niinkään liikennevälineenä, vaan viruksen- tai bakteerinomaisen urbaanin alaluokan leviämiskanavana, jota poliisi ja vartijat on lähetettävä puhdistamaan. Länsimetroa koskevassa julkisessa keskustelussa ovat Espoon oikeistopoliitikot esittäneet väliin lausuntoja, joissa miltei suoraan todetaan, että suora metrolinja Itä-Helsingistä Espooseen ei ole toivottavaa, koska liikkuminen köyhiltä asuinalueilta rikkaille tulisi liian helpoksi.

Työpaikka- ja asuinalueiden segregaatio onkin varsin usein vastaus tähän ongelmaan: porvaristo vetäytyy omille asuinalueilleen, joko omakotitalovoittoisille esikaupunkialueille tai sitten maantieteellisesti eristetyille uusille urbaaneille eliittialueille kuten tulevaan Jätkäsaareen. Yhteistä näille kaikille alueille on, että ne eivät sisällä minkäänlaisia julkisia, vapaan oleskelun ja heterogeenisten elementtien urbaanin kohtaamisen mahdollistavia tiloja (puistoja, aukioita, kapeita katuja, liiketiloja, kahviloita ja kapakoita ja niiden edusta-alueita jne.), joita vanhoilla porvariston asuinalueilla (kuten Helsingin Ullanlinnassa) vielä on.

4.2. Helsingin nollatoleranssi

Kuten edellä on nähty, Floridan teorian ja myöhemmin kaupunkistrategioiden valossa "luova kaupunki" näyttääkin luovalta enää hyvin kapeassa mielessä: luovuus liittyy lähinnä sallittuihin ja kannustettuihin kulttuurin muotoihin, ei sen illegitiimeihin variantteihin, joita vastaan luova kaupunki kääntyy leimaamalla ja nimeämällä ne vaarallisiksi uhkatekijöiksi. Sekä Helsingin että Barcelonan julkista keskustelua leimaa tällä hetkellä ns. nollatoleranssi, joka on Helsingissä saanut muodon esimerkiksi kaupungin järjestyssääntöjen pykälällä, jonka mukaan julkinen juopottelu on kielletty. Kevään aikana tätä aiemmin löyhästi sovellettua sääntöä on alettu panna täytäntöön: lähijunissa ja metroissa on partioita, jotka heittävät ulos kaikki juopuneet tai meluavat seurueet. Nollatoleranssi liittää julkisen juopottelun erikoiseen seuraan:

Myös ilkivalta, julkijuopottelu, katurauhan häirintä ja piittaamattomuus liikenteessä ovat lisääntyneet.
(Turvallisuus on yhteistyötä. Helsingin kaupungin turvallisuusstrategian suuntaviivoja.)

Strategioissa lukee lähes suoraan, että turvallisuudella viitataan nimenomaan sellaisten elämän- tai kulttuurinalueiden torjumiseen, jotka eivät sovi "luovan kaupungin" imagoon:

Turvallisuus on yksi Helsingin kaupungille valituista keskeisistä arvoista. Laadittu turvallisuusstrategia osaltaan vahvistaa tätä. Helsingissä asuville ja täällä käyville turvallisuus on korostetusti keskeinen asia. Kaupungin menestyminen matkailukohteena, kongressikaupunkina, huippukokousten pitopaikkana ja uusien yritysten sijoituspaikkana edellyttää paitsi vakavan rikollisuuden torjuntaa myös hyvän arkiturvallisuuden säilyttämistä.
(Helsingin turvallisuusstrategia 2000, lihavointi meidän)

Luova ja samalla turvallinen kaupunki on siis paikka, joka on houkutteleva paitsi muualta tuleville, myös ja ennen kaikkea sijoittajille. Turvallisuusstrategian päämääränä tuntuukin olevan pikemminkin pääoman ja yksityisomaisuuden kuin henkilökohtaisen turvallisuuden takaaminen. Tunnettu esimerkki on Helsingin kaupungin vuonna 1998 aloitettu Stop Töhryille -kampanja:

Rakennusviraston Stop Töhryille -projektin kokemukset tulee hyödyntää. Tämä edellyttää töhrimiseen vaikuttavien tekijöiden mallintamista, toiminnan osa-alueiden määrittämistä, tiedotusstrategian sekä töhryjen poiston ja valvonnan kehittämistä ja valvontaa alueilla. Kokemusten mukaan töhryt ovat vähentyneet sellaisilla alueilla, joissa niitä on tehokkaasti poistettu. Usko ongelman poistumiseen kasvaa ja sitä kautta asukkaiden kontrolli vahvistuu. Tehokkaan toiminnan vaikutus heijastuu myös rikosten määrään.
(Helsingin turvallisuusstrategia 2000, lihavointi meidän)

"Töhryjä" ei määritellä erikseen missään kaupungin strategiassa, vaan ne ovat olleet sattumanvaraisesti lähes mitä tahansa todellisesta ilkivallasta graffiteihin tai jopa tarroihin sähkökaapeissa. Turvallisuusstrategian mukaan Stop Töhryille on ollut arvokas juuri sen takia, että sen avulla töhrimistä voisi kontrolloida ja valvontaa lisätä. Sen avulla ajatus rikosten torjumisesta ennaltaehkäisemällä on tullut luontevaksi osaksi kaupunkipolitiikan diskurssia, joka puolestaan on levinnyt tullakseen liitetyksi kaikenlaisiin "rikoksiin" julkijuopottelusta häiriökäyttäytymiseen. Olennaista on, ettei kulloisenkin strategian laatijoiden edes tarvitse määritellä sitä, mikä toiminnasta tekee rikoksen. Turvallisuusstrategioita leimaa ajatus siitä, että töhriminen - tai mikä tahansa järjestyssäännöissä kielletty aktiviteetti - poistuu sitä mukaa, mitä tehokkaammin kaupunkilaisia kontrolloidaan ja valvotaan.

Nykyaikaisissa metropoleissa, joissa varallisuudeltaan erittäin eriytyneet ihmisryhmät asuvat lähellä toisiaan, kontrollin on oltavaa jatkuvaa: sen on periaatteessa oltava aina ja kaikkialla. Konkreettisesti jatkuva kontrolli tulisi kuitenkin liian kalliiksi, eikä siksi sovi uusliberaalin finanssimarkkinoiden sisällä toimivan valtion puitteisiin. Jatkuvuuden turvaamiseksi on kehitettävä toinen logiikka, joka perustuu äärimmäiseen sattumanvaraisuuteen ja teknologisten kontrollimenetelmien kehittelyyn. Tätä hallinnan logiikkaa voidaan kutsua imperiumin logiikaksi: imperiumin laajalla alueella keisarin sotilaat eivät voi olla kaikkialla, mutta he voivat olla missä tahansa10. Siksi viranomaistoimien mahdollisuus on läsnä aina ja kaikkialla. Valvontakameroiden lisäksi rutiininomaiset tarkastukset kaikkialla pitävät kaupunkilaiset jatkuvasti varuillaan. Esimerkiksi poliisin valtuuksia tarkistaa henkilöllisyyksiä, penkoa tavaroita ja tehdä summittaisia kiinniottoja lisätään jatkuvasti. Kiinnioton perusteeksi riittää "poliisilaki", pelkkä muodollinen kontrolloinnin oikeuden periaate, jonka alaisuudessa urbaanissa tilassa liikkuvien on elettävä. Myös erilaiset tarkkailtavien yksilöinnin ja rekisteröinnin menetelmät ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti: Stop Töhryille -kampanjaa hoitavan vartiointiliike FPS:n tiedetään pitävän epävirallista rekisteriä, joka on luotu seuraamalla ja kuvaamalla "töhrijöitä" ja selvittämällä henkilöllisyys kiinnioton yhteydessä epävirallisesti esimerkiksi nappaamalla bussilippu taskusta.

Graffitien poistaminen ja nollatoleranssi perustellaan nimenomaan sillä, että epäsiisti ja ei-hallittu tai ei-suunniteltu ympäristö aiheuttaa pelkoa ja turvattomuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin juuri poliisi- ja vartijavoimin luotua julkisen tilan neutraaliutta. Viime kädessä nollatoleranssin oikeutus perustuu kehämäiseen poliisivallan ja teknokraattisen viranomaistoiminnan logiikkaan: kontrolli on oikeutettua, koska se tuottaa turvallisuutta, joka taas edellyttää jatkuvaa kontrollia.

4.3. La ordenanza del civismo

Barcelonassa julkisen tilan hygieniaprojekti tulee esiin vielä laajemmin: kaupungin johto on käynnistänyt laajan sivistyneen käytöksen ja järjestyksen ohjelman (la ordenanza del civismo), jonka perusteella lähes mikä tahansa kaupunkitilassa häiritseväksi nähty toiminta voidaan kieltää. Ensisijaisesti sen perusteella on pyritty kitkemään julkijuopottelua, graffiteja, skeittausta ja katuprostituutiota, mutta periaatteessa poliisilla on varsin laajat valtuudet kieltää mikä tahansa toiminta häiriötä tuottavana. (Barcelona Indymedia 4.2.2006, El País 26.1.2006.)

Metropolitaanisen proletariaatin elämän kriminalisoiminen tulee esiin myös niissä laajoissa poliisin tekemissä iskuissa ja ratsioissa, jotka ovat keskittyneet ennen kaikkea köyhille siirtolaisten asuttamille alueille. Mielivaltainen poliisiväkivalta on ollut erityisen selkeää St. Peren kaupunginosassa, mutta se ei missään nimessä ole rajoittunut vain yksittäisille alueille. Kyse on yleisemmästä köyhyyden stigmatisoinnin ja kriminalisoinnin ohjelmasta. Poliisin toiminta liittyy usein kiinteästi alueilla kiinteistöbisnestä tekevien yritysten omaisuudenhallinnan tarpeisiin ja pyyntöihin.

"Se [St. Pere] ei ole Barcelonan ainoa kaupunginosa, jonka asukkaat ovat joutuneet kiinteistöspekulaation uhreiksi ja kiinteistövälitysfirmojen väkivaltaisen ahdistelun kohteiksi. Barcelonan kaupunginvaltuusto on toimessa avoimesti mukana. Täydellinen piittaamattomuus sosiaalisesta todellisuudesta näkyy valtuuston uudessa ohjelmassa, jonka mukaan poliisilla on oikeus tukahduttaa mikä tahansa vastarintayritys asukkaiden keskuudessa - siis niiden, jotka joutuvat sietämään kiinteistöjensä menetyksestä, palvelujen heikkoudesta ja aivan yleisellä tasolla kaupunginosiensa ja sosiaalisten verkostojensa tuhoutumisesta. Ei ole lainkaan liioiteltua puhua köyhyyden kriminalisoinnista." (Free the prisoners from 4th February, Barcelona. Latest communiqué from the support group of the prisoners 4F. 1.3.2006. Saatavilla esimerkiksi osoitteessa: http://switzerland.indymedia.org/fr/2006/03/39040.shtml.)

4.4. Julkisen tilan hygienia

Urbaanin tilan siistimisprojektit paljastavatkin siis sen, mistä "luovan kaupungin" projektissa on kyse. Huippuosaajien yläluokan houkutteleminen kaupunkiin edellyttää ennen kaikkea sellaisen sosiaalisen tilan luomista, jossa sen hienostuneet eleet, yksilöllinen sivistynyt habitus, on kohdallaan. Tarvitaan kaupunkitilaa, joka muodostuu pelkästään kalliista muotiliikkeistä, luksusyökerhoista ja kimaltelevista teknologiakeskuksista. Palvelusväen asuin- ja elinkorttelit on erotettava tästä niin betonirakenteiden kuin elävien poliisi- ja vartijamuurien avulla. Fritz Langin Metropolis-elokuvan visiot kahden kerroksen kaupungista alkavat vaikuttaa häkellyttävän todellisilta.

Mike Davisin City of Quartz erittelee arkkitehtuurin ja kaavoituksen avulla toteutettavan erottamisen strategioita 11. Davis kuvaa, miten esimerkiksi juuri wau-supertähti Frank Gehryn suunnittelemat rakennuskompleksit Los Angelesin keskustassa on rakennettu niin, että niihin on suorastaan vaikeaa päästä muuten kuin autolla. Sisään pääsee vain parkkihallien kautta. Rakennusten julkisivut muistuttavat usein panssareita tai vankilan muureja: niiden tarkoituksena on nimenomaan luoda mielikuvia fyysisestä erottelusta, jota poliisin ja vartijoiden tuottama sosiaalinen ja poliittinen erottelu vahvistaa. Ylipäätään finanssieliitin kansoittama, japanilaisten ja kanadalaisten kiinteistösijoittajien uusiksi rakennuttama luksuskeskusta on eristetty slummiutuneista keskusta-alueista kaavoittamalla niiden väliin esimerkiksi leveitä moottoriajoneuvoväyliä, joiden ylittäminen jalan on tehty mahdollisimman vaikeaksi.

Arkkitehtuuri, kaavoitus, kameravalvonta ja poliisikontrolli jäsentelevät siis kaupunkitilassa käyttäytymisen yleisiä mahdollisuuksia. Ne tuottavat etiikkaa, oikeanlaisten tapojen ja tottumusten, eleiden ja ilmaisujen järjestyksiä, sellaista affektiivista tilaa, joka sopii huippuosaajien ja rikkaiden turistien habituksiin. Millaisesta etiikasta ja millaisesta tilasta sitten on kyse?

Ennen kaikkea kyse on tietenkin lisäarvoa tuottavasta eli hyödyllisestä tilasta. Hyödyllisyys tai välitön (yritysten voittoja kasvattava) tuottavuus onkin se periaate, jolla kaikki muu elämä ulosmitataan kaupungista. Kapakoiden lisäksi myös puistot, torit ja muut ns. vapaaseen oleskeluun varatut tilat häviävät "luovasta kaupungista". Ainoastaan tilat, joita voidaan myydä markkinoilla, ovat toivottuja. Jokaisen neliömetrin on oltava totaalisessa "hyötykäytössä". Ja eniten hyötyä on tietysti sellaisesta tilasta, jota käyttävät kaikkein tuottavimmat ja eniten kuluttavat huippuosaajayksilöt. Siis Floridan luova luokka. Koko kaupungista on sosiaalisena tilana pyrittävä muokkaamaan luovan luokan ideologian mukaista.

Luovan luokan sosiaalinen eletila on ennen kaikkea tilaa, jossa sen yksilöllisiä virtuoosimaisia koreografioita ja sivistyneitä eleitä ei milloinkaan häiritä. Viime kädessä kyse on varsin perinteisen porvarillisen julkisen tilan ja siihen liittyvän hygienian laajentamisesta koskemaan koko metropolitaanista tilaa. Kuten Peter Stallybrass ja Allon White teoksessaan The Politics and Poetics of Transgression osoittavat, porvarillisen julkisen tilan rakentumiselle on äärimmäisen keskeistä säädyttömän toisen sulkeminen ulos 12. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki rahvaanomaiseen säädyttömään ruumiillisuuteen viittaava, yksilöllisen habituksen autonomiaa uhkaava keskeyttävä toiminta, on kitkettävä. Porvarillisen julkisen tilan paradigma on kahvila, jonka käytöskoodille on olennaista se, että siellä ei saa "haista": piereskellä, mölytä, juopotella, hullutella, nykyään ei myöskään polttaa tupakkaa. Ainoastaan sivistynyt, porvarillisen miehen käytösihanteen mukainen järkevä ja säädyllinen toiminta on sallittua.

Yhteinen piirre kaikille näille ulossulkemisen prosesseille on Stallybrassin ja Whiten mukaan se, että ne kohdistuvat nimenomaan groteskia kollektiivista ruumiillisuutta vastaan, kaikkea sellaista vastaan, mikä uhkaa historiallisesti muodostumassa olevan porvarillisen miehen yksilöruumiin integriteettiä ja autonomiaa. Ideologinen peruste, jolle näiden toimintojen paremmuus oikeutetaan, on tuottavuus ja hyöty: sivistynyt kahvilakeskustelu on hyödyllistä, mutta kapakoissa mölyäminen ei.

Juuri yksilöllisen autonomian uhka onkin olennainen tekijä, joka yhdistää porvarillisen julkisen tilan postfordistiseen metropolitaaniseen tilaan. Immateriaalisen tuotannon sisällä tapahtuva työvoiman kahtia jakaminen tarvitsee oikeutuksekseen toimenpiteitä ja ideologiaa, jotka luovat hierarkian näiden kahden työvoiman osan välille. Luovan luokan huippuosaajien suoritusten yksilöllinen autonomia, ansioiden yksilöllisyys, on oikeutettava. Oikeuttaminen toimii viime kädessä edelleen varsin samalla tavoin kuin 1700-luvun porvariston tapauksessa: luovan luokan huippuosaajien säädylliset eleet ovat tuottavia, siirtolaisten ja muun urbaanin köyhälistön mölyäminen ei. Se toteutuu ilmaisujen järjestyksen tasolla hygienistisessä diskurssissa ja ruumiiden organisoinnin tasolla poliisin jatkuvassa kontrollissa. Ero on ennen kaikkea siinä, että nykyisin nämä kurivallan mekanismit toimivat yleistetysti koko yhteiskunnan tilassa pelkästään rajattujen instituutioiden sijaan.

Aktuaalisella tasolla oikeuttaminen tapahtuu nimenomaan stigmatisoimalla, kriminalisoimalla ja ulossulkemalla työvoiman toisen osan, prekariaatin tai metropolitaanisen proletariaatin tuottava elämä. Opiskelijat, pätkätyöläiset, työtätekevät köyhät työttömät ja siirtolaiset leimataan roskaväeksi, jota hallinnoidaan jättämällä se vaille yhteiskunnallista tunnustusta ja täysiä sosiaalisia oikeuksia jatkuvaan pelon, riittämättömyyden ja epävarmuuden tilaan. Tähän prosessiin osallistuvat lukuisat ja rajoittamattomat toimijat: esimerkiksi työvoimatoimistot, sosiaalitoimistot, vuokratyöpalvelut, poliisi ja vartijat, koulutuslaitokset ja valtamedia. Kaikki prekariaatin urbaanit selviytymistaktiikat (sossun huijaamisesta myymälävarkauksiin, kerjäämiseen ja itsejärjestettyyn päivähoitoon) stigmatisoidaan leimaamalla ne loisimiseksi tai rikollisuudeksi.

Lopputuloksena on kuitenkin, että kaupunki muuttuu ylipäätään elinkelvottomaksi. Edes "luova luokka" ei voi elää pelkästään kimaltelevissa ostos- ja teknologiakeskuksissa. Äärimmilleen viedyn hygienian mielettömyys tulee esiin esimerkiksi Kampin keskuksen turvajärjestelyissä: keskuksen luksusasunnoissa asuvat Sedu Koskisen kaltaiset "huippuosaajat" eivät tahdo itsekään päästä asuntoihinsa. Ajatus luovasta luokasta ja luovasta kaupungista paljastuu pelkäksi kontrolloinnin välineeksi, kaupunkitilan ulosmittaamisen ja ihmisten työhön pakottamisen keinoksi.

5. Lopuksi: Prekariaatin paluu

Kaupunkitilan siivoaminen ei kuitenkaan ole sujunut suunnitelmien mukaan. Esimerkiksi Stop Töhryille -kampanja on saanut osakseen alati kovenevaa vastarintaa: Katutaiteiden yö on huomattavin ja laajin esimerkki. Espanjassa nuoret ovat ottaneet kadun haltuun juopottelemalla. Molemmat konfliktin muodot, kuten myös vapun konflikti makasiineilla, ilmaisevat kontrollivihaa, jonka poliisin ja vartijoiden jatkuvasti lisääntyvä mielivalta ja kaupunkitilan hygienia herättävät. Jatkuva kontrolli tuottaa päinvastaisia vaikutuksia kuin väitetään, sillä mitä mielivaltaisempaa ja kattavampaa kontrollia poliisi ja vartiointiliikkeet harjoittavat, sitä kovemmaksi niihin kohdistuva vastarinta yltyy. Katutaiteiden yö 2006 osoitti selvästi, että monet nuoret ovat kurkkuaan myöten täynnä poliisin mielivaltaa. Kontrolli synnyttää vain katkeruutta ja uusia konflikteja, ei turvallisuutta. Poliisin tukahduttamat urbaanit kamppailut synnyttävät eräänlaisen "alistettujen tradition"13, sillä uudet yhteenotot keräävät osan liikevoimastaan siitä vihasta ja kostonhalusta, jonka poliisin ja vartiointiliikkeiden (kuten FPS:n) toiminta on aiheuttanut.

"Luovan kaupungin" kimaltelevassa helvetissä on kuitenkin myös mahdotonta asua. Edes huippuosaajat ja turistit eivät viihdy ennalta-arvaamattomassa, kliinisessä kauppakeskusympäristössä. Kaiken ennakoimattomuuden tukahduttaminen tekee "luovuuden" mahdottomaksi, nimenomaan sikäli kuin sillä tarkoitetaan jotain "ekstraa" suhteessa välittömästi asetettuihin vaatimuksiin. Selvää on tietenkin myös se, että ilman "metropolitaanisen proletariaatin" työtä kaupunki ei olisi elinkelpoinen ympäristö: kadut ja toimistot jäisivät siivoamatta, huippuosaajat joutuisivat hoitamaan itse lapsiaan ja valmistamaan itse lounaansa.

Itse asiassa suoranaiset suoranaiset häiriöt ja kapinaliikkeet osallistuvat suoraan immateriaaliseen arvontuotantoon: tunnetuimpia esimerkkejä on pahamaineisten mustien katujengien osuus esimerkiksi gangstarapin kaupallisen menestyksen tai monien vaatemerkkien suosion rakentamisessa. Nykyään varakas ylempi keskiluokka teinipojista keski-ikäisiin naisiin suosii esimerkiksi Tommy Hilfigerin vaatteita, mutta alun perin merkin menestys lähti liikkeelle juuri jengeistä, joiden väitetään suosineen tuotemerkkiä, koska vaatteissa oli isot logot (niiden kalleus näkyy kauas) ja koska ne olivat muutenkin niin isoja, että niihin oli helppo piilottaa aseita. Myös nyt tukahduttamisen kohteeksi joutunut graffitikulttuuri on sekä kohentanut monien kaupunkien immateriaalista vetovoimaa (houkutellut katutaideturisteja ja luonut kuvaa elävänä, ei-kliinisenä kaupunkina) että joutunut suoranaisen kaupallisen hyödyntämisen kohteeksi esimerkiksi mainonnan piirissä.

Postfordistisen immateriaalisen tuotannon keskeisin piirre onkin sen välitön yhteiskunnallisuus: kaikki yhteiskunnallisten suhteiden muodot osallistuvat siihen ilman tavaramuodon, minkään helposti määritettävässä paikassa valmistettavan ja markkinoilla myytävän materiaalisen lopputuotteen välitystä. Mikä tahansa yhteiskunnallisen elämän säie on potentiaalinen lisäarvon tuotantopiste. Myös, ja kenties ennen kaikkea, hygienisoidusta julkisesta kaupunkitilasta ulossuljetut ja tuottamattomiksi leimatut sosiaalisen kanssakäymisen muodot osallistuvat innovaatioiden tuotantoon ja pitävät globaaleja metropoleja hengissä. Sen vuoksi myös ne tarvitsevat kaupunkitilaa, joka tarjoaa niille toteutumisen mahdollisuuksia. Kuten erilaiset nollatoleranssia arjen tasolla horjuttavat protestien muodot osoittavat, tämä tila tietenkin otetaan, ellei sitä anneta.

Kun ympäristöstä, elämisen ja olemisen mahdollisuuksista, tulee keskeisiä tuotantovälineitä, ne nousevat myös luokkataistelun keskiöön. Luokkataistelu on siirtynyt tehtaista koko metropolin tilaan ja kiinnittyy nyt sellaisiin asioihin kuten asumiseen, liikenteeseen ja oikeuteen oleskella tietyissä tiloissa. Myös kamppailujen konkreettiset muodot kytkeytyvät urbaanin tilan solmukohtiin: esimerkiksi Ranskan vuoden 1995 lakot ja kevään 2006 CPE:n vastaiset protestit ovat tuoneet esiin sen, että liikenneyhteyksien häirinnästä ja katkaisemisesta on tullut olennaisia yhteiskunnallisen kamppailun menetelmiä.

Nämä kamppailut ilmaisevat vastarintaa niille keinoille, joilla metropolin tilassa tuottavaa väkeä pyritään kontrolloimaan. Tietyn rajatun luokan ominaisuudeksi käsitetty luovuus ja tämän luokan oletettujen tarpeiden pohjalta rakennettu kaupunkitila edustavat kapitalismin rajoittunutta käsitystä arvosta ja rikkaudesta. Ne ovat epätoivoisia, perustattomia ja mielivaltaisia yrityksiä mitata sitä, mikä pakenee kaikkia mittoja, paikantaa sitä, mikä sijaitsee pikemminkin ei-paikassa, hajaantuneena kaikkialle urbaanin elämän tuottaviin verkostoihin.

Todellinen luova kaupunki, tuottava ja kuhiseva metropoli, ei ole vain teknokraattien ja sijoittajien suunnitelmille altista muovailuvahaa, vaan pikemminkin kristalli, johon kiteytyvät kaikki elämää metropoliin vetävät ja kiinnittävät halut, toiveet, unelmat, pettymykset ja kamppailut. Tämä urbaanin elämän mihinkään erityisiin mittoihin ja muotoihin alistumaton moneus on samanaikaisesti sekä jälkiteollisen kapitalismin toiminnan välttämätön edellytys että se pidäkkeetön voima, joka jatkuvasti karkaa pääoman otteesta ja luo sen logiikan kannalta käsittämättömiä maailmoja.

Toisin sanoen: prekariaatin kapina iskee kuin tsunami.

Viitteet:

  1. ks. Anne Querrien: "Les luttes urbaines", Futur Antérieur 39-40 : septembre 1997, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=430.
  2. Jussi Vähämäki: "Ihmisen ongelma", Megafoni-verkkolehti, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=255&artp=0.
  3. ks. Saskia Sassen: Globalization and its Discontents, New Press, New York, 1998 ja Cities in a World Economy, Pine Forge Press, Thousands Oaks (Calif.). 2. edition, 2000.
  4. Markus Termonen: "Metropoli", teoksessa Uuden työn sanakirja, toim. Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski & Akseli Virtanen, Tutkijaliitto, Helsinki, 2006.
  5. Sharon Zukin: Cultures of Cities, Blackwell, Cambridge (Mass.) 1995.
  6. Loft-asunnoilla tarkoitetaan yleisesti ottaen hylättyihin teollisuusrakennuksiin kunnostettuja asuntoja.
  7. Brian Holmes: "Reverse Imagineering: Toward the New Urban Struggles", Multitudes-lehden verkkosivut, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=1402.
  8. Sosiologiasta ja poliisista ks. Kristin Ross: May '68 and its Afterlives, University of Chicago Press, 2002, luku Sociology and the Police.
  9. Michael Hardt: "Los Angeles Novos", Futur Antérieur 12-13: 1992/4-5, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=789.
  10. Jussi Vähämäki: "Imperiumi", teoksessa Uuden työn sanakirja, Mikko Jakonen & Jukka Peltokoski & Akseli Virtanen (toim.), Tutkijaliitto 2006.
  11. Mike Davis: City of Quartz, Vintage Books, New York, 1992.
  12. Peter Stallybrass & Allon White: The Politics and Poetics of Transgression, Cornell University Press, Ithaca (NY).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.