2006-10-04
Nuoret hälyttävät kaverinsa tekstiviestien avulla kaupungille juopottelemaan, heittelevät poliisia kivillä tai heittelevät tägejä Tuomiokirkon oveen. Asukkaat valtaavat lähikirjaston protestina sen lakkautusuhalle. Opiskelijat ja työttömät tukkivat moottoriteitä ja rautatieasemia. Yhteiskunnallisten konfliktien luonne näyttää muuttaneen muotoaan tavalla, joka monille perinteisen työväenliikkeen toimintatapoihin tottuneille vasemmistolaisille saattaa vaikuttaa oudolta. Liian usein niitä käsitellään "marginaalisina" tai "epäolennaisina", "keskiluokkaisina" kamppailuina.
Radikaalin yhteiskuntatutkimuksen lähtökohtana ja menetelmänä on konflikteihin sekaantuminen: siellä missä kamppaillaan, tapahtuu jotain olennaista. Ratkaisevia yhteiskunnallisia kamppailuja ei käydä marginaaleissa, ne eivät suuntaudu marginaalista keskukseen, sillä yhteiskunta ei ole mikään totaliteetti, jolla edes voisi olla selkeää määriteltävää keskusta. Keskuksia on monta, eikä yhteiskunnallisia solmukohtia voida paikantaa muuten kuin menemällä kamppailujen sisään.
1960-luvulla Italian operaistit ja Ranskan maolaiset löysivät yhteiskunnallisten kamppailujen ytimen suurista raskaan teollisuuden tehtaista. Nykyisin olennainen yhteiskunnallisen rikkauden tuotanto on kuitenkin paennut tehtaan ja muiden suljettujen tilojen kuten koulujen ja toimistojen sisältä koko yhteiskunnan tilaan. Samalla myös luokkataistelun polttopiste on kenties siirtynyt tehtaiden ulkopuolelle, mutta se ei tarkoita historian, ideologian tai poliittisten konfliktien loppua. Uudet kamppailut ovat luonteeltaan "metropolitaanisia" tai "urbaaneja", niiden polttopisteessä on kamppailu kaupunkitilan hallinnasta 1.
Suomessa nämä uudet kamppailun muodot nousivat julkisuuteen ennen kaikkea viime vappuna VR:n makasiineilla käydyn kahinoinnin seurauksena. Nuorisotutkijat ovat yrittäneet selittää konflikteja nuorten pahoinvoinnin ja uuden köyhyyden oireiksi. Jokin yhteys niillä varmasti siihen onkin, mutta kuten mikä tahansa poliittinen konflikti, myös makasiinien yhteenotto sisälsi jotakin, joka ei ole palautettavissa sosiologisiin taustatekijöihinsä. Se oli konflikti, joka haastoi hegemonisen kaupunkitilan jäsentämisen järjestyksen. Ei tule unohtaa, että kyse oli makasiinien viimeisestä viikonlopusta ennen kuin ne jyrättiin uuden musiikkitalon tieltä. Muiden urbaanien kamppailujen tavoin makasiinien kamppailut toivat esiin vihan, jonka jatkuvasti kiristyvä kontrolli aiheuttaa. Poliisin ja vartijoiden mielivaltainen puuttuminen kaupunkitilassa oleskeluun ei tuota konsensusta, vaan yhä kiihtyviä konflikteja.
Toinen esimerkki uusista urbaaneista kamppailuista on tänä vuonna toisen kerran järjestetty katutaiteiden yö, joka kohdistuu ennen kaikkea Helsingin kaupungin Stop Töhryille -kampanjaa vastaan. Stop Töhryille liittyy laajempaan ja yleisesti sovellettuun julkisen tilan nollatoleranssipolitiikkaan, joka on luovan kaupungin paradigman kääntöpuoli. Sekä makasiinien yhteenotto että katutaiteiden yöt liittyvät kamppailuun kaupunkitilan hallinnasta, siitä kenellä on oikeus oleskella kaupunkien julkisessa tilassa, käyttäytyä siellä omilla tavoillaan ja jättää siihen omia merkkejään.
Yleisemmin kamppailut liittyvät tuotannon yhteiskunnallistumisen prosessiin: tiedontuotantoon, kommunikaatioon ja palveluihin keskittyvän nykykapitalismin toiminta ei nimittäin perustu enää vain rajattuihin tuotantolaitoksiin, vaan koko yhteiskunnalliseen elämään. Tuotannon optimoimiseksi sen on pyrittävä luomaan oikeanlainen yhteiskunta, oikeanlainen kaupunki.
Eräs suosituimmista yhteiskunnan tuottamisen paradigmoista, joita globaali eliitti nykyisin hyödyntää, on ns. luovan kaupungin ja luovien luokkien paradigma. Ajatus luovista luokista tuntuu herättävän pyyteetöntä ihastusta kaikkialla, missä se mainitaan. Ennen kaikkea ajatus liitetään Richard Floridan nimeen. Floridan ja Charles Landryn kaltaiset superkonsultit lentelevät ympäri maailmaa horisemassa visioitaan huippuosaajien tarpeisiin räätälöidystä kaupunkitilasta, joka on nykyään kaupunkien menestyksen tärkein edellytys.
Ennen Helsingin kulttuuripääkaupunkivuotta Landry palkattiin laatimaan kaupungille strategia, joka parantaisi sen asemia globaalissa huomiotaloudellisessa kilpailussa huippuosaajista ja varakkaista turisteista. Strategian ytimessä on juuri Floridankin hehkuttaman luovan luokan houkuttelu. Menestyvän kaupungin tulee olla luova kaupunki. Paraatiesimerkkeinä luovasta kaupungista nostetaan yleensä esiin San Francisco ja Barcelona, jotka molemmat ovat onnistuneet erityisen hyvin huippuosaajien houkuttelussa. Tässä kirjoituksessa luovan kaupungin strategiaa ja sen taustalla vaikuttavia voimasuhteita ja kamppailuja hämmennetään perehtymällä Helsingin ja Barcelonan kaupunkisuunnittelun kehitykseen viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.
Luovia luokkia käsittelevän keskustelun taustalla on tuotannon yhteiskunnallistuminen, joka tarkoittaa yleisten inhimillisten yhteiskunnallisten kykyjen tulemista välittömiksi kapitalistisen tuotannon hyödyntämiksi tuotantovoimiksi. 1970-luvulta lähtien perinteinen mekaaninen tehdastyö on menettänyt hegemonisen kapitalistista tuotantoa organisoivan asemansa, ja sen sijalle ovat astuneet erilaiset immateriaalisen tuotannon muodot markkinoinnista ja tuotekehittelystä palveluihin ja viestintään.
Samalla tuotannon tilallinen organisaatio on kokenut radikaaleja muutoksia. Teollisen kapitalismin kultakauden aikana keskeiset tuotantolaitokset sijoittuivat usein suurten metropolien keskustojen ulkopuolelle, erityisiin teollisuuskaupunkeihin (Manchester tai Tampere) tai teollisuusalueille, jotka sijaitsevat kaupunkien laidoilla. Kun varsinainen materiaalinen tuotanto on yhä enemmän siirtynyt halvemman palkkatason ja huonompien työehtojen maihin, on läntisten teollisuusmaiden kaupunkien täytynyt omaksua uudenlaisia taloudellisia strategioita.
Koska postfordistinen kapitalismi tai immateriaalinen tuotanto hyödyntää kiinteän pääoman sijaan ennen kaikkea elävää yhteiskunnallista työtä, se tarvitsee ennen kaikkea työntekijöitä, joilla on oikeanlainen elämä, siis oikeanlaiset arvot, asenteet, ulkonäkö ja yleiset sosiaaliset ja kulttuuriset taidot. Koska tämä työvoima ei rajoitu tiettyyn paikkaan kuten tehtaaseen eikä tiettyyn työaikaan (vaan tekee työtä ja kehittää kykyjään myös tai ennen kaikkea vapaa-ajallaan) sitä voi houkutella ja hallinnoida ainoastaan oikeanlaisella ympäristöllä tai pikemminkin oikeanlaisella yhteiskunnalla 2.
Postfordistisessa kapitalismissa juuri metropoli, globaali suurkaupunki, on se tila, johon tuotannon ydintoiminnot keskittyvät. Kansallisvaltioiden sijaan globaalin kilpailun yksiköiksi muodostuvat yhä enemmän (suur)kaupungit, jotka myös muodostavat erilaisia yhteenliittymiä ja verkostoja keskenään ilman valtiollisen tason välitystä. Finanssisektorin merkityksen kasvu ja erilaisten yritysten tarvitsemien palveluiden (lakipalvelut, kirjanpito, erilaiset henkilöstöpalvelut, "luovien luokkien" elämää helpottavat kotipalvelut ja kulttuuripalvelut jne.) räjähdysmäisesti kasvanut kysyntä ovat luoneet uudenlaista tarvetta tilallisesti keskitetylle tuotannolle suurkaupunkien businesskortteleissa kuten Manhattanilla tai Lontoon Cityssä.3
Vaikka varsinaiset tavarantuotannon prosessit on yhä laajemmin hajautettu ympäri maapalloa, on tämän hajautetun tuotannon hallinto ja kontrollointi keskitetty yhä tiiviimmin muutamien harvojen globaalien suurkaupunkien keskustoihin:
"Huipputason osaamisessa hajauttaminen koskee innovaatiokeskusten ja ylipäätään suorittavan tason sijoittamista. Siinä missä suuryritysten pääkonttorit sijoitetaan mieluiten metropolien keskeisimmille bisnesalueille (kuten Manhattanille), muun muassa arvovaltasyiden sekä sisäpiiritiedon ja luottopalvelujen tiiviin saatavuuden vuoksi, yritysten varsinaiset tuottavat toiminnot voidaan sijoittaa esikaupunkialueille." 4
Richard Floridan nimi tuntuu yhä useammin nousevan esiin keskusteluissa, jossa viitataan uudenlaiseen, luovaan kaupunkitilaan ja dynaamiseen tuotannolliseen ympäristöön, joka houkuttelisi asukkaikseen ns. luovaa luokkaa. Sen ytimeen kuuluvat tieteilijät, taiteilijat ja erilaiset innovaattorit, jotka muokkaavat kaupunkirakennetta kaikkia hyödyttävään suuntaan. Nämä uudenlaiset luokat syntyvät Floridan mukaan juuri kaupunkiympäristössä. Hänen ajatuksensa mukaan luovien luokkien keskeinen piirre on se, että niiden asuttamat kaupungit menestyvät kilpailuyhteiskunnan pyörteessä muita kaupunkeja paremmin.
Florida on kääntänyt tavanomaisen kaupunkisuunnittelumallin ympäri: hänen mukaansa ihmiset muuttavat kaupunkeihin niiden imagoihin liittyvien miljöiden perässä ja työnantajat taas joutuvat seuraamaan heidän liikkeitään. Kaupunkien menestyksen avaimet, "teknologia", "talentti" sekä "toleranssi" kietoutuvat kaikki yhteen, ja eri kaupunkien luovia rakenteita (tosin vain USA:ssa) analysoinut Florida väittää, että näitä kolmea tekijää sitovat yhteen nimenomaan luovat luokat. Tätä hän kuvaa erilaisin indeksein; esimerkiksi gay-indeksi kertoo toleranssista, joka puolestaan on yksi menestyksekkään kaupungin perusaineksista. Floridan teorian taustalla on siis puhdas idea siitä, että luovaa luokkaa - kuinka se sitten määritelläänkään - kaupunkiin houkuttelemalla siitä voi lopulta onnistuneesti valjastaa kulttuurisesti mutta erityisesti (tieto)taloudellisesti kilpailukykyisen alueen.
Huippuosaajien lisäksi tarvitaan kuitenkin uutta palvelusväkeä: "rupusakkia" tai "roskajoukkoa", joka siivoaa, hoitaa lapset, pitää yllä atk-järjestelmiä ja huolehtii perusopetuksesta sillä välin kun luova luokka voi tehdä kevyttä ja luovaa tietotyötä. Metropolin strateginen merkitys nykykapitalismille onkin huippuosaajien lisäksi siinä, että myös palvelusväki haluaa suurkaupunkeihin, missä on tarjolla niin töitä, virikkeitä kuin sosiaalisia suhteita aivan eri tavalla kuin maaseudulla tai kuihtuvissa pikkukaupungeissa.
Koska kaupungit ovat tuotannon solmukohtia ja globaalin kilpailun yksiköitä, toteutuu työvoiman jakamisen strategia kaupunkitilan tuottamisen ja hallinnoinnin tasolla. Tarkemmin ottaen immateriaalisen tuotannon työvoimasta voidaan nostaa esiin kolme kategoriaa:
Usein merkittävä osa näistä immateriaalisen tuotannon proletaareista on laittomia siirtolaisia, jotka tekevät työtä ilman mitään virallisia oikeuksia, sosiaaliturvaa tai lainmukaisia minipalkkoja hallitusten ja viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Myös siirtotyövoiman houkuttelun kannalta metropolit ovat avainasemassa, koska metropoleilla on heihinkin suuri vetovoima esimerkiksi jo olemassa olevien etnisten yhteisöjen ansiosta.
Saskia Sassenin mukaan uudet metropolitaaniset konfliktit jengiväkivallasta erilaisiin yhteiskunnallisen lakon muotoihin liittyvät siihen, että kaksi niin eriarvoista ryhmää asuu fyysisesti niin lähekkäin. Koska tämä läheisyys on kuitenkin täysin välttämätöntä nykykapitalismin toiminnalle, ainoa ratkaisu on metropolitaanisen tilan hallinnointi erilaisin jatkuvan kontrollin keinoin.
Nollatoleranssi, yksityisten vartiointipalveluiden lisääntynyt käyttö ja poliisin valtuuksien kasvattaminen kuuluvat juuri tähän urbaanin hallinnoinnin tapojen järjestykseen. Metropolin ajallisesti ja tilallisesti rajattomassa ihmisvirrassa kontrollin on pakko olla samalla tavoin hahmotonta, mielivaltaista ja epämääräistä. Sitä luonnehtii mielivallan ja poikkeuksen logiikka: se on vailla mitään perustaa, mitään sääntöjä, jotka määrittelisivät sen legitimiteetin tai rajoittaisivat sen soveltamista. Metropolin moneudessa vartijat eivät voi olla kaikkialla, mutta heitä voi olla missä tahansa.
Kontrollin perustana on nimenomaan jatkuva puuttuminen kaupunkitilaan ja siinä oleiluun. Poliisin toiminta ei niinkään perustu enää jo tehtyjen rikosten selvittämiseen ja rankaisemiseen, siis konkreettisten ruumiiden hallinnointiin ja normittamiseen. Sen sijaan kontrolloinnin keskipisteessä on "ennaltaehkäiseminen": toiminnan mahdollisuuksien säätely. Kontrolli kohdistuu "vääränlaisen käytöksen" tukahduttamiseen jo ennalta moduloimalla jatkuvasti kaupunkitilassa käyttäytymisen eri muotoja: keskeiseksi tulee esimerkiksi "häiriköiden" tunnistaminen ulkonäön, ilmi tulevan poliittisen suuntauksen, luokkataustan tai muiden luokittelevien tekijöiden perusteella. Toisaalta esimerkiksi valvontakameroiden ja vartijoiden läsnäolon tarkoituksena ei ole niinkään ottaa kiinni jo rötöksiin syyllistyneitä kuin luoda sellaista ilmapiiriä, jossa käyttäydytään säädyllisesti kuin itsestään. Kontrolli tuottaa siis kaupungilla oleilun tottumuksia ja tapoja, urbanismin etiikkaa, joka sopii säädyllisen ja hygieenisen luovan kaupungin imagoon.
Tämän materiaalisen hallinnoinnin lisäksi metropolitaanisen kontrollin järjestykseen kuuluu tietty ilmaisujen järjestys: antiurbaani puhe, joka kriminalisoi ja demonisoi sitä urbaania tilaa, jossa metropolitaaninen proletariaatti elää. Erityisesti kaikki ne tilat, joissa kahden työvoiman kerroksen konkreettinen kohtaaminen on mahdollista, herättävät luovan kaupungin arkkitehdeissa epämääräistä kauhua.
Suurkaupunkilaisen väkijoukon aiheuttama uhka on tietenkin eräs modernin yhteiskunnan hallinnoinnin peruskysymyksiä. Teollinen tuotanto vaati suurten ihmisjoukkojen keskittämistä samaan tilaan, mutta kuten Marx terävästi oivalsi, juuri tämä läheisyys tuotti samalla suunnattoman vallankumouksellisen potentiaalin. Anonyymi massa, väkijoukko väen moneuden keskeisimpänä aktualisaationa, on se uhka tai ongelma, jolle koko "sosiaalipolitiikka" ja sosiaalitieteet tietovallan muotona rakentuvat. Kaupungista tulee koko kaupunkisuunnittelun ja sosiaaliajattelun perinteessä pahuuden tyyssija, jonka vastakohtana on maaseutu aitouden, alkuperäisyyden ja puhtauden ilmentymänä.
Urbaanin väen hallinnointi ei kuitenkaan tapahdu samalla tavoin teollisessa ja jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Näitä kahta hallinnoinnin tapaa lienee parasta jäsentää suhteessa väen tai moneuden muotoihin, jotka tuottavat erilaisia tuotannon muotoja. On nimittäin selvää, että juuri urbaani heterogenia ja läheisyys, anonyymisyys ja joukkokokoontumisen polyfonia, on kapitalistisen tuotannon perusedellytys. Yhtäältä tietenkin siksi, että teollinen tuotanto ei olisi mahdollista ilman suurten työvoiman kasautumien luomista. Toisaalta siksi, että ainoastaan väen tuottava potentiaali mahdollistaa tuotantovoimien kehityksen.
Urbaania heterogeniaa, joka on väen virtuaalisen voiman aktualisoitumisen muoto, on siis mahdotonta sulkea pois järjestelmän piiristä. Toisaalta tätä keskeisyyttä ei kuitenkaan voida tunnustaa, koska se tekisi lisäarvon ulosmittaamisen tuotantoprosessista mahdottomaksi.
Niinpä juuri urbaanisuuden keskeisistä piirteistä on tehtävä infernaalisia ja hirviömäisiä ominaisuuksia, joita vartijat ja poliisit pyrkivät siivoamaan ainakin pois näkyvistä. Erityisesti Yhdysvalloissa, missä antiurbaanisuuden perinne on aina ollut vahvaa, esimerkiksi metroon suhtaudutaan julkisuudessa usein hyvin karsaasti: New Yorkin metro esitetään jonkinlaisena dantelaisena alamaailmana, jossa pahantekijät pitävät valtaa ja jonne kunnon kansalainen ei uskalla ainakaan päivän valoisien tuntien ulkopuolella astua.
Urbanisaation ja tuotantovoimien kehityksen kaksinainen luonne tulee selkeästi esiin tarkasteltaessa kahta suurta urbanisoitumisen vaihetta, jotka osuvat yhteen kapitalistisen tuotantotavan keskeisten muutosten kanssa. 1800-luvun puolivälissä käynnistynyt teollistuminen ja kaupungistuminen toteutuivat valtavana muuttoliikkeenä, joka repi feodaaliset paikallisyhteisöt juuriltaan. Yhtäältä se oli siis historian siihen asti suurin deterritorialisaation liike, jossa ennen kaikkea feodaalisiiin ja patriarkaalisiin hallinnoinnin muotoihin kyllästyneet nuoret pakenivat teollisuuskaupunkeihin. Tämä ihmisten kasautumisen liike, joka oli samalla kapina feodaalista yhteiskuntajärjestystä vastaan, teki mahdolliseksi ja kietoutui yhteen teollisuuden kehityksen kanssa, vaikka niillä olikin eri syyt ja eri alkuperä, eikä kumpaakaan voi käsittää toisen "funktiona".
Urbanisaation toinen suuri liike sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin liike on suuntautunut ns. läntisissä teollisuusmaissa ennen kaikkea autioituvista teollisuuskaupungeista globaaleihin metropoleihin. Tämä tehdastyöstä ja tehdaskaupunkien ahtaissa henkisissä oloissa elämisestä kieltäytymisen liike näkyy vahvasti amerikkalaisessa populaarikulttuurissa: nuoret seikkailijat, beatnikit, hipit ja pikkurikolliset, jotka muuttavat Etelän maatalous- ja teollisuuskeskuksista New Yorkiin tai Los Angelesiin menevämmän elämän toivossa. Metropolin tilassa hengailu ja ajelehtiminen (muistelkaa Tarantinon Jackie Brownia, joka samalla on nerokas kuvaus mustan naisen mahdollisuuksista jälkiteollisessa amerikkalaisessa yhteiskunnassa) ilmaisevat tympääntyneisyyttä tehdastyön mekaaniseen rytmiin ja työnteon pohjalta muotoutuneiden pikkukaupunkien yksitoikkoiseen elämään. Juuri tämä ajelehtiminen kapinoinnin muotona, jota Bifo kuvaa kirjoituksessaan "New York Terminal", pakotti kapitalismin uusintamaan itsensä ja muovaamaan tuotantopohjansa informaatioteknologiaan perustuvaksi. Tuotannon oli pakko laajentua tehtaista sinne, missä tuottava moneus ajelehti, eli koko metropolin tilaan.
Jälkiteollisessa metropolissa urbaanin väen hallinnoinnin ongelma tulee esiin erilaisessa muodossa, jolloin siihen täytyy myös luoda hieman erilaisia ratkaisuja. Yhtäältä metropolin heterogenia ja erilaisten ihmisjoukkojen välitön läheisyys ovat välttämätön edellytys aineettoman tuotannon toiminnalle. Metropoli on se kielellisen, aistimellisen ja affektiivisen tuottavan toiminnan allas, josta kaikki yritykset ammentavat sekä tarvitsemansa työvoiman että kysynnän tuotteilleen. Metropoli on polyfoniaa, erilaisten ruumiiden ja mielten yhteensattumista, joka tuottaa postfordistisen tuotannon kannalta välttämätöntä ennakoimattomuutta ja "ekstraa", joka ylittää yksittäisten työntekijöiden reaktiivisen kyvyn pelkästään vastata ulkoisiin ärsykkeisiin.
Toisaalta tätä väen rajatonta tuottavaa kykyä on jälleen kerran lisäarvon ulosmittaamiseksi ja pääoman kasaamiseksi kyettävä kontrolloimaan. Teollisessa yhteiskunnassa tämä tapahtui organisoimalla fysikaalisia ruumiita tehtaan tai muiden suljettujen instituutioiden sisällä. Tehtaassa tehtiin kuuliaisesti työtä, sen ulkopuolella työläiset saivat tehdä mitä tahansa tiettyjen kehysten (lakien ja asetusten) puitteissa. Kun tuotanto pakenee tehtaista koko metropolin tilaan, eivät ns. kurivallan mekanismit enää riitä. Tilaltaan rajatonta ja ajaltaan epämääräistä aineetonta työvoimaa voi hallita vain jatkuvan kontrollin avulla, vaikuttamalla käyttäytymisen mahdollisuuksiin.
Tällöin keskeiseksi nousee tuotannollisten ympäristöjen tuottaminen ja muovaaminen. Vääränlainen käytös on ehkäistävä ennalta joko oikeanlaisen etiikan tuottamisen, kaupunkisuunnittelun (ei heterogenian mahdollistavia urbaaneja tiloja) tai poliisin ja vartijoiden jatkuvan mielivallan tai erilaisten riskianalyysien (minkä näköiset tyypit ovat potentiaalisia rikollisia) avulla. Varsinaisten häiriöiden lisäksi kuitenkin myös kaikesta muusta toiminnasta, joka ei ole välittömästi lisäarvoa tuottamaa, yritetään päästä eroon. Ennen kaikkea metropolien keskusta-alueilla, joilla kilpailu tilasta on kovinta, koko kaupunkitila pyritään ulosmittaamaan elämiseltä, asumiselta ja joutilaalta oleilulta. Luovan kaupungin hallinnoinnin periaate on "nollatoleranssi": kaikki muut paitsi huippuosaajat ovat täysiä nollia, eikä nollia suvaita "luovassa kaupungissa".
Kun kaikista sosiaalisen kanssakäymisen muodoista tulee tuotannon avaintekijöitä, tarvitaan myös konkreettisia tiloja, joissa käydään neuvotteluja, innovoidaan yhdessä, käydään kuntosalilla ja vietetään joutilasta seuraelämää. Yrityksille on tärkeää, että niiden tarvitsemat palveluyritykset ovat aina käytettävissä ja myös tilallisesti lähellä. Työntekijöiden houkuttelemisen kannalta on olennaista, että kaupunki tarjoaa tarpeeksi virikkeitä ja toivotunlaisen elämän mahdollisuuksia. Juuri tässä mielessä suuret globaalit metropolit ovat tietenkin ylivertaisia.
Sharon Zukin on kirjassaan Cultures of Cities kuvannut sitä, kuinka vanhoja teollisuuskäytössä olleita rakennuksia ja alueita on teollisuuslaitosten häviämisen jälkeen alettu hyödyntää uusissa kaupunkistrategioissa5. Kaupunkien keskustoiden tuntumaan rakennetut trendikkäät loft-asunnot 6 ovat uudistuotantoa moninkertaisesti kalliimpia, ja Helsingin Kaapelitehtaan kaltaisiin rumiin teollisuushalleihin nousee gallerioita, teknologiayritysten konttoreita ja muodikkaita kahviloita. Kun kaupungit eivät enää kilpaile tehtaista vaan luovista huippuosaajista ja turisteista, tulee kaupungin esteettisestä ilmeestä ja sen luomista sosiaalisista mielikuvista keskeisiä menestystekijöitä.
Teollisuusrakennusten hyödyntäminen alkoi jo 1960-luvun lopulla (tunnettu on esimerkiksi Andy Warholin Factory), mutta voimakkaammin se on noussut esiin vasta 1970- ja 80-luvuilla. Tämä hylättyjen ja slummiutuneiden keskustakaupunginosien uusi kapitalistinen haltuunotto, jota Zukin kutsuu gentrifikaatioksi, liittyy juuri uuden urbaanin yläluokan tarpeiden toteuttamiseen. Luova luokka haluaa nimittäin usein asua keskustassa, lähellä kulttuuri- ja muita palveluita.
Luovien kaupunkien kehitys ei kuitenkaan ole vailla konflikteja. Monessa tapauksessa esimerkiksi vanhoja telakka- tai teollisuusalueita on haviteltu myös kaupunkilaisten vapaaseen käyttöön, jolloin niihin on suunniteltu perustettavaksi esimerkiksi nuorten harrastustiloja, yleisiä kirjastoja, pieniä itsenäisiä taidepajoja, tiloja joissa voi järjestää autonomisia musiikkitapahtumia jne. Lopulta suurpääoman edut ja huippuosaajien houkuttelu ovat kuitenkin miltei poikkeuksetta vieneet voiton kaupungin asukkaiden toiveista. Tästä löytyy valtavasti kotimaisia esimerkkejä: esimerkiksi Katajanokan vanhasta vankilasta oltiin puuhaamassa erilaisia taide- ja toimintapajoja sisältävää matalan profiilin kulttuurikeskusta, mutta vuonna 2002 järjestetyn tarjouskilpailun voittivat tapahtumamarkkinointiyritykset Lucifer Oy & Real Pro Oy. Kilpailuun osallistui monia yhdistyksiä ja yhteisöjä, joiden taloudelliset voimavarat eivät tietenkään pystyneet kilpailemaan suuryritysten kanssa.