2006-08-24

Prekariaatti, palkitsematon elämä

Jukka Peltokoski

Työvoiman moneus

Prekariaattikeskustelu aktualisoituu tilanteessa, jossa työmarkkinoille syntyy joukko anomalioita. Työttömyys kehittyy rakenteelliseksi joukkotyöttömyydeksi. Epätyypilliset työsuhteet tyypillistyvät, tilapäisyydet ja sijaisuudet muuttuvat pysyviksi. Vakituisia työtehtäviä teetetään määräaikaisina töinä. Urakka- ja tilaustöiden yleistyminen tekee työn tarpeesta vain hetkittäistä. Työn, työttömyyden ja kouluttautumisen väliset elämäntilanteet limittyvät.

Pienyrittäjyyden sekä itsensä työllistämisen monet muodot, kuten toiminimet, vapaat ammatinharjoittajat, kolmannen sektorin yritykset sekä apurahoilla ja muilla projektirahoituksilla toimivat itselliset "työntekijäyrittäjät", muodostavat nopeasti kasvavan joukon, johon lisäksi alkaa kohdistua merkittäviä taloudellisen kehityskyvyn odotuksia. Myös yksityisen ja julkisen sektorin kahtiajaon ylittävä kolmas sektori nousee taloudellisesti merkittävään asemaan. Laittomat siirtolaiset muodostavat talouden voimavaran, jonka työpanos on ainakin eurooppalaisella tasolla tosiasiallisesti yhä useampien alojen kannattavuuden taustalla.

Huomattavissa määrin tai jopa kokonaan palkattomana työnä "hakkeroidut" tietokonepohjaiset viestintäjärjestelmät muuttavat koko ihmiskunnan toimintaympäristön muutamassa vuosikymmenessä. Feministisen liikkeen jäljiltä hoivatyötä ja muita palkkatyön ulkopuoleisia työn muotoja ei enää voida ottaa itsestään selvinä ja annettuina talouden resursseina.

Palkansaajan kategoria ei tavoita tätä työn moneutta, ja niinpä sitä yritetään usein määritellä yrittäjyydeksi. Toisaalta yrittäjyydenkin kategoria tavoittaa uuden työn muotoja vain venymällä käsitteeksi, joka unohtaa tai piilottaa yrittäjyyden sidoksen pääoman kasautumiseen. Myös suurpääoman ympärillä tapahtuu. Yritykset keskittyvät ydintoimintoihinsa, joiden keskiöstä löydämme huippuosaajien ammattikunnan. Kaiken muun - usein varsinaisia tuotantolaitoksia myöten - yritys ulkoistaa ja kilpailuttaa alihankkijoilla. Yrityksen kilpailukyky ei riipu enää niinkään jatkuvista investoinneista kiinteään pääomaan ja siihen sidoksissa olevaan vaihtelevaan pääomaan, vaan kyvystä liikkua strategisesti yritysverkostojen leikkauspisteissä, kerätä huomiota myytäville tuotteille sekä käyttää joustavasti hyväksi työvoiman tietotaitojen yhteiskunnallisesti hajautunutta moneutta.

Yritysten ympärille muodostuu projektikohtaisesti työllistyviä ketjutyöläisiä ja uutta palvelusväkeä. Näiltä odotetaan persoonallista sitoutumista yritykseen mutta heitä työllistetään vain määrätyn ja määrämittaisen työsuorituksen hoitajina tai ulkoistettuna ostotyövoimana. Osansa tästä yritysverkostoille ominaisesta dynamiikasta saavat perinteisetkin palkkatyöläiset. Viimeistään Voikkaan tehtaiden supistusten jälkeen myös tuotannon entisiin ydintoimintoihin kiinnittynyt työvoima on joutunut kasvokkain palkkatyön väliaikaisuuden kanssa. Oman ammatti-identiteettinsä ja työllisyysnäkymiensä suhteen prekaarein työvoima löytyneekin tänään tehdashalleista. Tehtaiden tulevaisuus työvoiman massatyöllistäjänä on yleisesti kyseenalaistunut näkymä ja tyypillisesti työtä on tarjolla vain seuraavan urakan verran.

Työvoiman sisäisen hajaantumisen seurauksena perinteinen sosiaaliturvajärjestelmä ja ylipäätään kaikki palkansaajamalliin sidotut yhteiskunnalliset instituutiot alkavat vastata kehnosti ihmisten elämäntilanteisiin. Mihin sijoittuu työssä käyvä opiskelija, mihin opiskeleva tai keikkahommia tekevä työtön? Ovatko apurahatutkijat tai freelancerit palkansaajia vai yrittäjiä? Onko tilapäisesti tuottamattoman toiminimen haltija työllinen vai työtön? Työtön tai pätkätyöläisäiti ymmärtää yhä heikommin, miksi hänen saamansa äitiysraha on pahimmillaan monin kerroin pienempi kuin hyvätuloisen palkansaajaäidin nauttima yhteiskunnallinen tuki? Kolmannelta sektorilta odotetaan paljon, ja paljolti siellä tehty työ jää vaille mitään yhteiskunnallista tunnustusta ja korvausta.

Sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta on täysin rationaalista, että ihminen voi joutua raportoimaan viranomaisille henkilökohtaisen elämänsä muutoksista aina muutaman kuukauden välein. Vuosituloja on yritettävä ennakoida, vaikka se on täysin mahdotonta. Vääränlaisten tukien saamisesta seuraa sanktioita, vaikkei pirukaan pysy perässä, mihin missäkin tilanteessa on oikeus ja mihin ei. Ja niin edelleen. Usein on esitettävä odotusten mukaista elämää, että toisessa todellisuudessa laadittuihin papereihin saisi edes jotain tolkkua (tätä voisi kutsua valehteluksi, ellei kyse olisi siitä, että yrittää elää valheellisen enemmistömallin ehdoilla).

Sosiaaliturvajärjestelmä ajautuu kroonisiin vaikeuksiin yrittäessään lukea ihmisten elämäntilanteet palkansaajamallin näkökulmasta. Yhtä kömpelöitä ovat ammattiyhdistykset, jotka pitävät edelleen ensisijaisena asianaan palkansaajan etujen ajamista. Ammattiyhdistykset eivät kykene vastaamaan edes palkansaajien sisäiseen eriytymiseen. Samalla kun kasvava osa palkkatyöläisistä rakentaa itselleen yksityistä turvaa erilaisilla vakuutuksilla, kasvaa myös työssä käyvien köyhien määrä. Kaksi palkansaajaa voi elää täysin erilaisissa todellisuuksissa.

Mielenkiintoisen kysymyksen muodostaa sekin, mikä liitto ajaa omia etuja, jos on yhtä aikaa freelancer-journalisti, opiskelija ja sairaanhoitoalan pätkätyöläinen, kuten eräs tuttavani, jonka monialaosaamista ja elämäntilanteen erityisyyttä täydentää mukavasti vielä kolme pientä lasta ja vuorotyötä tekevä puoliso. Elämä todellakin matkii taidetta, joskin ikävämmällä tavalla kuin Warhol povasi.

Ei ole vaikea samastua itäeurooppalaisten kokemuksiin ennen kulissivallan kaatumista.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.