Elokuvan ja väen kaksoisvalotuksessa
Sodankylän elokuvajuhlat 14.6. - 18.6.2006

Jacques Tatin Playtime ja loistelias loppusoitto

Sodankylän tämän vuoden erikoisuutena oli laaja valikoima 1950-luvun lopulla tv:tä vastustamaan kehitetyn 70 mm:n filmin lumoa. 70 mm - eli kaksi kertaa normaalia laajempi filmikoko - toi kankaille uskomattomat värikuvat sekä tietysti aiempaa paljon laajemman kuvan, suurimman siihen mennessä nähdyn. Tämän lisäksi 70 mm:n filmien yhteyteen alettiin rakentaa entistä parempaa magneettis-stereofonista ääntä, mikä mahdollisti aivan uudenlaiset elokuvakokemukset. Sodankylässä 70 mm:n valikoima oli mielenkiintoinen: Kubrickin 2001: avaruusseikkailu, Peckinpahin Hurja joukko, Tatin Playtime, Demyn Rochefortin tytöt sekä viimeisenä hieman yllätyksellisessä formaatissa (ehkä kyseisen formaatin viimeisellä rajalla) Cameronin klassikko Terminator 2: Judgement Day.

Jacques Tatin Playtime on kuin tehty ajatellen 70 mm:n formaattia. Tätä vaikutelmaa lisää se, että Tatin edellisestä elokuvasta Mon Oncle ("Enoni on toista maata", 1958) kului kokonaista yhdeksän vuotta ennen Playtimea. Playtime on todellinen elokuva bricolagen ("askartelun" tai "käsityön") taidonnäyte. Kahden tunnin ajan jatkuvasti kasvava äänien, liikkuvien kappaleiden ja komiikan yhdistelmä on kenties loistavimpia koko elokuvahistoriassa. Tati käyttää koko 70 mm hyväkseen, niin värien syvyyden kuin kuvaan ja jopa sen ulkopuolelle mahtuvien elementtien yhdistelmällä. Huippumoderni arkkitehtuuri ja sen itsessään koominen jäykkyys yhdistyy ihmisten eläväisyyteen ja ihmiselämän väistämättömään komiikkaan. Yhdistelmä on yhtä aikaa kipeä, absurdi ja lämminhenkinen. Välillä on epäselvää, mille ihmiset elokuvassa nauravat, mutta nauru on jatkuvaa ja se tarttuu jokaiseen - mikä on epäilemättä yksi Tatin elokuvan tarkoituksellinen tehokeino. Todellista interaktiivista elokuvaa siis.

Tatin elokuvaa voidaan pitää modernin elämän kuvauksena mutta samalla siinä on jotain antimodernia, ja toisaalta myös jotain postmodernia. Kuin toiselta vuosisadalta kotoisin olevan Monsieur Hulot'n (Jacques Tati) hahmo on tässä elokuvassa kenties enemmän kuin koskaan Sherlock Holmes -tyyppinen sankari väärässä ajassa ja väärässä paikassa - mutta tästä huolimatta mukana innokkaalla tutkijan asenteella. Vaikka arkkitehtuuri, jazz ja amerikkalaiset innostaisivatkin siis kehumaan elokuvaa modernin kuvaukseksi, on kysymys pikemminkin eräänlaisen historiattoman kapitalismin luomasta uudesta tilasta, jossa modernin ihmisen hullunkuriset piirteet, kuten porvarillinen kotielämä, joutuvat täysin uuteen valaistukseen, kuin näyteikkunaan. Tatin iva ja huumori kumpuaa todellakin "avoimen yhteiskunnan" käsitteestä - maailmasta, jossa kaikki on läpinäkyvää lasia, metallia ja kulissia. Perhe, työ, rakkaus ja ihmisten luontainen liike, kaikki asetetaan avoimeen tilaan kuin modernin elämän loppuparaatiksi, tai kuten elokuvan lopussa, suureksi elämän karuselliksi ja huvipuistoksi.

Toki Tati on hyvin moderni sanan laajassa mielessä, sillä hänen ohjauksensa on geometrisen tarkkaa, ja jokainen kuva on kuvan tekemisen taidon näyte ja taideteos itsessään. Tämän lisäksi elokuvan kerronta muistuttaa ehkä enemmänkin jotain minimalismista ponnistavaa sinfoniaa (mikä voi kuulostaa paradoksilta), tai toisin sanoen se kenties lähtee Satiesta ja päätyy jazziin ja lopulta jopa ambientmaisiin tunnelmiin - kaikki tämä jonkinlaisella sinfoniamaisella otteella. Tietysti Playtimesta löytyy pieni juoni ja rakkaustarina - varsin viehättävä sellainen - mutta pääosassa on elämä ja sen uudet muodot ja asetelmat.

Playtime on myös elokuva amerikkalaisten invaasiosta Ranskaan. Modernin liikekeskuksen ikkunoista ja ovista heijastuvat silloin tällöin Pariisin nähtävyydet, Sacré Coeur, Riemukaari ja Eiffelin torni, mutta vanhan Pariisin kaduille elokuvassa ei päästä kertaakaan, ja hyvä niin, sillä nostalgisia Pont Neufin ympäristöön sijoittuvia depisromantiikkaelokuvia ja surullisia silmiä on ehkä sittenkin nähty aivan tarpeeksi (Bresson). Sen sijaan Tati kuljettaa Hulot'ta läpi mitä oudoimpien toimistojen, kauppakeskusten, lentokenttien ja ravintoloiden.

Playtime on omalla tavallaan myös elokuva yhteiskuntaluokkien sekoittumisesta ja erottelusta. Kerrankin asetelma on selvä: toiset tanssivat, juovat ja juhlivat, toiset rakentavat, tarjoilevat ja palvelevat. Tästä huolimatta työläiset eivät ole täysin alistettu luokka, vaan he taistelevat omalla koomisella tavallaan vastaan, eikä aina ole selvää, kuka todella nauttii, kuka on paikalla kenenkin tarpeiksi. Samalla Tati osoittaa hienosti, kuinka rikkaiden maailma on pelkkää kulissia, varsinainen pahvilandia, ja kuinka tästä huolimatta kulissien romahduksetkin tulkitaan jatkuvasti rikkaille ominaisella tavalla: omana tilana, yksityisenä areenana, kuten ravintolakohtauksessa, jossa kattorakenteet romahtavat alas.

Mutta kuten sanottu, ennen kaikkea elokuvan komiikka syntyy amerikkalaisten invaasiosta Ranskaan. Alussa lentokenttä täyttyy amerikkalaisista turisteista, jotka aloittavat vuorokauden retkensä Pariisiin sykkeeseen. Ensiksi ostetaan huippumodernia tavaraa ("Look, here's plenty of stuff, and here's American stuff too!" huudahtaa amerikkalainen nainen), kokeillaan uusia huonekaluja ja tutustutaan uusimpiin keksintöihin. Vähitellen karavaani siirtyy kohti ravintolaa ja illallista, joka on Playtimen varsinainen ydin. Keskeneräinen ravintola valmistuu hetkessä, kun amerikkalaiset ryntäävät sisään ja illanvietto voi alkaa. Ranska ja englanti sulautuvat yhdeksi suureksi siansaksaksi, kun metamorfoosi päätyy huippupisteeseensä. Kaikki ymmärtävät toisiaan, mitään kommunikaatiovaikeuksia ei ole, kun viini, jazz ja raha rytmittävät elämää. Kielten onnistunut sekamelska kuvaa hyvin elokuvan ideaa: Playtime on metamorfoosi, kenties ainutlaatuinen kuva todellisuudesta, jota sellaisenaan ei koskaan ole ollut olemassa. Tässä mielessä Playtime on puhdasta elokuvaa, valaistua ja liikkuvaa satua, josta mieleen tulee ensimmäisenä jostain syystä Victor Flemingin The Wizard of Oz (Ihmemaa Oz, 1939).

Jos Tati on modernin tai pikemminkin postmodernin elämän kuvaaja, niin hän on myös sen ennakoija. Tativille, kaupunki, jossa Playtime kuvattiin, on nimittäin täydellinen elokuvakulissi, joka vetää vertoja Hollywoodin lavasteille ja on osoitus ranskalaisen elokuvateollisuuden voimasta. Playtime näyttää siltä, kuin se olisi kuvattu Pariisin rahamaailman keskuksessa, Seinen oikean rannan La Défensessä, mutta tosiasiassa Tativille rakennettiin aivan toiselle puolelle kaupunkia, lähelle Vincennesin metsää. Alue oli kooltaan 15 000 neliömetriä ja sen rakentamiseen tarvittiin 100 työntekijää. Rakennuksia lämmitettiin öljyllä ja generaattorit tuottivat jatkuvasti keinovaloa elokuvauksen tarpeisiin. Mutta mikä hulluinta, kun La Défense rakennettiin 1970-luvun puolessa välissä, se alkoi itse asiassa näyttää juuri Playtimen kuvitteelliselta kulissilta, Tativilleltä. Koomista on sekin, että Tatin kulissit veivät hänet lopulta konkurssiin, ja ehkä La Défense saa tässä valossa aivan uuden tulevaisuuden vision. Tatin kulissi on niin uskottava, että sen aitouden puolesta voisi laittaa vaikka päänsä pantiksi. Mikä hienointa, pään menettää tässä vedossa, ja juuri se tekee Tatin Playtimesta niin päättömän hauskan ja loistavan. Playtime on todellinen mestariteos, jonka vertaista on vaikea kuvitella ja jota ei voi jäljitellä. DVD ja taulutelevisio eivät pysty toistamaan 70 mm:n autenttisuutta. Gilles Deleuzen näkemystä lainatakseni, elokuva ei representoi, se presentoi. Tästä on kysymys myös Playtimessa: se ei kuvaa postmodernia elämää, se on postmodernia elämää ja se on täynnä komiikkaa, älykkyyttä ja lämminhenkistä villiä menoa, kuten ovat myös Sodankylän elokuvajuhlat parhaimmillaan.