2006-08-24

Prekariaatti, palkitsematon elämä

Jukka Peltokoski

Työkyvyn yhteiskunta

Kuin vastaiskuna häiritseville anomalioille palkkatyöstä on tullut jatkuvasti entistä keskeisemmin ihmisten elämää määrittävä tekijä, jopa eettinen vaatimus. Olemme siirtyneet hyvinvointivaltiosta (welfare) työkyvyn yhteiskuntaan (workfare). Pienin askelin edennyt kehityskulku on juuri epädramaattisuudessaan muuttanut dramaattisesti elämäämme: ihmisten olemassaolo ja oikeus hyvinvointiin on sidottu työssä suoriutumiseen ja työkyvyn osoittamiseen.

1980-luvulle saakka elimme hyvinvointivaltion laajentumisen aikaa. Tänään hyvinvointia luonnehtivat erilaiset leikkaukset ja hätätilaratkaisut. Ilmoilla on pysähtyneisyyden ja lopun alun tunnelma. Kollektiivisten ratkaisujen sijasta ihmiset sitovat tulevaisuuttaan erilaisiin yksityisiin turvajärjestelyihin, kuten vakuutuksiin ja sijoituksiin. Vallitsee yksityisen riskinkantamisen mentaliteetti. Elämästä on kannettava yrittäjän vastuu.

Nykyisin kaikki on niin sanotusti kiinni yksilöstä itsestään. Tosin toisin kuin yhteiskuntatieteilijät mielellään muotoilevat, emme elä niinkään yksilöllistyneessä vaan yksilöllistävässä yhteiskunnassa, jossa vastuu yhteiskunnallisista asioista sälytetään yksilön harteille. Vaikka riskit tuotetaan yhteiskunnallisesti eikä kukaan kykene kantamaan yksilönä vastuuta monimutkaisen yhteiskunnan tilanteista, riskien hallintaa yksilöllistetään. Turvasta tehdään hyvää bisnestä. Julkisten tilojen ja hyvinvointipalvelujen yksityistäminen tekee yhteiskunnallisista oikeuksista kulutustavaroita.

Mitä enemmän ansaitset, sitä enemmän sinulla on varaa ostaa oikeuksia eläketurvan tai lasten- ja vanhusten hoidon sekä muun turvan muodossa. Työ tekee vapaaksi, toden totta!

Työkyvyn yhteiskunta tarjoaa turvaa vain niille, joilla on työhistoria, ja lupaa sitä muille vasta kun he ovat osoittaneet oikean asenteensa, halunsa tehdä mitä tahansa työmarkkinoita palvellakseen. Ihmisiä kannustetaan ottamaan vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa palkalla, sillä mikä tahansa merkintä ansioluettelossa osoittaa parempaa asennetta ja valmiutta työntekoon kuin työhistorian mustat aukot. Ellei työtä ole, sitä on simuloitava erilaisten harjoittelujen ja kurssittautumisten muodossa. Kuitenkin juuri nämä teeskennellyt työt halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää.

Jostain kumman syystä on aina parempi "mennä töihin" kuin tehdä itselleen ja yhteisölleen mielekkäitä asioita. Näin siitä huolimatta, että suuri osa työstä tuottaa tavaroita ja palveluita, joita ei tarvitse kukaan muu kuin yrittäjä, jonka pitää saada spekulatiivinen raha liikkumaan, ja mainostoimisto, joka ansaitsee rakentamalla ihmisille uusia tarpeita pääoman tarpeista lähtien. Siitä huolimatta, että jokainen näkee, kuinka yritysten palveleminen syö voimavaroja yksilöllisesti ja yhteisöllisesti motivoivien asioiden hoitamiselta, yhteiskuntapoliittisesti tärkeintä on palkkatyö. Alamaisuus kenen tahansa palkollisena on aina kannustetumpi vaihtoehto kuin omatoimisuus.

Työn ihannointia ei tunnu syövän edes se, että uusimmat "kansantaudit" johtuvat nimenomaan työstä. Burn out oli 1980-luvun uudissana, jonkinlainen suunnannäyttäjä, joka raivasi tietä yhä uusille työperäisille, usein psyykkistä laatua oleville sairauksille.

Työkyvyn yhteiskunnassa ihmisten elämästä tulee pelkkää työelämää tai elämää yhteiskunnallisesti suojattomassa tilanteessa. Elämällä alkaa olla arvoa vain työelämänä. Mikä ei tuota arvoa, on arvotonta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.