2006-06-27

Elokuvan ja väen kaksoisvalotuksessa
Sodankylän elokuvajuhlat 14.6. - 18.6.2006

Mikko Jakonen

Jafar Panahi ja kameran subjektiivinen liike

Iranilaisen elokuvan tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko Jafar Panahi oli yksi tämän vuoden elokuvajuhlien päävieraista. Hänen tuotannostaan oli esillä noin puolet, erityisesti uusimmat elokuvat. Pois jäivät The Wounded Heads (1988), Kish (1991), The Friend (1992) ja Ardekoul (1997). Mukana olivat sen sijaan Panahin läpimurtoelokuva The White Balloon (1995), The Mirror (1997), The Circle (2000), Crimson Gold (2003) ja viimeisin jalkapalloaiheinen Offside (2006), jotka loivat joka tapauksessa kattavan katsauksen Panahin tapaan tehdä elokuvaa.

Panahin ote on erittäin yhteiskunnallinen, mikä on johtanut joidenkin elokuvien kieltämiseen Iranissa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä esimerkiksi uusin elokuva Offside kertoo tytöistä, jotka eivät pääse Iranissa seuraamaan jalkapallo-otteluita. Perusteena kiellolle on se, että otteluissa miehet kiroilevat ja käyttäytyvät muutenkin säädyttömästi. Ulkomaiset naiset kyllä pääsevät otteluihin, sillä he eivät ymmärrä persiaa. Yhtenä ehdotuksena naisten mahdollisuudelle seurata jalkapallo otteluita esitetään lasikopit, joihin naiset voitaisiin asettaa, jotta he eivät kuulisi miesten kielenkäyttöä. Mutta, kuten Panahi hyvin osoittaa, kaikki tämä on pelkkää puhetta ja silmänlumetta. Tosiasiassa kyse on tylystä sukupuolierosta, joka taataan vallalla ja väkivallalla. Kyse ei todellakaan ole mistään tylsästä "sukupuolisopimuksesta", kuten naisia ja miehiä eriarvoistavaa järjestelmää meillä länsimaissa kutsutaan.

Nuoret tytöt pyrkivät keinolla millä hyvänsä Iranin maaotteluun, jossa ratkaistaan Iranin pääsy käynnissä oleviin MM-kisoihin, joissa menestys jäi tosin heikonlaiseksi. Tytöt pukeutuvat pojiksi päästäkseen sisään, käyttävät armeijan univormuja ja mitä mielikuvituksellisimpia keinoja. Jotkut harvat onnistuvat, mutta ne, jotka eivät onnistu, pidätetään ja asetetaan aitaukseen kuin hallittava karja. Karja-assosiaatio vahvistuu, kun eräs sotilaista alkaa selittää velvollisuuksistaan, joiden vuoksi hänen on pakko toimia, kuten toimii. Iranin pitkä ja pakollinen asepalvelus on hänen kohdaltaan juuri päättymässä, eikä hän uskalla riskeerata mahdollisuutta päästä hyvinkin pian takaisin kotikyläänsä auttamaan köyhiä sukulaisiaan. Sen sijaan teheranilaisten tyttöjen vouhotuksesta ja pyrkimyksistä päästä jalkapallopeliin hän ei juuri ymmärrä mitään. Ei ennen kuin Panahi asettaa hänet dialogiin näiden lainrikkojanaisten kanssa ja kuljettaa koko joukon lopulta pitkin pimenevää Teherania karnevaalitunnelmassa Iranin voitettua ottelun. Panahin ja Shadmehr Rastinin kirjoittama loistavan inhimillinen dialogi, kärjistämätön (johtunee osin sensuurista) kuvaus ja eräänlainen "subjektiivinen" kamerakuljetus loihtii ilmoille harvinaisen todellisen tuntuisen elokuvan aiheesta, joka Iranissa on virallisesti vaiettu. Jalkapallo on elämää, ja se on Panahin elokuvassa myös vallitsevaa elämän menoa ja sen sovinistisia standardeja suurempi voima.

Subjektiiviseen kameran käyttöön perustuu myös elokuva Crimsom Gold ("Purppurakulta"). Jälleen Panahi kuvaa iranilaista yhteiskuntaa lähes huomaamattomalla tavalla erikoisen päähenkilön kautta, jonka pizzalähettityötä kamera seuraa ikään kuin jatkuvasti läsnä olevana tarkkailijana. "Subjektiivinen kamera" onkin yksi vahvimmista tehokeinoista, jolla Panahi luo elokuviinsa ihmeellisen realistisen tunteen, joka eroaa teatraalisesta kamerasta (á la Aki Kaurismäki, jossa kamera ei yleensä liiku lainkaan) ja Hollywood-tyyppisestä väsyttävästä kamera-ajotekniikasta. Tietenkään Panahin tekniikka ei ole uusi ja tietysti sitä on nähty viimevuosina mm. useassa Dogma-elokuvassa, mutta silti Panahin kuvauksessa ja kuvaaja Hossein Djafarianin työssä on jotain harvinaislaatuisen taidokasta ja onnistunutta. Se nimittäin asettaa katsojan positioon, jossa hän tiedostaa katsovansa "vain" elokuvaa, mutta tästä huolimatta tapahtumat kankaalla tuntuvat olevan itsenäisiä, todellisia, kaikesta näyttelemisestä ja ohjaamisesta riippumatonta todellisuutta, joka vain "tapahtuu". Kamera seuraa tapahtumia melkein salaa, herkeämättömästä mielenkiinnosta asioiden todellista tilaa kohtaan. Siksi elokuvassa väijyy jatkuvasti tunne siitä, että aivan kohta kamera käsketään sulkemaan, tapahtumien kulku jää todistamatta, jotain oleellista jää näkemättä. Ja kun tämä jännite säilyy elokuvan alusta loppuun, on selvää, että elokuvan intensiteetti on tiivis ja elokuvakokemus mieleenpainuva.

Jos Offside kertoo tarinan yhteiskunnallisesti vaietusta epäkohdasta iloiseen ja humoristiseen sävyyn, on Crimson Goldin maailma aika ajoin synkkä, vaikka synkistelyä ei pyritäkään mitenkään alleviivaamaan. Idean Offside-elokuvaan ohjaaja sai oman tyttärensä jalkapalloinnostuksen ja onnistuneen stadionille soluttautumisen kautta. Crimson Gold on lähtenyt liikkeelle yhtä lailla pienestä arkipäiväisestä huomiosta, lyhyestä viiden rivin lehtiuutisesta, jossa kultakaupan ryöstäjän kerrottiin ampuneen itsensä ja kultakaupan omistajan ryöstön epäonnistuttua.

Tarina alkaa ryöstöstä ja päättyy ryöstöön. Sulkeutuvan ympyrän sisällä kerrotaan tarina ryöstöstä ja siihen johtaneista tapahtumista, mutta samalla Panahi ja elokuvan käsikirjoittaja Abbas Kiarostami tiivistävät viimeisten vuosikymmenten iranilaisen yhteiskunnallisen tilanteen Hossain Emadeddin "näyttelemään" hahmoon. Emadeddin - joka todellisessa elämässä on myös pizzalähetti ja tämän lisäksi paranoidi skitsofreenikko - esittää Iranin ja Irakin kahdeksan vuotta kestäneen sodan keski-ikäistä veteraania Husseinia, jonka hengityksen ja terveyden taistelukaasut ovat pilanneet. Pizzalähetin surkean palkan ja vaivalloisen työn lisäksi päähenkilöt (toista päähenkilöä Alia esittää Kamyar Sheisi) yrittävät kohentaa talouttaan pienillä varkauksilla varastaen käsilaukkuja naisilta. Tämän lisäksi tavoitteena on saada koottua Husseinille sen verran omaisuutta, että hän pystyisi avioitumaan Alin siskon kanssa, jota kauniin eleettömällä tavalla esittää Azita Rayeji. Hussein tahtoisi ostaa tulevalle vaimolleen kunnon kultaiset hääkorut, mutta hienoa italialaista ja iranilaista kultaa myyvä kauppias ei aluksi suostu päästämään Husseinia sisälle ja toisella kertaa - liikemieheksi naamioitumisen jälkeen - kauppias ohjaa Husseinin uudelleen pois liikkeestä ja kehottaa tätä suuntamaan kullanostoretken alakaupungille, jossa myydään halpaa rihkamakultaa. Ja kuten kaikki jossain itämaisessa basaarissa vierailleet tietävät, lähellekään kaikki, mikä kiiltää, ei ole kultaa...

Ulkokultaiseen kimallukseen ja sen sisältämään rihkamaan Hussein törmää muutenkin pizzalähetin työssään. Hän päätyy kuljettamaan pizzaa entiselle rintamatoverille, joka elää nyt hulppeasti kaupungin paremmassa osassa ja joka myös maksaa Husseinille suuret rahat, jotta vanha tuttava häipyisi ovelta kyselemästä menneistä. Toinen pizzalähetys tulisi viedä juhliin, mutta armeijan poliisi on piirittänyt talon, ei päästä ketään sisään ja nappaa kaikki ulos tulevat. Kyse on Iranissa lailla kielletystä esiaviollisesta seurustelusta eri sukupuolten kesken, sama teema, joka liittyy tiiviisti elokuvaan The Circle, ja tietysti myös Offsiden jalkapallofaneihin.

Tansseista tulevat napataan kiinni, Husseinia ei päästetä tekemään työtään ja pizzat jäähtyvät. Nuoret 15-vuotiaana armeijaan värvätyt pojat eivät uskalla syödä Husseinin tarjoamaa pizzaa, ennen kuin Hussein keksii tarjota syötävää johtajalle. Näin lapsisotilaatkin saavat ruokaa koko yön kestävässä piirityksessä. Viimeinen pizza tulee viedä kaupungin ylle kukkulalta kohoavaan 20-kerroksiseen taloon, jonka äveriäässä kattohuoneistossa pitää majaa poikamies. Pojan vanhemmat asuvat Yhdysvalloissa, josta tämä on muuttanut takaisin. Mies on tilannut pizzaa "huorille". Todellisuudessa kyse on naisesta, jota mies yrittää tavoitella mutta joka on ottanut ystävänsä mukaan vierailulle. Ystävä ja "huora" ovat käyneet miehen luona ja lähteneet pois - jälleen pitsat jäävät ilman syöjää, vaikka korvauksen Hussein niistä saakin. Mies kutsuu Husseinin sisään syömään pizzaa. Vastalahjaksi hän haluaa avautua rikkaan elämän tyhjyydestä ja surkeudesta sekä Teheranin tilanteesta, joka on hänen mukaansa hullu, koko kaupunki on mielipuolinen. Miehet syövät pizzaa, Hussein yhden toisensa perään. Lopulta mies päätyy soittelemaan naiselleen ja kehottaa Husseinia etsimään kaapista juotavaa. Hussein löytää pullon viinaa ja aloittaa vaelluksensa läpi monikerroksisen huoneiston, joka paljastaa toinen toistaan hienompia huoneita. Ja kuten mies aiemmin kertoo, kaikki on rakennettu vain muutaman vuoden oleskelun vuoksi, kaikki on sulaa hulluutta (epäilemättä tästä tulee mieleen suomalainen keskiluokka, joka rakentaa itselleen palatseja tyhjän elämän kulisseiksi).

Viimein Hussein löytää uima-altaan ja hyppää solisevaan kylpyyn. Hän kuivaa ja kiipeää kattoterassille katsomaan nousevaa aurinkoa Teheranin yllä. Aamulla hän ajaa kultasepän liikkeeseen ja yrittää ryöstää haluamansa korun, jonka hän tahtoisi antaa tulevalle morsiamelle. Ryöstö epäonnistuu, jalokivikauppias on kova luu ja kuolee mieluummin kuin luovuttaa omaisuuttaan rosvolle. Ammuttuaan kauppiaan Hussein tekee johtopäätöksensä ja ampuu itsensä. Ympyrä sulkeutuu, mutta kaikki on valmista alkamaan uudelleen: rikkaille arkipäiväinen kulta (elokuvassa tehdään hienosti selväksi se, millaista käyttötavaraa kulta varakkaille on) värjäytyy köyhien ja sotilaiden verellä, jota pidetään uskonnollis-poliittisella, mielivaltaisella lainsäädännöllä kurissa, kuin suuressa ulkoilmavankilassa. Rajaa rikkaiden ja köyhien välillä on turha etsiä, sillä luokkien välistä kuilua on suorastaan mahdoton ylittää. Kuolema on ainoa, mikä yhdistää niin rikkaita kuin kuolleitakin, joskin toisesta tulee murhaaja ja murhattu, siis ilmiselvä syntinen, kun taas toinen päätyy taivaaseen kultainen viitta harteillaan. Iranin luokka- ja sukupuolierot eivät valitettavasti Panahin elokuvien avulla lopu, sillä niin The Circle kuin Crimson Gold on ehditty jo kieltää Iranissa, ja se kuinka Offsiden käy, jää nähtäväksi. Epäkohdista huolimatta Panahi toivoi puheessaan rauhaa Iraniin ja Iranin suhteissa muihin maihin, sillä ehkä lopultakin kielletyt elokuvat ovat pienempi paha kuin pommitukset, jotka tuntuvat väijyvän kuten paha ilma Teheranin päällä.1

Offside

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.