2006-06-27

Elokuvan ja väen kaksoisvalotuksessa
Sodankylän elokuvajuhlat 14.6. - 18.6.2006

Mikko Jakonen

Ehdollistettujen yhteiskunta

Arto Halosen (s.1964) tuorein elokuva Pavlov's Dogs (Pavlovin koirat) esittää nyky-Venäjän rujossa valossa. Eivät ainoastaan elokuvan värimaailma ja valaistus ole synkkää katsottavaa, vaan sitä on myös sen teema. Kaikki manipuloivat toisiaan, Venäjän historiassa kokeiltujen alistamisen ja aivopesun kulttuurikerrostumat toimivat yhtäaikaisesti samalla tasolla, eikä varsinaisia "ihmisiä" elokuvassa juurikaan näy. Silti rujoudesta ja syksyisestä synkkyydestä huolimatta Halosen teos loistaa outoa lumoa. Pavlovin koirat paljastaa jotain keskeistä koko länsimaisesta elämänmenosta, eikä elokuvaa voikaan pitää ainoastaan kuvana Venäjän nykypäivän tilasta. Tietyllä tapaa kuva on jopa historiaton. Mieleen kohdistuvat kontrollitekniikat kaikkine kierouksineen ja julmuuksineen nousevat esiin toistuvasti historiassa, ja näiden historiallisten esimerkkien hyväksikäytöstä ja "tutkimuksesta" on Pavlovin koirissa kysymys. Lyhyesti sanottuna, se on tutkielma massayhteiskunnan yksilöatomien mielenhallitsemisen "älyttömän" yksinkertaisista tekniikoista.

Halosen elokuva seuraa psykologi-liikemies Sergei Knyazevin urakehitystä kahden vuoden ajan. Taustaltaan Knyazev on Siperian Novosibirskistä kotoisin oleva kahden tason toimija. Nuoruudessaan Knyazev on viettänyt kaksi vuotta paikallisella tarkkailuluokalla yhdessä tulevien kriminaalien kanssa. Ajatus ja kokemus erilaisten pelien järjestämisestä, kuten lompakoiden varastamisesta julkisissa liikennevälineissä, on saanut alkunsa jo näiden kriminaalien kanssa touhutessa, kuten Knyazev ylpeänä kertoo. Paikallisen peruskoulun suoritettuaan Knyazev palasi "normaalikouluun" ja opiskeli itsensä lopulta yliopistosta ulos pääaineinaan psykologia ja historia. Knyazevin bisneksessään käyttämä "pelimenetelmä" ponnistaa venäläisen psykologian oppikirjaesimerkistä, Ivan Pavlovin (1849-1936) koirilla ja muilla eläimillä suoritetuista ehdollistumiskokeista. Pavlovin näkemykset hermojärjestelmän ja siitä irrallisen (ja hermojärjestelmää kontrolloimaan kykenemättömän) mielen toiminnasta sekä niiden muuntelumahdollisuuksista erilaisten ulkoisten ärsykkeiden avulla näyttelivät myöhemmin tärkeää roolia myös USA:ssa suosioon nousseen ns. behavioristisen (behaviorism) psykologian perustajan John Watsonin ajattelussa. Mainittakoon sivumennen, että USA:lainen valtio-oppi ja politiikan tutkimus vannoi behaviorismille läheisen behavioralismin (behavioralism) nimiin vielä 1960-luvun alussa, ja tietyllä tapaa behavioralismi voidaan nähdä jopa nykyisen USA:laisen (valkoista miehistä valtaa tukevan) vaalijärjestelmän tukipilarina ja sitä tutkivan ja tukevan "vaalitieteen" (jota Suomessa harrastavat lähinnä YLE:n vaalistudion klovnit) selittävänä tekijänä.

Mitä Knyazev sitten oikein puuhaa? Elokuva alkaa hämmentävällä torakkajuoksukisalla, osiolla, jonka nimeksi on osuvasti annettu "Insects", hyönteiset. Knyazev ja hänen bisneskumppaninsa Vladimir Viktorovit järjestävät erilaisilla messuilla ja show-tilaisuuksissa kisoja torakoille, joita Viktorovit ehdollistaa ja kouluttaa erilaisin menetelmin. Viktorovit on Afganistanin sodan veteraani ja tietää kuinka pelosta jähmettyneet saadaan liikkeelle. Ideana on kaiken hauskuuden lisäksi osoittaa, että jopa torakat voidaan saada juoksemaan ja kisailemaan, vastoin kaikkia ennakko-oletuksia. Pian Knyazev ja Viktorovit siirtyvät possujuoksukilpailuihin. Jälleen pikkuporsaat, joilla ei tulisi olla mitään erityistä kilpailuviettiä, saadaan juoksemaan kansan (tai lähinnä varakkaan sellaisen) iloksi. Keinotekoisesti tuotettu emosian ääni ja nälkä ajavat possut liikkeelle, ja spektaakkeli on valmis. Vedonlyönti toimii, kansa hurraa ja kaikilla on hauskaa.

Elokuvan perusasetelma on siis selvä. Venäjän armeijan entinen eversti ja entinen nuorisorikollinen/yliopistoihminen tekevät rahaa ja koittavat menestyä, hinnalla ja keinolla millä hyvänsä. Mitään naurettavampaa kuin juoksevat torakat tai huutavat pikkupossut ei kai voi kuvitella, mutta show pyörii kovilla kierroksilla. Nopeasti Sergei ja Vladimir alkavat kivuta kohti venäläisen show-maailmaan huippua, ja kuten Sergei tunnustaa, se on hänen suurin päämääränsä: tulla Venäjän johtavaksi show-mieheksi. Matkalla Putinin ja oligarkkieliitin lähipiiriin Knyazev höynää pienempiä uusrikkaita, järjestää naurettavia patsastelu- yms. tilaisuuksia firmoille ja niin edelleen. Rekvisiittana ovat kaikkein mauttomimmat kulissit, Neuvostoliittoon tukeutuva nostalginen roina, asusteet ja musiikki. Katosta sataa vähän väliä kultahilettä, ja votka virtaa jo ennestään sameisiin aivoihin. Harasoo!

Halonen kertoi elokuvan jälkeen, että hän ei päässyt kuvaamaan lähellekään "kovinta ydintä" Knyazevin liiketoiminnasta. Putinin hallinnon tapahtumiin ja erilaisten kovan luokan oligarkkien viihteeseen ja aivopesuun elokuvassa ei siis päästä tutustumaan. Mutta muukin riittää osoittamaan, mistä toiminnassa on kysymys. Elokuvan keskeisintä antia on kosmetiikkafirman tilaisuus, jossa yksilöt laitetaan muodostamaan reflektioon kykenemätön massa harvinaisen ansiokkaalla tavalla. Kun täysi jääkiekkohalli huutaa yhteen ääneen "minä, minä, minä" ollaan massayhteiskunnan tai "joukkosielun" ytimessä. Sama ilmiö, mutta hiukan jalostetumpana löytyy Knyazevin ehkä mieleenpainuvimmasta pelimenetelmästä, "päivä pummina" -kisailusta, josta osallistujat maksavat 3000 dollaria per henkilö. Summa ei tosin ole mitään verrattuna Jari Sarasvuon mainitsemiin summiin, jotka hän tyylilleen uskollisena meni paljastamaan televisiossa, kun Halosen dokumentti sai ensi-iltansa Suomessa. Kalliista koulutuksesta huolimatta uskallan epäillä Sarasvuon kykyjä selvitä venäläisessä yhteiskunnassa kuten Knyazev ja hänen kollegansa tekevät (luotien viuhuessa ilmassa), vaikka hän selviäisikin jossain surkeassa favelassa. Toisin sanoen Jari Sarasvuo on pikku pelle verrattuna Knyazeviin.

Halosen dokumentti avaa Venäjän nykypäivän lisäksi, kuten sanottua, myös Euroopan nykypäivän ja yleiseurooppalaisen historian painolastin. Tietysti se näyttää meille paljon myös Neuvostoliitosta ja Leninistä lähtien vallinneesta perinteestä hallita joukkoja suurten massatapahtumien, kuten sirkuksen ja elokuvan avulla. Ja kuten mielen historian tuntija Knyazev sanoo, ei mielenhallinta (poliittinen retoriikka mukaan lukien) ollut lainkaan tuntematonta antiikissa - päinvastoin, Knyazev käyttää kaikkien aikakausien oppeja tehokkaasti hyväkseen. Tämän kaiken lisäksi dokumentti näyttää meille todellisen kurkistuksen spektaakkelin yhteiskuntaan, jossa Debordin sanoin "valehtelija on valehdellut itselleen". Knyazevin työnä on rakentaa kulisseja ja lavasteita erilaisille toiminnoille, joiden ainoana päämääränä on saavuttaa ihmisten mielet "paljaassa", ärsykkeille vastaanottavaisessa tilassa (tilassa ilman harkintaa, reflektiota tai "viivettä"), jotta minkä tahansa päämäärän ajaminen läpi onnistuisi mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Knyazevin työ on esimerkillinen osoitus nihilistisestä mielestä ja ajattelusta sekä fasistisista hallintamenetelmistä, joista Walter Benjamin kirjoittaa seuraavasti: "Fasismin suuri tehtävä ei ole antaa joukoille oikeuksia, vaan mahdollisuus ilmaista itseään. Joukoilla on tarve muuttaa omistussuhteita; fasismi pyrkii takaamaan heille ilmaisumahdollisuuden säilyttämällä samalla vallitsevan status quon. Fasismin luonnollinen seuraus on poliittisen elämän estetisoiminen." (Benjamin 1989, 165.)

Omituisinta tässä kulissien rakentamisessa on se, että nämä kulissit ovat aina siirrännäisiä tai plagiaatteja jostain jo olemassa olevasta asetelmasta. Kun rikkaat menevät kadulle kerjäämään, ei kulissia tarvitse edes asettaa, vaan todellisuus itsessään asettuu kulissiksi ja pseudomaailmaksi, johon rikkaat voivat pistäytyä kuten me Linnanmäelle. Kaiken todellisuuden epätodellisuus on elokuvan kantava pilari, ja samalla se on asia, jonka havaitseminen tekee elokuvan katsomisen heikkohermoisille erittäin ahdistavaksi.

Pavlovin koirat esittää kuvan maailmasta, josta todelliset rakenteet, erojen järjestelmät ja hierarkiat ovat hävinneet. Se esittää liikkuvan kuvan homogenisoidusta massasta, joka toimii yksilöllisiä etuja tavoitellen, oman tarpeentyydytyksen ja puutteen (tyhjyydentunteen ja nihilismin) ajamana. Ihmiset muuttuvat siinä negatiivisella tavalla eläimiksi tai hyönteisiksi, joita ohjaavat epämääräiset halut ja himot, joita on kuitenkin mahdollista kanavoida, kuten Aristoteles esittää teoksessaan Eläinten liikkeestä:

"Halun aktuaalisuus korvaa kysymisen tai miettimisen. 'Minun on juotava', sanoo himo. 'Tämä on juomaa', sanovat aistit tai kuvittelu tai järki, ja asianomainen juo välittömästi. Tällä tavalla eläimet saavat siis sysäyksen liikkeeseen ja toimimiseen, ja liikkeen perimmäinen syy on halu, ja se taas syntyy joko aistimisen tai kuvittelun ja ajattelun kautta. [...] eläimet liikkuvat kuin sätkynuket." (Aristoteles 2006, 701a 25-701b5.)

Tässä mielessä dokumentti on harvinainen kuvaus ihmisen mieltä aina askarruttaneesta kysymyksestä koskien "eläimeksi muuttumisen" teemaa. Halosen dokumentti valottaa tämän teeman negatiivista puolta, tilannetta, jossa koko yhteiskunta on rappeutumassa, jossa yhteiskuntaa ohjaavat erojen järjestelmät, yhteiskunnalliset tasot, sosiaalinen hierarkia ja niin edelleen ovat menettäneet toimintakykynsä, ja jossa mikä tahansa yhteiskunnallinen paikka toistaa yhtä ja samaa yksisoluisuuden periaatetta. Thomas Hobbesille tämä tilanne, kuten tunnettua, oli Englannin 1600-luvun sisällissodan tilanne, jossa "dogmaattiset" agitaattorit kykenivät ohjaamaan potentiaalisesti liikkuvaa massaa mihin tahansa suuntaan (Behemoth). On selvää, että homogeeninen massa, länsimaisen ajattelun negatiivinen kuva multitudosta ja sen muodostamasta yhteiskunnasta, joka elää ajattomassa tilassa näyttää suurin piirtein siltä, kuin Halosen dokumentin Venäjä.

Mutta on olemassa myös toisenlainen ontologia, joka asettuu suorastaan välttämättömäksi ajattelukohteeksi Pavlovin koirien katsomisen jälkeen. Spinozan valoisa kosmos, Deleuzen ja Guattarin alituisesti liikkeessä, muutoksessa oleva ja uusia eroja tuottava, mutta kuitenkin tiettyä "strataa" vaaliva yhteisöllisyyden "muodoton" muoto (tai yhteisöllisyyden muoto, joka uudistaa itsensä jatkuvasti, toisin kuin Pavlovin koirien yhteiskunta ja Knyezevin "pelimenetelmä", joka kykenee toimimaan juuri toiminnan tapojen konservatiivisuuden ja pysähtyneisyyden johdosta) asettuu vaatimukseksi. Pavlovin koirissa ihmiset ovat menettäneet yhteisen taustansa - communin - joka mahdollistaa yhteistoiminnan ja yhteiskuntaa jälleenrakentavien yksilöiden liikkeen.

Näin ollen Pavlovin koirien kuva ei ehkä siis sittenkään kerro ainoastaan ihmisen eläimeksi muuttumisesta edes negatiivisessa mielessä, vaan valtion hyperaktualisaatiosta, tilanteesta, jossa jokainen ihmisten suhde on välitetty, rakennettu ja kontrolloitu yhden pisteen kautta. Tässä mielessä Pavlovin koirat on hyvä dokumentti edustuksellisesta poliittisesta järjestämästä ja poliittisen suvereenin toimintaperiaatteesta, vaikka katsoja voisi ajatella ensisilmäyksellä päinvastaista. Vahvan, totaalisen valtion perusedellytys nimittäin on erottaa ihmiset toisistaan ja luoda erottelulla ja subjektivaatiolla yhteisöistä ihmisatomien joukkioita. Yhteiskuntamaterian homogenisoinnin periaate on myös negatiivisen globalisaation ja Imperiumin toiminnan periaate. Vastakohtana Pavlovin koirille ja kenties toisenlaisen ontologian edustajana toimi Halosen dokumenttia ennen esitetty tanssija-performanssitaiteilija Reijo Kelan videopäiväkirja, jonka liike ja elämänilo on harvinaislaatuista, suorastaan loistavaa.

Reijo Kela voittaa!

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.