2006-09-14

Ruumiin valta - vallan ruumis

Valtaaja

Normalisointi vallan keinona nykyään

Miten kehitys on kulkenut eteenpäin Foucault'n ja Douglasin teesien syntyajoista? Katseen kulttuuri on yhä voimakkaammin esillä yhteiskunnassamme ja tämän tuloksekkaan hyödyntämisen voimme havaita mainoskulttuurin suuressa suosiossa. Ruumiillisuutta ylikorostetaan, mutta tämä ei tarkoita, että ruumiillisuuden diskurssi olisi vapautunut vallan verkostosta. Se että seksuaalisuudesta puhutaan paljon, tuottaa illuusion ihmisten vapautumisesta, mutta olisi tärkeää havaita ne mekanismit, jotka tuottavat tietynlaista puhuntaa. Seksuaalisuuden diskurssia tuottavat ja määrittävät varsinkin nuorille populaari- ja kulutuskulttuuri yhteen kietoutuneina.

Koska ruumis voidaan nähdä yhteisön symbolina, voimme tarkkailla sen järjestämisen keinoja myös suhteessa yhteiskunnalliseen kulttuuriseen rajaamiseen. Mary Douglasin mukaan meissä - ja siis myös ruumiissamme - "puhuu sosiaalinen". Näin ollen voidaan ajatella, että ruumis tulee pitää hallittuna sekä järjestettynä juuri sen vuoksi, että se symbolisoi yhteisöä ja sen valtaa yksilön ylitse. Näitä vallan symboleja meissä ovat hallitut eleemme, ilmeemme, pukeutumisemme sekä ulkonäkömme. Antropologi Victor Turnerin mukaan "ruumis on valtavan symboliset työn ja symbolisen tuotannon paikka". Tämä ruumiin symbolinen asema määrittää sen järjestämistä yksilön ja yhteisön välisen siteen jäsentäjänä.

Erilaisuus eli asiat, jotka eivät mahdu kategorioihin vaarantavat Douglasin mukaan yhteisöä sekä sen järjestystä: poikkeavuuden esiintyminen on minimoitava. Yksilö tuottaa tätä normalisointia myös omaan ruumiiseen - yhteisön kuvaan - josta hän pyrkii karsimaan erilaisuuden ja samaistumaan ruumiillaan yhteiskunnan normeihin ja osoittamaan näin kuuluvansa sosiaaliseen yhteisöön. Täten hän järjestää ja pitää itsensä kurissa, jotta yhteiskunta pysyisi hallittavana ja järjestyksessä.

Poikkeavuus ja anomaliat taas hallitaan eli "otetaan valtaan" määrittelemällä ne ja antamalla niiden esiintyä tarkkaan rajatulla alueella, jonka ei katsota koskettavan normaalia ihmistä. Taiteilijat saavat rikkoa rajoja ja yhteiskunnallisia symboleja, koska tämä "kuuluu heidän työhönsä", alkoholistit on määritelty tietyn näköisiksi ja oloisiksi ja heidän annetaan olla rauhassa omana ryhmänään.

Kategorisen ajattelun ekonomisuuden vuoksi ihmiset muokkaavat todellisuuttaan tällaisen luokittelun periaatteen mukaan. Se tosiasia että "normaalienkin" ihmisten seksuaalikäyttäytyminen on hyvin vaihtelevaa, riippuvuus päihdyttävistä aineista on paljon luultua yleisempää ja että tavalliset kodit saattavat olla rikollisuutta täynnä (näpistyksiä, pahoinpitelyä, verovilppiä) asettaisi yhteiskunnan aivan uusien haasteiden eteen. Tämä perustava kaaos tulee hallita ja luoda selkeyttä yksinkertaistettujen ajattelumallien avulla.

Tämän teoreettisen näkökulman kautta tulisi ymmärrettäväksi myös Foucault'n väite siitä, että tietynlaista rikollisuutta pidetään tarkoituksellisesti yllä. Tarvitaan selkeä kategoria siitä, mitä rikollisuus on vastakohtana normaalille elämälle, joka voidaan erottaa tällaisesta toiminnasta selkein rajoin. Yhteiskunta pystyy sietämään "hallittavan" rikollisuuden sen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi. Rikollisuus on juridisesti tarkkaan luokiteltua ja psykologit määrittävät tietyn ihmistyypin, joka todennäköisesti ajautuu vääränlaiseen elämään. Kun ihminen tieteellisesti diagnosoidaan häiriintyneeksi, vajavaiseksi tai poikkeavaksi, uskoo hän itsekin tähän todellisuuteen sekä siihen, ettei hän voi tälle todellisuudelle mitään. Ihminen alkaa elää määrittelyn mukaan eikä ryhdy aktiivisesti muuttamaan toimintatapojaan. Tällöin määrittelystä muodostuu hänen identiteettinsä.

Foucault'n varsin hyökkäävä argumentti perustuu ajatukseen siitä, että tämän prosessin myötä on saatu rikollisilta riisuttua heidän mahdollisesti menneisyydessä nauttima mystisyyden, jopa sankarillisuuden viitta. Rikollisuus on selitetty, rajattu ja diskursiivisesti tuotettu. Rikollisista ei enää nouse kansan kapinoiden päämiehiä, vaan heistä tulee säälittävä ryhmä epäonnistujia, jotka suurella todennäköisyydellä palaavat vankilaan. Poliittinen rikollisuus sen sijaan koetaan uhkana, josta annetaan maksimirangaistukset, koska poliittiset rikolliset rikkovat symbolisen järjestyksen ja nousevat rikollisen kategorisointia vastaan. Heitä ei voida määritellä ja selittää yhteiskunnan epäonnistujiksi, jotka olosuhteiden tai epävakaan perhetaustan pakottamina vain toistavat huonoa elämäntapaa.

Ihmis- ja eläinoikeustaistelijat (myös esimerkiksi ammattiyhdistystaistelijat) taas aiheuttavat hallitsematonta rikollisuutta, joka voi saada tavallisenkin ihmisen nousemaan vallitsevaa järjestystä vastaan. Poliittisia vastustajia ei voida leimata tavallisiksi rikollisiksi (koska he eivät sovi tähän kategoriaan), joten mieluummin puhutaan esimerkiksi terroristeista. Vaikka "aatteellinen rikollisuus" on Suomessa hyvin marginaalista, se koetaan silti suurimmaksi sisäpoliittiseksi uhaksi. Erityisesti tekojen suunnitelmallisuus ja päämäärätietoisuus tekee siitä hämmentävää. Toivottavampaa on tietynlainen harkitsematon rikollisuus - alkoholinvaikutuksen alaisena tehty väkivaltateko, jollainen on rikostyypeistä yleisin. Siitä ei synny poliittista liikettä, eikä näistä rikollisista tule sankareita toisin kuin voi käydä ihmisoikeustaistelijalle. Tavallisen väkivaltarikoksen tekijän kasvoista ei koskaan tule vapauden ja taistelun symboleita.

Teoriaa tuntuisi tukevan myös ajatus siitä, että alkoholi on sallittua, vaikka suurin osa väkivaltarikoksista tehdään sen vaikutuksen alaisena. Lisäksi rattijuoppous on hyvin yleistä ja alkoholin aiheuttamat sairaudet sekä tapaturmat aiheuttavat huomattavia menoeriä valtiolle. Kuitenkin esimerkiksi kannabis on laissa kielletty vetoamalla sen negatiivisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

Tämän tietynlaisen rikollisuuden tuottamisen logiikan voidaan ajatella pätevän myös ruumiiseen ja sen hallintaan. Meille tuotetaan diskursiivisesti yhtäläinen kuva normaalista vartalosta ja ihanteesta. Jos joku poikkeaa tästä selkeästi, on hän välittömästi "poliittinen". Uudet pukeutumistavat analysoidaan ja kategorisoidaan hipeiksi, satanisteiksi, hoppareiksi tarkoituksena saada määriteltyä selkeä luokka. Erilaisia nuoria "ymmärretään" ja heistä tehdään tutkimuksia. He eivät vielä ole löytäneet itseään - eikä normaaliuden tavoittelun yhteiskunnallista ihannetta. Uhkaavampia ovat aikuiset, jotka rikkovat pukeutumisen kategorioita selkeästi - heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle, koska he osoittavat ruumillaan symbolisesti halveksuvansa yhteisiä normeja ja ihanteita.

Myös ruumiin merkitsemiseen on tehty tiettyjä sosiaalisia koodeja. Esimerkiksi ihmistä, jolla lävistyksiä kasvoissaan ei välttämättä oteta töihin, koska hänen katsotaan tarkoituksella uhmaavan yhteiskuntaa. Millä hän sen tekee? Merkitsemällä ruumiinsa yksilö haastaa yhteisön symbolin itsessään.

Ruumiin merkitsemisestä tuttu esimerkki ovat tatuoinnit. Näistä kuvista on luotu länsimaissa muotia, jonka seurauksena tatuoinneista on tullut jotain, mitä jokainen voi ottaa koristaakseen ruumistaan. Näin ollen niitä ei ajatella enää symbolisena vastustuksena yhteisön arvoja kohtaan. Vaikka tällainen merkitysten muuttuminen voidaan nähdä positiivisena ja "vapauttavana", se toimii foucault'laisittain vallan tekniikkana vähentää keinoja, joilla yksilö voi osoittaa vastustustaan. Normalisoinnin myötä tekoon tai kuvaan latautuneet symboliset arvot latistuvat. Selittäminen, ymmärtäminen ja muotiin tuominen voidaan nähdä keinoina tuhota symbolisia hyökkäyksiä yhteisön arvoja vastaan.

Tällaisen prosessin voidaan nähdä toteutuvan myös muussa yhteisöllisessä toiminnassa. Kun yksilö selittää itselleen rationaalisesti uskonnon, eivät sen myytit tai riitit toimi enää symbolisten viestien lähteenä. Näin ollen niistä ei voi enää ammentaa tunnetason voimaa, joka saa yksilön toimimaan. Yhteiskunnassamme voidaan nähdä tapahtuneen tällaisen ideologisten sisältöjen muuttuminen ja eräänlainen latistuminen. Havainnoimalla tällaista prosessia voidaan käsittää uudella tavalla, miksi esimerkiksi kristinusko painottaa uskon suurta merkitystä siinä, kuinka myytti muuttuu todellisuudeksi.

Analysoimalla tieteellisesti nuorten toimintaa ja pelkistämällä se vain hormoneiksi tai tunteiden kaaokseksi viedään heidän toiminnaltaan ja poliittiselta valveutuneisuudeltaan kapinan symbolinen ja muuttava voima. Tällöin diskurssi muuttuu todellisuudeksi ja idealistinen toiminta menettää merkitystään. Näiden ideologisten maailmankuvien antamien arvojen tilalle on noussut ruumiillisuuden ja nautinnon kulttuuri, joka pyrkii abstraktien kosmosten sijana rakentamaan maanpäällistä paratiisia fyysisen nautinnon ja ikuisen ruumiillisen elämän muodossa. Ikuisen elämän voi ostaa vain rahalla.

Nykyään voidaan ruumin symbolisen merkinnän nähdä latautuneen vaatemerkkeihin ja määrätyllä tavalla ehostettuun puhtaaseen vartaloon. Tämän normin rikkominen voidaan kokea yhteisöä uhkaavaksi tekijäksi. Se ei kuitenkaan välttämättä ole varsinaista kapinaa (ei esimerkiksi vain ole varaa merkkivaatteisiin tai kalliiseen kosmetiikkaan) ja syrjintä tapahtuu lähinnä siksi, että sosiaalinen ympäristö suosii homogeenisuutta.

Mainonta ja lelut (esim. Bratz-nuket) opettavat jo varhain alkaen lapselle "normaalin" ihanteen sekä sellaisen tavan muokata ruumista, jonka yhteisö hyväksyy ja johon se jäseniään kannustaa. Ihminen alkaa hyvin nuoresta alkaen vertailla itseään muihin. Tätä ominaisuutta käytetään hyväksi luomalla normaalin ihanne, jota yksilö ei koskaan saavuta (esimerkiksi huippumallit). Prosessi luo yksilöön pysyvän epävarmuuden tilan, jota voidaan kuluttamisen kautta korjata "luonnollisemmaksi".

Kosmetiikkateollisuus muistuttaa jatkuvasti meitä ruumiimme puutteellisuuksista - näppylöistä, rasvaisista hiuksista, ylimääräisistä kiloista - ja tekee meistä itse itsemme loputtomia projekteja, johon tulee keskittyä yhä enemmän. Tällöin kuritekniikat muokkaavat yksilöstä vaarattoman ja hallitun katseen kulttuurin vangiksi jääneen yksilön. Tällainen kulttuuri on luonut uusia sairauksia kuten anoreksian sekä bulimian ja esimerkiksi avaran paikan kammon (pelko olla esteettömän katseen alla). Jatkuva itsensä tarkkailu ja vertaaminen ovat kurintekniikkoina äärimmäisen tehokkaita ja luovat ulkoista valtaa voimakkaamman kahleen.

Kirjallisuus:

Douglas, Mary (2000) Puhtaus ja vaara. Rituaalisen rajanvedon analyysi. Tampere, Vastapaino.

Foucault, Michel (2000) Tarkkailla ja rangaista. Helsinki, Otava.

Victor Turner (1977) The Ritual Process. Structure and Anti-Structure. Ithaca, Cornell University Press.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.